Aina välillä löydän itseni miettimästä olenko hullu? Täysin sekaisin? Asennevammainen? Tunnevammainen? Narsisti? Masentunut? ADHD? Skitsofreeninen? Kuollut?
Etsin kuumeisesti syytä sille, että tuntuu että kaikki ei ole kotona, paloja puuttuu. Minun palapelistäni.
Tuntuuko kaikista tältä? Onko inhimillisyys tällaista? Kadonneiden palojen etsimistä, joita ei välttämättä koskaan ollutkaan. Mikä minusta puuttuu? Jokin hermosäe, molekyyli, sielu? Kyky olla onnellinen, vaikkei syytä onnettomuuten olisi? Turrunko niin pahasti jokapäiväisessä elämässäni, etten edes huomaa keskeneräisyyttäni, tätä surullista rauniota, jota joku voisi nuoreksi naiseksi kutsua. En minä. Joskus olen vain minä. Näkymätön. Sielu, joka tuntee liian paljon, eikä siltikään tiedä mitä tuntee. Huomenna voinkin sitten olla taas vain kuori. Kaikki tuntuu haalealta ja värittömältä. Tai niin täynnä elämää, että kaikki ne tunteet repivät sisäelimet käyttökelvottomiksi.
Ei minua kukaan toinen repinyt palasiksi. Sen tein itse, suurin ja julmin saavutukseni.
Olen vain se eläväinen sinisilmäinen nainen, tyttö, joka eksyi itsestään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti