vaatemietintää

Koronassa harmittaa moni muukin asia, mutta nyt mielessä on pyörinyt varsinkin tämä yksi. Vaatteet.

Mie tykkään laittautua, tykkään valita vaatteeni ja tykkään siitä että mulla on syitä lähteä kämpästä ulos muutenkin kuin ruokakauppaan tai lenkille. Mie haluaisin käydä elokuvissa ja ravintoloissa muistakin syistä, mutta kaipaan sitä, että pääsen ulkoiluttamaan erilaisia takkejani ja vaateyhdistelmiä. En pidä siitä, että ne vaan makoilevat kaapeissa ja vievät tilaa ilman syytä. (Saatanan loiseläjät.)

Välillä on tullut elämän aikana pistettyä kotona päälle jotain ns. hienompaa, ihan vaan huvikseen. Yleensä kuitenkin pääpointtina kotipukeutumisessa on mukavuus ja käytännöllisyys. (Vaikkei sitä ehkä moni vaatteistani uskoisi, minulle ne kuitenkin ovat myös käytännöllisiä.) En kuitenkaan harrasta laittautumista ihan vaan kotona, ellei ole oikeasti jokin syy tai ihan pakottava tarve. Se vaiva tuntuu turhalta, vaikka siitä vaivasta tykkääkin silloin kun sille on jokin syy. Tuntuu turhalta alkaa opetella ns. kotilaittautumista, kun sellaista ei kuitenkaan edes haluaisi kotonaan tehdä. Mie haluaisin laittautua lähtiessäni ulos kämpästä. (Kotona järjestetyt teemaillat on tietysti ihan eri asia...)

Onhan sitä sitten voinut ns. laittautua (jos on halunnut) vaikka mennessään käymään kaverin tai miehen luona. Ei se kyse olekaan siitä ettei sitä ollenkaan voisi tehdä; kaipaisin sellaista vaan enemmän. 

Muuten sitä kyllä makoilee kotona ihan mielellään telttavaatteissaan.

välitilassa

Oon taas löytänyt itteni sellaisesta kevyestä välitilasta. Sellaisesta kun odotat jo seuraavaa vaihetta elämässäsi. Sitä kun muutos alkaa olla jo nurkan takana etkä jaksaisi oikein enää venailla, mutta siihen on kuitenkin sen verran aikaa ettei vielä kannattaisi pyöriä sukissaan. 

Näin käy helposti siinä vaiheessa, kun suunnitelma on valmis ja enää jäljellä olisi sitten toteutus. Toteutus jota et kuitenkaan voi vielä aloittaa. Raah, sitten iskee levottomuus ennen kuin saat itses taas siihen mielentilaan, jossa rauhallisesti voi odottaa asioiden käynnistymistä. 

Onneksi oon opetellut kyllä löytämään sen mielentilan muutamien päivien psykoilun jälkeen.

Mutta mie ootan muuttoa. Mie ootan sitä että pääsen asumaan sen ihmisen kanssa jonka kanssa yhteen olen muuttamassa. Mie ootan sitä, että me päästään laittamaan sitä asuntoa. Mie ootan sitä, että löydän sen ihmisen lähempää jos haluan. Sitä, että aikakausi vaihtuu ja nykyisen kämpän voi jättää onnelliseksi muistoksi. Mie kaipaan sitä vaihdosta ja askelta uuteen. Kämppähakemus on jo laitettu, nyt sitten vaan venaillaan. Hyvällä tuurilla ennen kesää 2021 saadaan kämppä. (Tällä hetkellä ei kuitenkaan haeta kuin opiskelija-asuntoja, niin hetki siinä menee.)

Nykyisessä asunnossa ei ole vikaa. Mulla on ihania kämppiksiä ja oon nauttinut tässä asumisesta enemmän kuin mitä olisin arvannut. Mutta aika tehdä jotain muuta. Mie haluan vaihtaa ison oman huoneeni isoon yhteiseen kämppään. Mie haluan makuuhuoneen jossa ei ole elektroniikkaa ja parvekkeen johon saan kukkia. Mie haluan olohuoneen jonne saan kukkia. Mie haluan kauemmas keskustasta ja enemmän rauhaa. Toivottavasti ennen kesää. Ehtisin nauttia vielä kaikesta tästä (vaikka on myös päiviä etten nauti pätkääkään) ja käydä tavarat läpi.

Mun ois tarkoitus (jos kaikki menee niin kuin toivon) aloittaa uudessa koulussa ens syksynä. Kyllä, ollaan melkein vasta marraskuulla ja mie jo haaveilen seuraavasta syksystä. Jep. See my problem here? Tiedän et se tulee sieltä ja tiedän et nautin nykyisten hommien vapaudesta ihan älyttömästi ennen sitä, mutta. Mutta mulla on ihan älytön hinku päästä vähän hämmentämään seuraavaa soppaa.

Kyllä mie osaan odottaa. Osaan myös nauttia odottamisesta. Osaan nauttia suunnittelemisesta ja siitä haaveilusta jota siihen kuuluu. Mut silti. On päiviä, kun mie vaan jo niin haluaisin olla kokeilemassa niitä uusia kenkiä ja opetella kävelemään niissä.

täällä sitä mennään vieläkin

Jotenkin tuntuu kummalta, etten keksinyt avautua tänne kaikenlaisesta tässä vallitsevan COVID-19 tilanteen aikana. Päässä on kuitenkin pyörinyt vaikka ja mitä, ja aikaa olisi ollut enemmän kuin tarpeeksi. Kirjoitettua on tullut taas kyllä, mutta niin paljon helpompaa on ottaa kynä käteen, kuin alkaa ährätä tämän tietokoneen kanssa. Mielessä on kuitenkin tässä pari viikkoa taas pyörinyt epämääräinen länkytys tällekin alustalle, joten katsotaan miten käy.

Mulla menee hyvin. Todella hyvin. Niin hyvin, etten oikein tiedä miten päin sitä taas pitäisi olla. Niin hyvin, että tekee mieli pistää elämä sekaisin ja aloittaa alusta jossain muualla. Niin hyvin, että levottomuus kiusaa turhan usein ja tekis mieli muuttaa taas Lappiin. Niin hyvin, et oon ruvennut taas seuraamaan uutisiakin melkein päivittäin. 

Oon monesti miettinyt, miksi onnellisina kausina elämässä, mun kirjoittama teksti ei ole yhtään niin kaunista tai koskettavaa, kuin sillon kun on mennyt/voinut huonosti. Ollut ihan järjettömän allapäin tai mikään ei vaan ole tuntunut miltään. Silloin teksti jota saa aikaiseksi, on kielellisesti ja sisällöllisesti huomattavasti lumoavampaa. (Luonnollisesti tässä nyt ei puhuta blogin teksteistä, vaan "päiväkirjaan" päätyvistä teksteistä, runoista, kirjeistä ja ns. novelleista joita tulee raapusteltua käsin.) Mie luulen, että tämä on se syy, miksi käsinkään ei tule kirjoitettua niin paljon onnellisena. Se on vaan sellasta tyhjänpäiväistä vaaleenpunaista höttöä, jolla on arvoa tasan vain asioiden dokumentoimisen kannalta. Kaikki on kivaa jee. Rakastuttaa jee. Ystävät on maailman parhaita jee. Töissä on kivaa jee. Mie haluan näitäkin asioita kirjoittaa itselleni ylös, mutta kaipaan sellaista tekstiä, joka vuosienkin jälkeen koskettaisi tai voisi koskettaa ihan tuntematontakin ihmistä.

Voi olla, että tää on se syy, miksi oon alkanut taas kaivata blogiani. Vaikka tännekin tulee kirjoitettua sellasta ihan turhaa höttöä monesti, on se kuitenkin kirjoittamista ja oman pään purkamista vaikkei sitä kukaan muu lukisikaan. 

Sanottavaa kun kuitenkin riittäisi enemmän kuin tarpeeksi.