Melkein 2 vuotta siitä kun oltiin viimeksi nähty. Heinäkuussa se olisikin ollut tasan.
Juna-asemalla se oli miettinyt, että miten tunnistaa mut, kun mulla kokoajan vaihtuu hiusten väri. Minäpä taas pystyin olemaan aivan varma siitä, että tunnistan tän tytön. Ne pitkät kullanvaaleat hiukset ja leveän hymyn tunnisti jo kaukaa. Ah, tyttö tökkimisetäisyydellä, siinä se vaan nyt oikeesti on, eikä tää ole mikään hallusinaatio. (Ellei sit haluta alkaa saivartelemaan siitä, miten kaikki on vaan ihmisen päässä ja lässynlää, mut ei nyt lähdetä sille tielle.)
Viikonloppuun mahtu kirppareita, kahviloita, baareja, venesatama, sisäpiha, kavereita, maalailua, metroilua, salkkarit-talo (voi kyllä!), naurua ja juttelua. Täydellinen venähtänyt viikonloppu. Se tyttö pall mallin tumman vihreiden röökiensä kanssa muistutti minua siitä, kuka olen. Ollaan tunnettu tooosi monta vuotta, ja vaikka nytkin taukoa näkemisessä oli täysin typeristä ja uskomattomista syistä melkein kaksi vuotta, niin mikään ei ollut muuttunut mihinkään, enemmänkin mennyt molemmilla parempaan suuntaan ja edelleen meidän välilläkin asiat oli samoin.
Se on hieno fiilis se.
Ja loppuun vielä 2 biisiä, jotka on meidän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti