villit perjantaipohdinnat

Olis tietysti voinut kuvitella, et jossain siinä paikkeilla, kun tää blogi vietti 10-vuotispäiväänsä, olis mulle iskenyt joku ihan älytön kirjoituskohtaus. Ei iskenyt ja vieläkin odotellaan. Oon silti tyytyväinen, että tää on olemassa. Tämä mun ei-niin-tarkasti kirjoitusasua tai -virheitä seuraava mölinälaatikko, jonka sisältö valitettavasti edelleenkin on jo vuosia päätynyt lipaston laatikkoon eikä tänne julkiseksi.

Mun olis tarkoitus valmistua muutaman viikon päästä. Viimeiset näytöt on elokuun ensimmäisinä päivinä, ja sitten ois koko homma kasassa. Paketoituna se tulee postilaatikosta vasta kuun lopussa, toivottavasti kuitenkin ennen syyskuun alkua kun karkaan siipan kanssa Portugaliin. Sinänsähän se todistus nyt ei ole niin justiinsa itelle, kyllä mie näyttöjen jälkeen kuulen onko homma hoidettu, mutta opinnot rahoittanut taho todennäköisesti haluaa mustaa valkoisella mahdollisimman pian.

Kolmas tutkinto. Ties kuinka mones koulu (näitä kun on jäänyt keskenkin). Laskeskelin tuossa yksi päivä, että jos lukion jälkeen eletyt vuodet pistää paperille, niin vähän vajaat puolet on tullut vietettyä koulujen penkeillä. Jotenkin luulin, että se ois helposti saattanut olla 2/3 niistä vuosista. Näköjään sitä on oltu töissä tai seikkailuilla sit kuitenkin enemmän. Hullua ajatella, että jossain vaiheessa tulee sekin päivä, että vaikka laskuihin ottaisi mukaan peruskoulunkin, on silti ollut enemmän töissä. Niin sitä vaan tallustellaan.

Mulla on sellainen sekalaisen selkeä haave siitä miltä oma työelämä vois näyttää tästä eteenpäin. Siitä miltä omat vuodet vois töiden kannalta näyttää. Puutarhurina sitä vois ainakin puolet vuodesta vaan höpötellä kasveille ja viettää luonnon kanssa, ja sitten toisen puolen käyttäisi kaikkeen siihen sekalaiseen mihin ennenkin. Käsitöitä, valokuvia, kulttuuria ja mitä näitä nyt sitten olisi. Tää haave menee paaaaljon vielä yksityiskohtaisemmaksikin, mutta sitä voi sitten availla joskus toiste. Selvää on se, että tästä eukosta ei yhteen hommaan ole ympäri vuoden vuodesta toiseen. Monipuolisuus on se juttu.

kirjoittamisesta

Mikähän siinä oikein on, ettei itseään vaan saa tietokoneen ääreen kirjoittamaan. Vaikka sen tietää, että siitä olisi hyötyä, vaikka sen tietää, että siitä tykkää ja vaikka sen tietää, että sellaista kaipaisi elämäänsä.

Mulla on tämän blogin hiljaisen jo vuosia kestäneen kuolemisen lisäksi jäänyt yllättävän vähälle myös käsin kirjoittaminen. Mihin on kadonnut se melkein päivittäinen omien ajatusten ja tuntemusten purkaminen, se tarinoiden ja runojen kirjoittaminen? 

Pitäis varmaan koittaa viimeinkin ihan aikatauluttamalla ja pakottamalla saada sellainen rytmi näiden asioiden kanssa takaisin. Mie kuitenkin rakastan aikatauluja ja suunnitelmia. Luulen myös, että sillä välttäisin sen jatkuvan vitkastelun ja asioiden lykkäämisen. Fakta kuitenkin on, ettei siinä kovinkaan pitkään mene, että voi oppia "uuden" tavan ja huomata, että sen on saanut osaksi viikkoaikatauluaan. Kyllä se on tässä tullut todistettua taas monen muun sivuun jääneen asian kanssa. 

Sitten ei tarvitsisi enää ihmetellä ja kirjoittaa siitä kirjoittamisen puuttumisesta, vaan kirjoittaa kaikista ihmetyksensä aiheista.