keskiviikko 1. helmikuuta 2012

it's just me

Yllätys yllätys ei ole mikään vitsi, kun sanotaan, että tärkein ihmissuhde elämässäsi sinulla on itsesi kanssa.
Välillä sen vaan silti huomaa unohtavansa.

Viime aikoina en ole tehnyt oikeastaan mitään yksin. Joka paikkaan on tullut mentyä aina seurassa. Ja välillä jonnekin ei ole saanut lähdettyä vain sen takia, että paikalle ei ole halunnut saapua yksin, vaikka seuraa sitten paikanpäältä löytyisi. Enkä ole osannut sanoa joissain tilanteissa "ei" ihmisille, jotka ovat välttämättä halunneet lähteä jonnekin mukaan, koska "ainahan seurassa on mukavampaa". (Ja vaikka olenkin sitä mieltä, että seurassa aina on mukavampaa, on jotain asioita, tilanteita ja juttuja, jonne pitäisi mennä yksin tai ainakin ilman ekstraseuraa.) Mutta mitä helvettiä? Missä vaiheessa annoin itseni ruveta pelkäämään yksin olemista niin paljon? What a loser.

Hämmentävämmäksi asian tekee vielä se, etten koskaan ole ollut ihminen, joka tarvitsisi paikalle kokoajan jonkun. Aina olen ollut ihmisriippuvainen, mutta ei minulla ole ollut ongelmaa kuitenkaan yksikseni olemisen kanssa.

Todennäköisesti ongelmani pohtautui siihen, että olen pelännyt flippaavani yksikseni täysin. Viime vuoden lopulla, ja vielä tämän vuoden ihan alkuviikoillakin oma pää oli niin sekaisin, etten ole vain uskaltanut jättäytyä yksin ajatusteni kanssa. Yksin ollessa sekavassa päässäni kehittyy ties mitä mörköjä, ja vanhat tulevat esille, ja niitä onkin sitten pitänyt vältellä kaikin mahdollisin keinoin. Ei se ole sitten ihmekään, jos tuntuu etten tiedä kuka olen, mitä teen ja mihin oikein olen menossa. Olen kyllä jälkeenpäin sitä mieltä, että minun ei kannattanutkaan olla yksin. Jos kuukausi sitten olisin yksin yrittänyt kohdata möröt, olisin varmasti hajottanut pääni. Nyt kuitenkin viimeisen kohta kahden viikon aikana olen löytänyt jostain voiman kohdata itseni ja omat mörköni, tai ainakin tiedostaa niiden olemassaolon. Ratkaisusta saatan olla vielä kaukana, mutta ainakaan en enää käy jatkuvaa taistelua pääni sisällä. Huh mikä helpotus. Sainkin liittolaiseni takaisin.

Viime viikolla olen tehnyt paljon töitä, hoitanut raha-asioita parempaan kuntoon, ollut onnellinen elokuvafestareilla, viihtynyt kotona, käynyt parissa elokuvassakin ja hortoillut ympäri rakasta Helsinkiä - ihan itsekseni. Olin ihan unohtanut miten hyvältä se tuntuu. Olen minä nähnyt kavereita, töissä pyörinyt työkavereiden kanssa ja käynyt sukuloimassakin (kyllä, MINÄ!), mutta parhaita hetkiä menneellä viikolla ovat ylivoimaisesti olleet ne hetket, kun olen viihtynyt ihan itsekseni. Huomasin, etten olekaan täysin oma viholliseni. Osaan myös olla paras ystäväni.

Ja silloin sitä huomaa taas olevansa oma ihmisrakas, mutta itsenäinen itsensä.