Minä tykkään kuoria omenan ja syödä viimeiseksi kuoret. Haluan selvittää missä on bussin päätepysäkki ja kuinka kauan se matkustaa reittinsä läpi. Unohdun mielelläni ratikkaan istumaan ja yritän tavoittaa muiden katseita. Kuljen elokuvafestarijulisteiden kanssa ympäri kaupunkia ja löydän liikaa uusia paikkoja. Hetken uskon pilanneeni kaiken, mutta silti toinen huutaa. Yritän epätoivoisesti valita kuvia paperille, mutten tiedä keitä haluan seinältäni katsoa silmiin. Ostan kaupasta paljon ruokaa, mutta en syökään mitään. Mietin matkaa, ja haaveilen telttailusta. Riitelen puhelimessa ja kuuntelen lasten huutoa. Kirjoitan tyhjänpäiväisen blogimerkinnän ja lähden tupakalle.

viime aikoina "opittua"

Muutama sellainen isompi tai pienempi läksy, jonka toivoisin joskus oppivani ja vielä sitten muistavanikin.

Kaikista ihmisistä ei pysty eikä kannata pitää kiinni. Vaikka sitä kuinka itse haluaisi pitää jotkut ihmiset elämässään, on vaan kylmä fakta, että jotkut eivät jaksa nähdä vaivaa tällaisen eteen. Sitten ne ehkä myöhemmin ihmettelevät, että mitähän oikein tapahtui, mutta kaikkea yhteydenpitoa ei voi jättää vain yhden ihmisen niskoille. Piste. Ja pitäisi muistaa, etteivät kaikki ihmiset todellakaan ole sen arvoisia, että loputtomasti yrittäisi.

Normaalista pannukahvista menee mulla pää sekaisin. Oikeesti. Yksi kuppi kahvia on jotenkin kestettävissä jos sitä ei juo tyhjään vatsaan, mutta muuten EI. Ymmärrätkös. EI. Ensinnäkin se tulee läpi samantien, ja toisekseen ajatukset alkaa kulkea ihan kummallisesti. Kofeiini pärisee mulla aivan hulluna ja siitä tulee eeerittäin negatiivinen ylivilkkaus. Kädet tärrää ja päässä suhisee. Hyi. Ja silti meikä välillä kiskoo kahvia urakalla. Se on hyvää, joo, mutta itsepä sitten saan taas miettiä, että mikä meni pieleen kun tuntuu että seinät kaatuu päälle ja seuraava bussi ajaa varmasti meikän yli. Ei sitä tarttis kyllä sitä batteryakaan kiskoa hei.

Koti on turva. Tää on ehkä ainoa asia, jonka tiiän, että oon viime syksyn aikana sisäistäny. Ja nyt meinaan lapsuudenkotia. Kuinka monta kertaa oonkaan ihan kauheella fiiliksellä mennyt nyt syksyllä ja alkuvuodesta käymään kotona, ja tullut sieltä huomattavasti paremmalla fiiliksellä pois. Kaiken lisäksi, ei oo mitään parempaa ku päästä täyden jääkaapin, saunan ja koiran viereen lepäämään. Kyllä, kaikki kerralla.

Aina ei tarvitse olla kaikki hyvin eikä iloinen ja tyytyväinen. (Hey no shit sherlock!) Mun pitäis muistaa, että mullakin on oikeus olla pahalla tuulella, surullinen, vaikka vähän pidempäänkin. Mullakin voi olla pää sekaisin, mäkin voin olla eksyksissä (sellaisella tavalla, joka ainakin sillä hetkellä tuntuu pahalta) ja minuakin itkettää. Ja mulla on oikeus siihen. Tää pitäis olla täysin selvä juttu, ja sellanen jonka ois voinu tajuta jo aikoja sitten, mutta ei. Saatana. Aina pääsee taistelemaan itsensä kanssa.

Kengät, joissa on pohjat rikki, pilaa fiiliksen. Mulle tais olla vähän yllätys se, miten oikeesti fiilikseen vaikuttaa se, jos sukat on melkein aina kävellessä märät. Okei, oon kantanut vaihtosukkia aina mukana, että sukat saa pois, mutta märät sukat ja jalat tekee elämästä heti aika vaikeeta. Ihan huomaamatta, eikä sitä osaa edes samantien yhdistää varpaisiinsa, kun korvien välissä paleltaa. Ehkä tän asian kohdalla mulla oli vähän turhan sellanen whaaaateveeeerrr-asenne.

minä täällä hei

Nojoo. Blogista päätellen oon kuollut.

Oli syy nyt varsinaisesti mikä tahansa, niin ei ole tullut kirjoitettua tänne mitään pariin kuukauteen. Oikeestaan viimeksi lokakuussa ollut jotenkin hengissä tämä paikka. Nyt ehkä kuitenkin motivaatio tai into tai jokin on tullut takaisin, niin katsotaan jos sitä sais taas vähän elämää tännekin.

En oikeastaan jaksa pahemmin tänne päivitellä mitä on tapahtunut viimeisen hmm no 3 kuukauden aikana, mutta ajattelin, että kuvia saatan tänne laittaa kuitenkin, kannattaa vilkaista jos kiinnostaa.

Sellasta. Pian tänne ilmestyy jotain muutakin, kuin vaan tieto siitä, että kohta jotain ilmestyy.