keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

maanantai 29. heinäkuuta 2013

JOO MULLON IHAN SIKANA KUVIA JA TEKSTEJÄ MUT EN JAKSA ISTUA KONEELLA JA PÄIVITTÄÄ NIITÄ TÄNNE, NI KYLLÄ MÄ SITTE SYKSYLLÄ VIIMEISTÄÄ JEEJEE

KIITOS JA NÄKEMIIN, NYT PITÄÄ PAKATA
JA ELOKUU VIELÄ HEILUA PAIKASTA TOISEEN JEE

RAKKAUDELLA HIPHIPHIPPAA

perjantai 19. heinäkuuta 2013

parikkala - lahti

Istutaan Irenen kanssa junassa ja lueskellaan muumikirjaa. Nyt sitten tiedetään miten muuntaudutaan möröksi ja minkälaisia ovat nykymaailman nuuskamuikkuset. Vielä ei olla ihan varmoja tosin mitä itse ollaan, mutta muumiaiheisen blogipostauksen haluan kyllä jossain vaiheessa tehdä. (Koska irti muumeista!) Hittolainen että pidän tuosta pikku myy tuu-tikista, vaikkei se kenenkään säärtä purisikaan ja silläkin menee joskus hermot.

Törmäsin junassa myös Jyriin ja kun Irenelle sanoin, että me tunnetaan Suomen Lukiolaisten liitosta, Irene vaan kommentoi; "niinku sinä ja puolet sun kavereista". She may have a point there........................

Nyt olisi suuntana vihdoinkin se Helsinki. Kyllä sinne ehtikin tulla jo ikävä. Täytyy seuraavan parin viikon aikana halata pari ihmistä hengiltä ja juoda paljon punaviiniä.

torstai 18. heinäkuuta 2013

taas näitä meikän ihme pohdintoja

No, on kuitenkin tullut viime aikoina pohdittua itsekkyyttä aika paljon. Varsinkin sitä, miten väärin senkin voi tulkita tai ajatella. Hyvä/terve itsetunto (mitähän se ees on loppujen lopuks?) ei tarkoita, että ihminen olisi itsekäs. Eikä myöskään toisinpäin. Tottakai pitää ihmisen olla itsekäs, kuka täällä muuten pitäisi mun puoliani? Jos mä en ajattele itseäni, niin kuka sitten?

Mun on vähän hankala päättää mitä mieltä oon tästä asiasta, koska kokemus ja kasvatus sanoo, että lopulta ihminen voi luottaa vain ja ainoastaan itseensä.

Kokemus onneksi tarjoaa nykyään myös toisenlaisen mielipiteen asiaan. Sellaisen, että ihminen oikeasti kertoo sulle totuuden, vaikka se satuttaa. Sellaisen, että sulle lainataan rahaa kun sitä tarvitset. Sellaisen, että jotkut jaksaa katsella sua vaikka oot aivan hajalla. Kokemuksesta oon voinut jo pitkään sanoa myös että mun ei tarvitse olla itsekäs. Ei ihan oikeesti tarvitse (ellen halua?). Mie saan apua pyytämättäkin. Ja mikä parasta, saan myös luvan olla itsekäs, kun sitä tarvitsen. Luvan olla hajalla ja murehtia vain itseäni. Ja silti jotkut rakkaat kyselee perään ja kuunteli mua. Eräs piti kädestä kiinni ratikassa kun mua vaan pelotti ja toinen antoi mun oikeesti romahtaa sohvalleen mooooooonta kertaa. Ja se, että ihmiset osaa antaa anteeksi. Ja osaavat unohtaa. Aika korvaamattomia tyyppejä. Varsinkin, koska ne kävi monesti hakemassa mut luokseen tai kutsui kylään, silloin kun mulla ei ollut minkäänlaisia voimia kommunikoida. Mutta en ollut yksin.

Liiallinen itsekkyys on silti jotain mitä en oikein ymmärrä. Minäminäminä. TOTTAKAI oman elämäsi tärkein ihminen olet sinä itse, mutta on sitä elämässä muutakin kuin se oma napa. Mua kummastuttaa suunnattomasti ihmiset, jotka ajattelee toimissaan vain itseään. Sitä mitä itse juuri tarvitsee. Ja siis ennen kuin kukaan repii hiuksia päästä, niin ne ihmiset, joilla on kaikki asiat hyvin, ja silti ne miettii vaan itseään. Millon ihmisistä on tullut tollasia? Ainakaan mua ei ole sellaiseks kasvatettu, eikä ihmiset niissä suurissa tarinoissa ollut sellasia. Mie ainakin haluaisin olla kuin ne tyypit niissä tarinoissa. Pyrkiä sellaiseksi. Okei, kyllä mutkin kasvatettiin tavallaan itsekkääksi, mutta meilläpäin sitä kutsutaan itsensä puolustamiseksi ja minusta on ihan kiva, etten anna kenenkään talloa minua jalkoihinsa. (Ainakaan turhan usein......) Mikä ihme nykyihmistä vaivaa? Siitä minäminä-asenteesta ei vaan päästä eroon? (Alkaa tietysti tässä vaiheessa viimeistään soida Klamydiaa päässä.) Se asenne tulee jo sisältäpäin? Sut kasvatetaan sellaiseksi? Yhteiskunta on sitä mieltä, että se on hyvä?

Jotkut tietysti on sitten taitavia. Ne naamio itsekkyytensä epäitsekkyydeksi. (Toisaalta tässä kohdassa tekis mieli kysyä et arvostetaanko epäitsekkyyttä ees enää, mutta se pohdinta jääköön tällä kertaa.) "Teen sulle jotain hyvää, mut oikeesti teen sen vaan sen takia, että mulla olis parempi olo itsestäni, en siksi, että siitä aiheutuu jotain hyvää sulle." Lähden ruokkimaan Afrikan nälkäisiä lapsia, jotta mulla olis parempi olo itsestäni? Hmm. Okei, eihän se poista sitä, että ne lapset toivottavasti sai sitä ruokaa, oli sun syysi mikä tahansa, mutta silti. Täysin itsekkäistä syistä epäitsekäs? Hyi. Tällainen tyyppi vaikuttaa epäitsekkäältä ja saattaakin olla se kaikista itsekkäin. Ja joo, ennen ku taas joku repii hiuksensa päästä (mullon suuret luulot itsestäni ku kuvittelen ärsyttäväni ihmisiä niin paljon et repii hiukset päästä ah), niin lisättäköön, että tottakai epäitsekkäistä(kin) teoista on kiva saada jotain myös itselle, että jaksaa olla jatkossakin epäitsekäs. Sitä varten meillä on mm. "kiitos".

Ihminen voi myös vaikuttaa itsekkäältä, mutta sillä on taustalla erittäin epäitsekkäät syyt. "Mä sanon sulle asiat suoraan, kerron totuuden ja ehkä jopa satutan, vaikka sitten sä vihaatkin mua." Sellaisella ihmisellä helposti onkin sitten yksinäistä.

Loppuun kaksi oikein hienoa ajatusta;

Don't hate the player, hate the game.

Kukapa kissan hännän nostaisi jossei kissa itse.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

kerroin ikävästä

On ehkä pirun hankala alkaa listata asioita, jotka on muutossa hyviä tai huonoja. Hyviä on ärsyttävä listata siksi, että niitä on niin paljon ja huonoja sitten taas koska heti alkaa harmittaa, vaikka päätöksestään täysin varma onkin. Mä ehkä kuitenkin aloitan niistä muuton huonoista puolista tällä kertaa, koska hyvistä puolista on tullut jo höpistyäkin niin urakalla. Katsotaan miten pitkälle tässä pääsee (ois kiva nukkuakin tänä yönä huomisen oopperan takia.............ehkä).

Ensimmäinen asia, joka tulee mieleen on se, että Ireneä tulee ikävä. Tuosta pikkusiskosta on tullut oikeasti ihan järjettömän tärkeä ystäväkin ja kaiken lisäksi se on sisko. Aika hullua miten paljon se nykyään tietää mun asioista, ja ihan järjettömän kivaa, että se kertoo mulle omistaan. Sais kyllä soitella enemmän! Ruvetaan soittelee skypellä jooko?

(Tajusin just et jos rupeen yksitellen kirjoittamaan kaikista ihmisistä, jotka nyt tulee mieleen kun mietin ketä tulee ikävä, niin tänä yönä ei tosiaan tule sitten tuntiakaan unta. No, ehkä silti vielä parista tyypistä.)

Mulle tulee Emiliaa ikävä monestakin syystä. Kettusisko. Moni niistä syistä löytyy jo täältä blogistakin. Meinaa itkettää ajatus ettei pysty vaan päättämään silleen et "NYT KYLÄÄN" ja että sen jopa sais toteutettua aika nopeesti tämän idean jälkeen. Monta syytä lisää tämän tytön ikävöintiin varmasti vielä tulossa ja tuntuu et joka reissulla vaan enemmän ja enemmän. Huuuhhuh. En minä ees keksi mitä tuosta tytöstä sanoisin, tuntuu et kaikki on sanottu ja silti aivan liian vähän. Tulee ihan hirvee ikävä. Mut ostin jo kirjepaperia!
Tanelia tulee aivan järjetön ikävä myös. Varsinkin tämän pojan olemusta. (Yleisesti ottaen ikävöin tosin aina ihmisten olemuksia, mutta kuitenki!) Sellaista lämmön määrä on kiva löytyä läheltä, mutta nyt se löytyy sitten ajatuksista ja täytyy sitten käydä tervehtimässä tarpeeksi usein. Monen ihmisen seura ei myöskään tee mulle (niin nopeasti ja heti) niin kotoista oloa.
Nikoa tulee ikävä. Nikoa ja sen naurua ja hymyä. Ja melkein vielä enemmän niitä hetkiä, kun ollaan oltu vakavia. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ja me kaksi enemmän kuin tuhat kuvaa, vai miten se oli............. Voi miten mulle varmasti tuleekin näin puheliasta ihmistä ikävä, joka kuitenkin osaa kuunnella paremmin kuin monet. Ei vain kuule, vaan oikeesti kuuntelee.
Mayaa tulee ikävääääävä myös. Blääh tulikettuvillasukkatyttö, sanat ei riitä. Kyllähän meillä päät on kolahdellut enemmän tai vähemmän yhteen, mut mitä nyt kahdelta jääräpäältä voi odottaa. Toistensa potkimista perseelle ja sen, että kumpikin näkee toisessa välillä myös sen "zen"-puolen? Saa nähä mitä nyt tuosta yhteisestä blogista tulee, kun sen kanssa päästään vihdoin jossain vaiheessa vauhtiin...
Jaanaa tulee ikävä. Tulee muuten ihan hullu ikävä. Mutta tämän tytön kanssa on selvitetty jo vuosia sitten se fakta, ettei välit muutu mihinkään, vaikkei ihan kokoajan oltaiskaan tekemisissä. Varmasti tulee soiteltua ja aina nähtyä kun samoille leveysasteille selvitään. (Eli todennäköisesti kun minä käyn tätä kuvataideakatemian kanssa naimisissa olevaa tyttöä Helsingissä katsomassa höhöö.) Oon tästä tytöstä niin monella tavalla ylpeä ja kiitollinen, ja se on niin monella tavalla ollut vielä kullanarvoisempi, kuin mitä aina muistan sille sanoa. Kenen kanssa mä nyt käyn taidenäyttelyissä? No, toivotaan että sillä on aikaa käyttää mua niissä kun Helsinkiin taas eksyn kyläilemään. Ja on sillä varmasti.
Vanhaa kämppää tulee ikävä, se oli kuitenkin hetkittäin koti. (Meidän kämppä on ihminen, ihan tosi, se on ihan omanlaisensa persoona! ...nojoo, halusin nyt tähän kuitenkin mainita, että sitä tulee ikävä....) Ihan oikea koti, joka tuntui nyt kesän aikana jopa kodilta. Harmi vain että sydän veti pois Helsingistä niin monta kertaa, kotona olisin kyllä viihtynyt vaikka kaikki muu Helsingissä aiheuttikin lieviä sydänkohtauksia.
Tiiaa tulee ikävä. Tulee muuten aivan karmea ikävä. Onneks tämänkin tytön kanssa on selvitty näkemättä toistemme naamoja ennenkin ja onneks molemmat tietää, ettei se fyysisesti kaukana tarkoita että olisi henkisesti kaukana. Ja tämän tytön läsnäolon kuitenkin tuntee.
Ja joo Atte, tulee mulle sinuakin ikävä. Oli ikävä jo kauan sitten höhöö. Saisit opetella ettet mumisis puhelimessa epäselvästi ja voisit sinäkin soittaa mulle. En kyllä tiiä kenen kanssa leipoisin yhtä huonoja pullia, tai kenen pään puhuisin yhtä pyörryksiin. Enkä kyllä tiedä kenen kanssa nauttisin enemmän elokuvien katselusta tai punaviinin juomisesta.
Tonia ja Emiliä tulee ikävä. Molempia tosin on tullut ikävöityä tässä viimeisen reilun vuoden aikana jo aika paljon, joten ompahan tullut harjoiteltua. Nämä kaksi piti mun puolia sillon joskus kun Helsinkiin muutin. Se on aika helvetin siistiä se. Ja Toni se on pitänyt mun puolia jo kauan ennen ku edes muutin Helsinkiin.
Mulle tulee ikävä myös varsinkin Minnaa, josta on yhtäkkiä tullut ihan hullun tärkee ihminen. Ah, onneks sekin kuitenki tykkää lähteä pois Helsingistä! Ikävä tulee myös Justusta, Katjaa, Pauliinaa, paria hyvinkääläistä, tulikukkalaisia, Markoa ja miljoonaa muuta ihmistä minun Helsingistäni. 
(No, melkein loppuun asti päästiin sitten ennen ku tuli itku. Ja nyt uudestaan tätä koneelle kirjoittaessa.......)

Pitää koittaa muistaa, että vaikka kaupungit ei liiku, niin ihmiset voi liikkua. Tervetuloa kylään. Tulettehan?

maanantai 15. heinäkuuta 2013

yöllisiä onnellisia levottomuuskohtauksia

AAAAAARGH! God damn, tästä nukkumisesta ei tule taas yhtään mitään.

Päässä pyörii niin monta ihanaa asiaa, ettei nukkumatti pääse lähellekään. Irene sen sijaan mumisee metrin päässä unissaan oikein sujuvasti. Missähän se koira viilettää............

Yhtäkkiä tuli ikävä laittoman montaa ihmistä, mutta enemmän sillä hyvällä kuin huonolla tavalla. Vitsi mitä suunnitelmia mulla onkaan, kuhan pääsen Helsinkiin pyörähtämään. Mä mm. aion tuijottaa tiettyjen ihmisten naamoja taukoamatta ainakin pari päivää. Jos vaikka lähtisi sitten siitä suunnittelemaan ehkä jotain muutakin.

Sitä ennen sielunhoitoa Päivärannassa ja tällä kertaa ihan sen OMAN sielun lepuuttamista. Sitten ihan toisenlaiseen sielunhoitoon Savonlinnan oopperajuhlille. Uuuuuuuaaaaaaaa! Ja sitten Helsinkiin tuijottamaan niitä naamoja..................sounds like a plan to me!

Täällä Päivärannassa saa nauttia pikkusiskojen, isän ja äidin, isoäidin ja kummitädin seurasta. Varsinkin kummitädin näkemistä odotan kuin kuuta nousevaa, minun henkinen tuki on Suomessa kylässä<3. (Ja siis joo, me puhutaan tässä muutama seuraava päivä siitä Jeesuksesta sitten.) Kummitädistä joskus toiste lisää, oman tekstin arvoinen nainen.

Mielessä pyörii tulevat seikkailut, monien uusien ja vanhojen ystävien naamat, menneet kesän ilot ja surut, oma koira kainalossa, outoja pilviverhoja, takahuoneen katto, kirjahyllyt täynnä kirjoja, huoneissa tuoksuu koti, isän villapaita päällä ja Siljalta unohtuneet parittomat villasukat jalassa. (Palautan nää Silja kyllä, don't worry.) Epämääräisiä unikuvia ja pakottava tarve laittaa puhelin jo päälle.

Jo 24h tavoittamattomissa tekee päälle ihmeitä.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

päivärantarauha part. 98467394

Viime yönä kävin istumassa laiturilla pari tuntia keskellä yötä ja fiilistelin vaan miten hyvin voi taas asiat olla. Joskus puoli vuotta sitten jos joku olisi mulle sanonut, että asiat järjestyy näin hyvin ja näin nopeasti, niin olisin varmaan nauranut muutaman tunnin päin sen toisen kasvoja. Ei olisi kannattanut.

Viime syksynä kävi kyllä aika kummallisesti. Jossain omien synttäreiden aikaan tuli lopullisesti romahdettua oman pään kanssa. Kaput. Joskus elämä läväyttää eteen aika monta pettymystä kerrallaan. Viime syksynä aivan liian monta pettymystä ja liian monta täysin puskasta tullutta ikävää asiaa kerralla.

Mutta hittolainen miten paljon sitä on viimeisen vuoden, ja varsinkin viimeisen 9-10 kuukauden aikana oppinut itsestään taas uutta. Löytänyt uusia asioita ja löytänyt takaisin sellaisia, jotka jo luuli unohtaneensa.

Joku fiksu tulikettu sanoi hyvin minulle kerran; henkinen kasvu ei koskaan ole kivutonta.
(Vaikka kyseessä taisikin silloin olla aivan jonkun toisen henkinen kasvu, kuin kummankaan meistä.)

perjantai 12. heinäkuuta 2013

rovaniemi - oulu

Autossa soi epämääräisiä biisejä, ja matkalaiset on kaikki hiljentyneet ainakin hetkeksi. Tuntematon kuski ja etupenkkiläinen välillä vaihtavat muutamia lauseita. Tyttö minun vieressä nukkuu ja minä kaivoin kirjoitusvälineet esille.

Olipa ihana lähteä Rovaniemeltä. Nyt kun sinne tietää pääsevänsä takaisin ainakin seuraavaksi vuodeksi, on hyvä lähteä puoleksitoista kuukaudeksi vielä vähän pyörimään. Oulua, Keuruuta, Jyväskylää, Kajaania, Savonlinnaa, Helsinkiä, Saimaata, Torniota ja Hyvinkäätä ainakin vielä odotellessa.

En voi kieltää, etteikö kuitenkin olisi tavallaan harmittanut lähteä. Tai ainakin olisin mielelläni ottanut parikin asiaa sieltä mukaani. Sydämestä sinne jäi odottamaan monta palaa, vähän sinne ja tänne.

Kuitenkin kannattaa myös muistaa aina välillä katsella myös sitä auringonlaskua.
Sekin osaa olla aika kaunis.

torstai 11. heinäkuuta 2013

kiitoksia

Emilialle, joka sai minut uskomaan itseeni ja auttoi katsomaan peiliin
Jaanalle, joka piti minut pystyssä
Siljalle, joka sai Rovaniemen hengittämään
Mayalle, joka Helsingissä potki perseelle
Tiialle, joka antoi minun romahtaa ja oli valmis auttamaan omalla kustannuksellaan
Marissalle, joka muistutti, että Helsingistä voi lähteä ja tulla takaisin
Jennalle, joka potkaisi sen ratkaisevan potkun, josta lähti ajatukset liikkeelle
sekä eräälle pojalle, joka sai minut epäröimään.

Teille jokaiselle juuri siksi, että olette te.

Kiitos.

Ja minun sieluni laulaa kesän kukkasista ja syksyn kaikista väreistä,
sekä sydämeni sykkeistä jokaista teitä kohtaan.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

hupsista saatana (taas kerran)

Voi elämä minkä teit.

On kummallista miettiä, miten pienessä ajassa sitä voi tapahtua ihan hulluna asioita. Hulluna asioita, joita ei varmastikaan oikein vieläkään sisäistä. Tapahtuuko näin oikeesti? Ja vastahan se toisaalta kohta tapahtuu. Mutta se olo siitä, että kohta tapahtuu, on aika herkullinen.

Kun on melkein kuukauden Rovaniemellä pyörinyt, saa huomata miten moni asia on hypännyt päälaelleen. Hups vaan ja heippa Helsinki (kohta me silti nähdään hetken verran) ja hyvää huomenta Rovaniemi, niin minäkin sinua.

Muuttaminen on yllätys yllätys ollut suurin päätös, joka tämän reissun aikana on tullut tehtyä. Onhan se päässä pyörinyt jo viime vuoden puolelta, mutta nytpä se ajankohtakin selkeytyi.

Hyvin pian sitä vaihtaa paikkakuntaa Helsingistä Rovaniemelle. Paikasta, jonka sanotaan olevan jatkuvasti hereillä, paikkaan, jota monet kuvailevat kuolleeksi. En oikein tiedä kummat ovat sokeampia.
Edellisen talven jälkeen sitä on taas kerran viisaampi. Ymmärtää itseään enemmän, joten tietää myös mitä juuri nyt haluaa. Mitä minä juuri nyt tarvitsen.

Tätä minä tarvitsen.

Päässä pyörii miljoona pelkoa, mutta samalla miljoona onnellisempaa asiaa. Tuntuu, että on tapahtumassa jotain mielenkiintoista. Nyt minä kokeilen elämään täällä. Moni on sanonut minun tekevän elämäni suurimman virheen, ja vielä useampi ollut yhtä onnellinen päätöksestäni kuin minä itse. Ymmärrän kaikkia.

Samaan aikaan tuntuu vapauttavalta ja levolliselta. Siltä, että päästää irti, hyppää tuntemattomaan, mutta pää pysyy pinnalla. Mieli ei ole aivan murheeton, mutta se on taas löytänyt rauhan.

Aivan uudenlaisen rauhan.

tiistai 9. heinäkuuta 2013

muutosta

Joo, voihan vittu. Yritä tässä nyt sitten viimeisten 4 päivän jäljiltä jotenki kerätä ajatuksia sen verran pöydälle käsiin lattialle rinkkaan tai johonkin, että saisi jotain lukemiskelpoista yllämainitusta aiheesta ulos.

No tuota tuota.

Aloitetaan vaikka siitä, että joo. Viime talvi ei mennyt ihan nappiin. En koe mitään sen suurempaa tarvetta selittää miks vaikutin kuolleelta (eikä mitään "no se on se talvi c'mon" -juttuja tähän, vaikka eihän se nyt kesä ollutaan), mutta aattelin vähintäänkin kertoa, missä pisteessä sitä mennään nyt.

No, hyvä ehkä aloittaa siitä ettei enää pitkään aikaan ole tuntunut kuolleelta.

Mä en kertonut muutostani kuin parille ihmiselle ennenku päätin kajauttaa sen ilmoille facebookissa viime sunnuntaina. En tiedä kiinnostaako loppujen lopuksi ketään mun motiivit, oli miten oli, mutta täältä tulee.

Mä tarvitsen tätä.

Asia oli yllättävää kyllä mietitty aika viimeisenpäälle juuri näin. Mun piti tehä se päätös keinoista ja toimista yksin, ja ilman huonoa omatuntoa mihinkään suuntaan. Oli aika sellaselle minäminäminäminäminä-ajattelulle. Silleen, että oikeesti tein myös sen päätöksen, ennenku kysyin varsinaisesti kenenkään mielipidettä. Mut hei sitähän me narsistit tehään eiku

Hups vain miten siinä sitten kävikään. Yhtäkkiä, kesken kaiken, täydellisen ajan koittaessa (no tämän tajusin sitten vasta mietiskellessäni realiteetteja........ehkä) mä totesin toiselle huoneessa olevalle, että minäpä muutan Rovaniemelle. Paskaakos tässä, antaa palaa vaan.

Eikä polteta tälläkään kertaa mitään siltoja, ei.

Hitto, 823 kilometriä ei oo mitenkään vähän. Ei tosiaan. Hyyyyyyyi, ties missä kohtaa sitä oliskaan jo seikkailemassa jos lähtiskin Helsingistä kohti etelää. 823 kilometriä ihan mihin suuntaan tahansa Helsingistä. Tuli leikittyä joku puoli tuntia googlemapsilla ja mittailtua mihin sitä oikein pääsis. En voi väittää, etteikö maasta lähteminen jalat tomusta pöllyten houkuttelis. Ainahan se houkuttelee, mut ei se oo vieläkään ajankohtaista, antaa sen asian vielä kerätä voimiaan jonkin aikaa.

Elämä on lähtemistä ja tulemista parhaimmillaan.