torstai 18. syyskuuta 2014

Päivä 15 - Unelmani

No siis mulla ei todellakaan ole aikomuksena listata tähän nyt mitään konkreettista, jotkut niistä asioista on ehkä jopa sen verran arkoja, etten laita niitä tänne esille. Tää unelma, jonka aion tänne nyt kirjoittaa, ei ole kovin ihmeellinen. Ei kovin persoonallinen eikä yksityiskohtainen. Se on kuitenkin mun unelmani. Ja jos se toteutuu, sen lisäksi, että elin onnellisen elämän, voin kuollakin onnellisena. Kaiken lisäks tää ilta on menny snakebiten kanssa hiristessä ja huomenna alkavien R&A duunien valmisteluissa, joten motivaatiota tän tekstin kirjoittamiseen ei oo mitenkään ihan hirveesti. (Ja joo, voi olla et seuraavan 10 päivää postaan vähä kummallisesti näitä tekstejä tänne, mut katotaan miten käy.)

Mun unelmani on löytää oma tieni, jonka sivuille voin aina poiketa tutkimaan kaikenlaista jännää. Mä en halua elää tunnelissa, vaikka sen päässä näkyisikin valoa. Parempi olla vähän kujalla kuin tunnelissa eiku Haluan tutkia ja etsiä ja löytää ja hävittää ja eksyä ja kadota ja löytyä uudestaan. Unelmani on, että saisin elää niin vapaana kuin itse haluan. Niin ettei mikään sitoisi minua maahan, ellen itse niin halua. Unelmani on löytää uskomattomia rakkaita hurmaavia mieltä kutkuttavia minut haastavia sielukkaita kanssamatkustajia joiden kanssa jatkaa matkaa tai taivaltaa vain pieni osa siitä. Haluan löytää itseni oudoista paikoista ja tilanteista, sekä hakeutua tuttuun ja turvalliseen. 

Unelmani on elää mahdollisimman mielenkiintoinen, nautinnollinen, tuottelias, aistikas, merkityksellinen ja kaunis elämä. 

Unelmani on, ettei minun tarvitse kuolinvuoteellani miettiä, että ”voi kun…”

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

rauhallinen keskiviikkoilta

Ah, tulihan tällekin viikolle se rauhallinen koti-ilta. Kettusiskon kanssa pizzaa ja kissavauvat sekoilee.

Tän päivän päivähaastetekstistä kettuuntuneena onkin hyvä löpistä vähän muita epämääräisiä asioita, kun oikeesti tuntuu että olis vähän höpistävääkin. Jännä kyllä, toi haaste toimi, blogin päivittäminen on tuntunu taas vallan luonnolliselta osalta päivää (tai viikkoa) ja voi olla, että tahti pysyykin ihan järkevänä, tai sanotaanko tuottoisana, tämän haasteen jälkeen. Mulla sinänsä aiheet on mahdollisesti kyl kiinnostavampia. No en tiiä, on tuolta tulossa vaikka ja mitä vielä, mut ainaki saan itse päättää aina mistä oikein höpisen.

Oli pakko siirtää teksti tuosta isommalta näytöltä tähä läppärin näytölle, silmäthän tässä hajoaa ku tuijottaa noin suurta ruutua valkosena mwahaha. Aattelin tähän postaukseen laittaa epämääräisiä huonoja kännykkäkuvia, joilla saan helposti kerrottua viimeaikaisista jutuista, jotka on mielessä aika hyvin. Heeeere we go;

Kylen puhelimella saa parempia kuvia. Mwahaha elokuun alkupuolelta. Kohta taas nähdään!

Parempi pitää noi valkosemmat jutut pienemmällä näytöllä.

Yöllä ikkunalla on kiva fiilistellä syksyn tuloa ja kaikkea muutakin.

Hyvä käydä kuuntelemassa veden ääniä, mut kuvista tulee kofeiinipärinäkäsillä kyllä vähän toislaatuisia.

Hyvä muistaa.

Kokkipoikia.

Kauneimpia kämppiä mitä oon pitkään aikaan nähnyt.

Epätarkkahuonokuva mut fiilikset. Kettusisko tän toi mulle koululta, en tiedä kuka tehny jne. mutta kaunis.

Kaikenlaista on kyllä viime aikoina tapahtunut. Hyviä ja huonoja juttuja, positiivisia yllätyksiä ja valitettavan odotettavissa olevia juttuja, sikamaisia ja sydämellisiä juttuja sekä mieltä virkistäviä ja kehoa väsyttäviä juttuja.

Suurinta ihmetystä ehkä tässä ihan lähiaikoina on tuonut (taas kerran) ihmisten välinpitämättömyys toisten kämppää, lemmikkejä, sääntöjä tai omia lupauksiaan kohtaan. Tekee aika kipeetä joutua pettymään ihmisiin, joihin kuitenkin olisi halunnut niin kovasti pystyä luottamaan. Ja kaikkea kun ei pysty korjaamaan anteeksipyynnöllä, vaikka asiat anteeksi annetaankin.

Toinen asia on se, miten rumia asioita voi sanoa toisesta ihmisestä, vaikka omassa päässä onkin se vika. Syyttää toista naurettavista asioista, vaikka omassa päässä ne ongelmat onkin. Ja kerta toisensa jälkeen. Kyllähän sitä jaksaa ymmärtää ja auttaa ja kuunnella ja jutella ja ja ja ja, mutta jossain pitäis mennä se raja, varsinkin kun sama kaava toistuu kerta toisensa jälkeen. Jos ei muuten, ni mun on rikottava se kaava. Mä en ehkä enää jaksa.

Ja miten tehdä sellainen ihminen onnelliseksi, joka ei halua olla onnellinen? Ei mitenkään. Ei mulla ole siihen valtaa eikä keinoja, vaikka kuinka haluaisin ja yrittäisin. Siihen ei pysty kukaan, ei ketään voi pakottaa onnellisuuteen. Jos et halua olla onnellinen, et sitä varmastikaan myöskään koskaan ole. Jos et usko pystyväsi olemaan onnellinen, se tuskin tapahtuu myöskään. Jos et usko ansaitsevasi onnellisuutta, se tuskin kävelee sinua vastaan. Tämä asia, niinkuin niin moni muukin, on asenteesta kiinni.

Ja miksi miksi MIKSI mun pitäisi muka välittää siitä mitä muut ajattelee, kertokaa yksikin hyvä syy? Joidenkin ihmisten mielipiteillä on tietenkin väliä, mut ne on ne harvat ja valitut, eikä aina niidenkään sanomisilla ole mitään valtaa mun yli. Mä en aio elää elämääni pyydellen anteeksi olemassaoloani tai hakemalla siihen merkitystä muiden mielipiteistä, oli ne hyviä tai varsinkaan jos ne on huonoja. Tärkeitä ihmisiä pitää kuunnella kun ne kommentoi vaikka sun käytöstä, mut niitäkin vain jos ne puhuu asiaa. Tunnet sen piston kyllä sit sydämessäs, kun ne osuu oikeaan kohtaan. Silloin niitä kannatti kuunnella, ja kannattaa oppia siitä mitä kuulee.

Eikä ole väärin toivoa ympärilleen onnellisia ihmisiä, jotka aina pyrkii parempaan, uskoo itseensä ja sinuun, auttaa vaikeina aikoina, ei jätä yksin eikä välitä siitä mitä täysin merkityksettömät ihmiset huutelee.

Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?

Atte.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Päivä 13 - Tällä viikolla

Tällä viikolla on ohjelmassa vaikka ja mitä. Pari päivää tätä viikkoa onkin jo mennyt, ja torstaina alkaa Rakkautta ja Anarkiaa! (Sen takia tän haasteenkin tekeminen muuttuu vähän haastavammaksi. Katotaan miten käy. Ainaki jälkeenpäin kyl laitan kaikki tekstit tänne.) KUITENKIN. Viime viikonlopun paskamaisuuksia selvitellessä, raha-asioita hoitaessa, ystäviä nähdessä, hostailuun valmistautumista, elokuvia, lämpimiä päiviä ja viileitä öitä, paljon whatsappkeskustelua lätäkön toiselle puolelle, vähäisesti unta ja paljon elämää, uusia ajatuksia ja leijonakuningas tykkäs pajamäestä, vähäistä syömistä ja ruokalipuista haaveilua, leffakatalogin lueskelua ja aikataulujen tulostamista, vaatteiden valitsemista ja kissankuset matolla, nyt istun pikku kakkonen –paita päällä ja koitan saada tätä blogihömppää kirjoitettua, tukkajumalan kanssa pitäis mennä kuvailemaan tunnin parin päästä ja leijonakuninkaalta sain kotitekoista lääkettä, papufetaherkkusienioliivivalkosipuliommnomnomnruokaa, huomenna toisen pikkusiskon kanssa asuntohakemuksia ja hiffin toimistolle, pitäisi selvittää kokoontuuko vaimot, marissan luokse hostaamisen ajaksi keskustaan asumaan, snakebite pölähtää vierailulle myös varmasti saa nähä oonko kotona, säästötili on auki ja matkakuume kasvaa. Torstaista eteenpäin tämä viikko on leffafestareita pullollaan, sekä toivottavasti kukkasen synttärikaljat. 
Ei huono viikko tämä(kään).

maanantai 15. syyskuuta 2014

Päivä 12 - Käsilaukussani

Oli isoäidille joululahjaksi antamani käsintehty runokirja, josta nyt laitan tänne yhden runon, ja se olkoon tämän postauksen sisältö.

näkymättömiä esteitä

kasa pelkoja
odottamassa sopivaa hetkeä

vettä vippuu hanasta
pisara kerrallaan

välillä tuntuu,
että päivätkin valuu

silloin kun herään,
vasta kun menen nukkumaan
saavat pelot
minusta vallan


Mutta koska tämä runo ei kuitenkaan kuvaa tämän päivän fiiliksiä, niin laitetaan tähän vielä toinen ajatus.

Sinun kanssasi tämä maailma ei vuoda niin usein yli.


On ne kettusiskon vauvat aika söpöjä.

AND KYLE JUST TOLD ME THAT IN 7 WEEKS I'LL BE IN THE USA.

Kyllä kelpaa olla meikä. Ja kelpais olla meikän käsilaukussa messissä.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Päivä 11 - Sisarukseni

Tähänkään en nyt kyllä aio ruveta selittää kaikista henkisistä sisaruksista ja kaikesta sellasesta. Tulis jumalattoman pitkä teksti, ja mua suoraan sanottuna vähä laiskottaa tän haasteen kanssa. Aivan varmasti sitä tulee tekstiä muutenki, mut kyl mä tän haasteen nyt hoidan pois alta. 

Mulla on kaks pikkusiskoa. Toinen 2 vuotta nuorempi ja toinen 4. Toinen on leijona ja toinen vaaka. Toisella on silmälasit ja toisella hullun pitkät ja paksut hiukset. Toisen kanssa meillä on hulluna yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja toisen kanssa temperamentit kolahtelee välillä urakalla yhteen. Molempia kohtaan oon onnistunut elämäni aikana olemaan aika etäinen, mut asia on tässä muutaman viimeisen vuoden kohdalla ehkä kääntynyt toiseen suuntaan. Nuoremman kanssa tulee vietettyä aika paljonkin aikaa ja soiteltua ja mennään yhdessä kattomaan Stirlingin keikkaakin pian. Toisen kanssa pitäis kirjottaa asuntohakemusta tässä ihan parin päivän sisällä. 

lauantai 13. syyskuuta 2014

Päivä 10 - Päivän asu

En muista enää mitä mulla on ollu aamun tunneilla päällä, joten sovitaanks et heräämisen jälkeen mitä on ollu päällä? 
Aight, here we go;


perjantai 12. syyskuuta 2014

torstai 11. syyskuuta 2014

Päivä 8 - Se hetki

Se hetki kun tuntuu, että pohja tippui elämältä. Ei tuo saa lähteä. Ei. Ei ei ei ei ei ei. Mie en kestä. En pysty. En halua.
Miksi juuri me? Miksi?

Olet ollut niin pitkään se tärkein. Ties kuinka pitkään aina olemassa, aina siinä, aina me, aina seikkailemassa. En pahemmin edes muista aikaa ennen sinua. Tai muistan, mutta tuki ja turva löytyi sillon. Vertaistuki. Paljon vanhemmasta mutta silti.

Älä mene älä jätä. 

Minä hukun tähän maailmaan tähän todellisuuteen ilman sinua. Apua.

Minä en tiedä, mitä minusta on jäljellä enää sitten.
Tajusinpa just, et tää päivähaaste tulee kohta kuseen niin pahasti, koska Rakkautta & Anarkiaa 2014.
No, kaikki aina kusee koska en voi elää ilman rakkautta ja anarkiaa.
Oon niin hauska tänään et taidan mennä nukkuu.
Hyvää yötä.
Pönttöpieru.
Kiitos kettusiskoni, mulla menee aina yöunet ton sanan takia.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Päivä 7 - Paras

Paras vuodenaika on ihan just täällä. Tavallaan se jo on kun ajattelee sitä miten ihan viimeisen viikon aikana on kyllä ilmat viilentyneet. Ah kylläpä tätä on odotettu. Villapaidat, kynttilät, kirjat, melankolia, cmx, syksysateet, värikarnevaali luonnossa, iltojen hämärtyminen, pimeät yöt, luovuuskohtauksia useammin kuin missään muussa vaiheessa vuotta ja ah. Mie en kestä. Joidenkin puiden latvat jo kertoo aika selkeesti, että kohta kohta kohta kohta. Käkääk! Kahdet isot leffafestarit kuuluu tähän kesän loppuun (elokuun lopussa) ja syksyn alkuun (syyskuun lopussa), ja niiden välissä iskee joka vuosi aina se melankolia.

Oikeeta melankoliaa. Ei angstausta. Tietääköhän ihmiset edes sitä eroa?

Melankolia voi olla kovin kaunista. 

Meille saa tulla viettämään syysiltaa milloin vain, täältä löytyy melankolinen ilves ja kettu. Täällä ei olla masentuneita, eikä angstata vaikka se talvikin sieltä varmasti tulee. Mut ei mietitä sitä vielä, koska SYKSY!

Ja laitoin tänään tukkaa. Kihihi. Parastukkaikinä!

tiistai 9. syyskuuta 2014

Päivä 6 - Minun päiväni

Kerrotaanpa vaikka tästä päivästä. No, on ollut vähä kummallinen päivä.

Viime yönä ei hirveesti tullut nukuttua, moni asia painoi mieltä ja oli aika todella kurja olo. Sinänsä olo kyl helpottu aamulla ku tuli herättyä aikaisin ku kettusisko nappas mukaan kauppaan ja sieltä sitten möyrin takas kämpille. Tuijottelin yhden leffan loppuun ja kymmenen jälkeen lähdinki sitten seikkailemaan ja hoitamaan asioita. Kaikenlaista epämääräistä ei niin kiinnostavaa paskaa, mutta tulipahan käveltyä melkein 5km ja pohdittua asioita näin päivänvalossakin. 

Pohdinta ehkä on ollut nyt tän päivän sana.

Tulin sitten kotia, häröilin tietokoneella, odottelin collia paikalle ja kettusiskokin tömisteli koulusta kotia. Collin kanssa höpöteltiin pari tuntia, ah ihana, ja sitten se lähti jatkamaan matkaansa. Tuli sovittua pari yökyläilyä tälle viikolle, tervetuloa telttaan. Myöskin festariteltta ja makuupussi tulee illan aikana takas kotiin. On ne vähän pidempään reissussa ollutkin kuin me.

Eilen ihan selkeesti iski syksymelankoliat päälle. Ihanaa. Mut aina tulee sellasella ryminällä et siitä tulee vähän sellanen ”ainii joo hupsis, tätähän tää on” –meininki. Tänään siihen on jo tottunut ja tää on parasta koko vuodessa. Puiden lehdet alkaa näyttää siltä et kohta mennään ja lujaa, enkä jaksais odottaa. Koko luonnon värikarnevaali on parasta mitä voi olla.

Tällä hetkellä aika kuluu tietokoneen näyttöä tuijotellessa ja vanhaa trancea kuunnellessa sekä lähen kohta kettusiskon luo kylään kahville, kuhan kahvi valmistuu. 

Noh, nyt meneekin loppu päivä sitten kofeiinipärinöissä enemmän tai vähemmän mietteissä. Tuo vaihtelevasti läsnäoleva poika tuossa vieressä syö tiikeritytön äidin tekemän omenapiirakan viimeistä palaa ja minä koitan selvittää miltä tuntuu keuhkosyöpä.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Päivä 5 - Mitä on rakkaus?

Oikeesti c’mon, VAIKEETA. Tai no, mietiskelin tässä hetken asiaa ja ei tää nyt oikeestaan niin vaikeeta olekaan.

Tekee mieli meuhkata äidinrakkaudesta, rakkaudesta jota tunnen perhettä kohtaan, rakkaudesta jota tunnen ystäviäni kohtaan, rakkaudesta jota tunnen musiikkia kohtaan, rakkaudesta jota tunnen kirjoja kohtaan, rakkaudesta jota haluaisin nähdä enemmän maailmassa, rakkaudesta luontoon, rakkaudesta juustoon ja rakkaudesta rommiin.

Tai siitä kuinka rakkaus on ymmärtämistä, luottamista, hyväksymistä, valintoja, sopeutumista, perhosia mahan pohjassa ja parhaassa tapauksessa tätä maailmaa liikuttava voima. 

She refused to be weighed down by gravity
And now she's soldiering on
She confided that love, it is an energy
She's passing it on

Mutta ei nyt, en jaksa puhua noista asioista. 


sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Päivä 4 - Tätä olen syönyt tänään?


Ja porkkanoita ja kurkkua dipillä, sekä no juonut syönyt olutta. Paljon.
ps. minna on ihana

lauantai 6. syyskuuta 2014

Päivä 3 - Pelkoni

Hui saatana, paranee vaan. Öö. Kuulostaa vähän siltä et tässä kysyttäis tavallaan suurinta pelkoa tai sitten sitä minkälainen on kun pelkää. No, toiseen on helppo vastata ja toiseen ei. 

Suurin pelkoni on varmastikin se, että jäisin elämässä yksin. Että mulla ei olisi ympärillä ihmisiä joiden kanssa jakaa ilot ja surut ja joiden kanssa seikkailla ympäri maailmaa tai liftata linnunradalla. Siinäpä se. Ei mitenkään kovin harvinainen pelko, ja ihminen nyt vaan on sosiaalinen eläin, mutta joo. Amen.

Sit jos pitäis miettii minkälaista mun pelko on niin öö. Voihan saapas, riippuu aika toooosi paljon tilanteesta. Mut siis jos ajatellaan tota suurinta pelkoa, niin varmaankin se pelko oireilee silleen, että haluaa pitää rakkaat lähellä ja sydämessään ja ylläpitää niitä ihmissuhteita, jotka on sen arvoisia. Jos alkaa pelottaa sillee et ”apua niin tässä käy kuitenki käkääk” ni todennäköisesti soitan kettusiskolle ja psykoilen asiasta sitten sille.

Peloissa pahin juttu on se, miten lamaannuttavia ne voi olla, mut tän pelon kanssa on se hyvä puoli, et mä itse kuitenkin saan aaaaaaikas paljon vaikutettua siihen jäänkö yksin vai en. Mwahaha.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Päivä 2 - Kotisi

Whoaaa, näähä on oikeesti aika vaikeita. Tai ehkä vaan suhtaudun näihin liian vakavasti tai syvällisesti tai jotain.

Koti on ollu aina mulle vähän vaikea juttu. Se talo missä oon oikeastaan koko lapsuuteni asunut, ei oikeastaan ala-asteen jälkeen oo enää pahemmin tuntunut kodilta. Se oli talo jossa koko perhe asui, mutta ei sitä oikein kodiksi voinut sanoa, koska ”koti” sanasta tulee kuitenkin sellainen tietynlainen tunne, jota se talo ei saanut aikaiseksi. Tai oikeastaan sen kodin ilmapiiri ei saanut sitä aikaiseksi. Eikä se oo oikein muuttunu senkään jälkeen kun oon kotoa muuttanut. Mielelläni mä martinkadulla käyn, mutta ei mulla sillon oo sellanen olo et olisin kotona käymässä. Perheen luona joo, ja tutussa talossa, mut ei kotona. (Mä kyllä käytän sitä sanaa siitä talosta välillä, koska se vaan on helppoa, mut ”porukoiden luona” yms toimii myös.)

Tällä hetkellä oma koti on helsingissä pajamäessä. Ja aivan täydellinen koti onkin. Aika pieni kaksio tuon kettusiskon kanssa ja kahden kissavauvan, mutta meille juuri toimiva ja ihana. Ympäristö on täydellinen, vaikka ”pajamäes on kelaa joku vittu vaa 3 katua mitä helvettiä?!?!?!!!1!” Oon asunu tätä ennen yli kymmenessä eri kämpässä eri kaupungeissa ja vaikka ja missä, mut nyt oikeesti löyty se täydellinen. 

Jos mulle sanotaan sana ”koti”, mulle oikeastaan tulee mieleen vain ja ainoastaan yksi paikka. Päiväranta, joka löytyy tuolta keskisuomesta keuruulta. Se on tavallaan kai meidän kesäasunto tai joku sellanen, mut ollut isän suvussa jo pitkään. Siellä musta tuntuu oikeesti, että oon kotona. Se on mulle vähän sellainen turvapaikka, jonne en ihan ketä vaan ota ja jota haluan suojella. Monesti on tuntunut että vaikka kämppä lähtis alta ja kaikki elämässä menis pieleen ni jos mulla on mahdollisuus päästä Päivärantaan, ni mä en koskaan voi olla täysin hukassa. Ja se on ihan totta. (Sinänsä mä haluan jossain vaiheessa opetella myös tottumaan ajatukseen, ettei meillä aina ehkä tule olemaan Päivärantaa, mutta se onkin sitten ihan toinen juttu.)

Laiturimaisemaa Päivärannasta tältä kesältä.

Mä voisin tähän tietysti kovasti selittää niistä ihmisistä, jotka saa kodin aikaiseksi ja henkisestä kodista ja lässynlää, mutta olkoon se jonkin toisen kerran juttu jos siltä tuntuu.

torstai 4. syyskuuta 2014

(Tästä tää lähtee!) Päivä 1 - Esittele itsesi

Voi ei, tää on aina se karmein kysymys mikä voi kohdalle tulla. No ehkä nää on helppoja tän jälkeen?

Olen kohta 23-vuotias helsingissä tällä hetkellä taas asuva tyttö, jota ei kiinnosta tuskailla isoista alkukirjaimista lauseen keskellä. Viisihenkisen perheen vanhin lapsi, ja ensimmäiset 21 vuotta epämääräisen nuuskamuikkunen perhettään kohtaan. Aurinkoinen lapsi, joka löysi aurinkoisuutensa uudestaan muutettuaan pois kotoa. Toinen puoli jousimiestä ja toinen leijonaa, myöskin hiuksissa. Olen tunnepohjainen jääräpää ja mielipiteissäni helposti ehdoton. Tarve rakastaa kaikkia ja kaikkea, mutta tiedän myös olevani kykenemätön siihen. Haukutaan usein hipiksi, vaikken siitä sanasta tykkää. Henkinen kotipaikka keskisuomen järvissä ja metsissä. Hullu tarve elää elämää juuri niin kuin itse haluan, ja turha yrittää tulla minulle kertomaan miten mun pitäisi elämäni elää. Juttua riittää ihan loputtomiin, ja sitten on niitä päiviä joskus kun en välttämättä sano lausettakaan. Usein halu kiskoa takut pois päästä, vaikka ne tuntuvatkin erittäin kotoisilta. Omassa huoneessa iso sänky, iso oranssi teltta ja paljon tilaa ajatuksille. Maailman parhaita ihmisiä ympärillä, joiden olemassaolosta olen joka päivä kiitollinen. Enkä aina muista sitä näille ihmisille sanoa tarpeeksi usein, mutta yritän. Taipumusta laiskuuteen kotitöissä, eikä musta koskaan varmaan tule uranaista. Joka päivä hirveä tarve seisoa päälläni tai pelästyttää joku nurkan takaa. Aivastelen järjettömän kovaäänisesti, mutten uskalla enkä halua piereskellä seurassa. Hirveä tarve ilmaista itseäni, ja kirjoittaminen tai laulaminen on ne keinot. Rakastan sanoja puhuttuna ja kirjoitettuna ja laulettuna ja kuiskattuna ja ja ja ja… Ihastun helposti uusiin (vain niihin mahtaviin) ihmisiin, enkä halua päästää niistä koskaan irti. Isoäitini olisivat combona maailman viisain nainen. Ikävöin usein ja paljon, mutta en aio lamaantua siitä, että niin moni rakas on välillä niin kovin kaukana. 

Tällainen on fiilis ollut tänään. Ehkä senkin uskallan tänne tunnustaa.

Toivottoman seurallinen melankoliasta, rakkaudesta, syksystä, iloisuudesta, musiikista, keskusteluista, hörhöilystä, kotihiireilystä, paikasta toiseen säntäilystä, ystävistä, eläimistä, elokuvista, matkailusta ja rauhasta nauttiva rämäpää. 

Ja pärstä näyttää tältä.

tiistai 2. syyskuuta 2014

(blogin) herätys kuolleista?

Niin no, ei se nyt ehkä mennyt ihan niinku piti. Mut kyllä tää tästä vielä.

Viimeisen kuukauden aikana on tuntunut Helsinki kodilta. Rakkaalta ja lämpimältä kodilta. Tuli heinäkuussa oltua keskisuomessa urakalla ja siellä tuntu et yhtäkkiä lähti koko alkuvuoden paskapadot päästä pois ja ajatus kulki vihdoinkin täysin normaalisti. Eli nopeesti ja ihan minne sattuu. Helvetin vapautunut olo, ja tuntu et jeees, tässä sitä taas mennään.

Aattelin ensin kirjotella tänne jonku q&a systeemin jonka kaivoin netistä, mut n. 10 kysymyksen jälkeen mua alko ottaa pannuun sen täyttäminen ja ne helvetin paskat kysymykset. No thanks.

Viime talvi oli ehkä jonkinlainen pimeäretriitti mulle? (Ai että toi ilmaisu on niin hirvee et oon iha rakastunu siihen!) Täyty käydä testaamassa jotain (lapissa asumista), että selvis hyvinkin selkeesti et ei jumalauta, ei tää paska oo mua varten. Pimeetä meininkii. Sekä se auringon puute, että ihmisten pään sisällöt. Sry vaan, jokaisella on oikeus mielipiteeseen. Lapin luontoa mulla on ikävä, mutta mitään muuta sieltä ei kyllä. (Varmasti talvella lunta...) Ei silti yhtään kaduta, että tuli testattua. Eipähän tarvii sitäkään asiaa arvailla enää.

Nyt tuntuu hyvältä. Elämä tuntuu hyvältä. 

Peilistä kattoo ihan mun näköinen mimmi. Oon varsin tyytyväinen siihen mitä siellä nään, sekä ulkoisesti että sisäisesti. (Mullon seksikäs maksa!) Maunulan kämppää ei oo yhtään ikävä, eikä sitä ympäristöä. Se oli melkoista meininkiä siinä kämpässä, paskana ja humalassa. Phyi. Eipä silti kaduta sekään. Nykyinen kämppä Pajamäessä on täydellinen. Tänne muutettiin elokuun alussa. Just tänään tuli vielä ompelukone, kirjoituskone ja TVkin (kyllä vain!), joten ei paremmasta väliä. Katotaan missä vaiheessa saan hepulin ja vaihdan järjestystä, mut tällä hetkellä kaikki on hyvin. Kettusiskon kissavauvat lämmittää sydäntä tässä kämpässä myös suunnattomasti. Ihan niinku tuon kettuolennonkin kanssa asuminen. Ja vähän ehkä rakastuttaa. Se tuntuu aika hurjalta.

Näin on parasta.