puolikkaita pullia

"Musta ois kiva, että mulla ois joku tyttö-/poikaystävä. Mulla on jotenkin tyhjä olo, ja jos löytäisin sen jonkun, niin varmasti ois ehjempi olo ja jotenkin sitä tuntis olevansa kokonainen kun löytää sen toisen puolikkaansa." 

SIIS ANTEEKSI MITÄ?

Mä en tule koskaan ymmärtämään niitä ihmisiä, jotka tarvitsee jonkun toisen "puolikkaan" ollakseen "kokonainen" ja "vain yhdessä me voidaan olla onnellisia". Siis mitä helvettiä oikeesti? Onks nää ihmiset sitä mieltä, että jokainen sinkku on sit jollain tavalla vajaa? Epätäydellinen? Odottaa sitä jotain, jonka avulla niistä tulis kokonaisia? Tarviiko nää ihmiset oikeesti sen jonkun toisen, että niillä olis a) hyvä fiilis itsestään b) olo, että ne on onnistunut elämässä vai c) jotain mitä ajatella, paitsi se oma kurja elämä ah-niin-kovin-surkeasti-yksin?

Yleensä tällaiset ihmiset sitten ihastuu epätoivoisesti ja tosi helposti vastaantulijoihin ja tuntuu, että tärkeintä elämässä on se, että niillä olisi se joku. Useimmiten nää tyypit ei edes tiedä kuka tää mysteerinen neiti/herra joku olisi. Randomilla vaan kadulta joku, ja sitten ollaan onnellisia ja kokonaisia kyyhkyläisiä ja omaakin elämää taas sietää. 

En sano, ettenkö ymmärtäis sellasta fiilistä, kun kaipaa läheisyyttä tai parisuhdetta tai jotain, mutta sellainen epätoivoisuus pistää mulla vatsahapot kiehumaan ja korvista tulee savua. Ihanku elämässä ei olis mitään tärkeämpää, tai ylipäätään yhtään mitään muuta, kuin se, että sulla on se joku kullanmurupulla. Helvetin hienoa jos sellainen löytyy, mutta c'mon oikeesti, on sitä elämässä muutakin. Ja ois silleen ihan suotavaa, jos sitä omaa elämäänsä sietää siinäkin tilanteessa jos ei satu seurustelemaan.

Lopuksi pakkomainostan kettusiskon tekstiä rakkaudesta (tästä hyppäät nettiavaruuden kautta oikeaan paikkaan), joka sivuaa jonkin verran omaa tämänpäiväistä raivon aihettani ja saa minut aina hyvälle tuulelle.