No, on kuitenkin tullut viime aikoina pohdittua itsekkyyttä aika paljon. Varsinkin sitä, miten väärin senkin voi tulkita tai ajatella. Hyvä/terve itsetunto (mitähän se ees on loppujen lopuks?) ei tarkoita, että ihminen olisi itsekäs. Eikä myöskään toisinpäin. Tottakai pitää ihmisen olla itsekäs, kuka täällä muuten pitäisi mun puoliani? Jos mä en ajattele itseäni, niin kuka sitten?
Mun on vähän hankala päättää mitä mieltä oon tästä asiasta, koska kokemus ja kasvatus sanoo, että lopulta ihminen voi luottaa vain ja ainoastaan itseensä.
Kokemus onneksi tarjoaa nykyään myös toisenlaisen mielipiteen asiaan. Sellaisen, että ihminen oikeasti kertoo sulle totuuden, vaikka se satuttaa. Sellaisen, että sulle lainataan rahaa kun sitä tarvitset. Sellaisen, että jotkut jaksaa katsella sua vaikka oot aivan hajalla. Kokemuksesta oon voinut jo pitkään sanoa myös että mun ei tarvitse olla itsekäs. Ei ihan oikeesti tarvitse (ellen halua?). Mie saan apua pyytämättäkin. Ja mikä parasta, saan myös luvan olla itsekäs, kun sitä tarvitsen. Luvan olla hajalla ja murehtia vain itseäni. Ja silti jotkut rakkaat kyselee perään ja kuunteli mua. Eräs piti kädestä kiinni ratikassa kun mua vaan pelotti ja toinen antoi mun oikeesti romahtaa sohvalleen mooooooonta kertaa. Ja se, että ihmiset osaa antaa anteeksi. Ja osaavat unohtaa. Aika korvaamattomia tyyppejä. Varsinkin, koska ne kävi monesti hakemassa mut luokseen tai kutsui kylään, silloin kun mulla ei ollut minkäänlaisia voimia kommunikoida. Mutta en ollut yksin.
Liiallinen itsekkyys on silti jotain mitä en oikein ymmärrä. Minäminäminä. TOTTAKAI oman elämäsi tärkein ihminen olet sinä itse, mutta on sitä elämässä muutakin kuin se oma napa. Mua kummastuttaa suunnattomasti ihmiset, jotka ajattelee toimissaan vain itseään. Sitä mitä itse juuri tarvitsee. Ja siis ennen kuin kukaan repii hiuksia päästä, niin ne ihmiset, joilla on kaikki asiat hyvin, ja silti ne miettii vaan itseään. Millon ihmisistä on tullut tollasia? Ainakaan mua ei ole sellaiseks kasvatettu, eikä ihmiset niissä suurissa tarinoissa ollut sellasia. Mie ainakin haluaisin olla kuin ne tyypit niissä tarinoissa. Pyrkiä sellaiseksi. Okei, kyllä mutkin kasvatettiin tavallaan itsekkääksi, mutta meilläpäin sitä kutsutaan itsensä puolustamiseksi ja minusta on ihan kiva, etten anna kenenkään talloa minua jalkoihinsa. (Ainakaan turhan usein......) Mikä ihme nykyihmistä vaivaa? Siitä minäminä-asenteesta ei vaan päästä eroon? (Alkaa tietysti tässä vaiheessa viimeistään soida Klamydiaa päässä.) Se asenne tulee jo sisältäpäin? Sut kasvatetaan sellaiseksi? Yhteiskunta on sitä mieltä, että se on hyvä?
Jotkut tietysti on sitten taitavia. Ne naamio itsekkyytensä epäitsekkyydeksi. (Toisaalta tässä kohdassa tekis mieli kysyä et arvostetaanko epäitsekkyyttä ees enää, mutta se pohdinta jääköön tällä kertaa.) "Teen sulle jotain hyvää, mut oikeesti teen sen vaan sen takia, että mulla olis parempi olo itsestäni, en siksi, että siitä aiheutuu jotain hyvää sulle." Lähden ruokkimaan Afrikan nälkäisiä lapsia, jotta mulla olis parempi olo itsestäni? Hmm. Okei, eihän se poista sitä, että ne lapset toivottavasti sai sitä ruokaa, oli sun syysi mikä tahansa, mutta silti. Täysin itsekkäistä syistä epäitsekäs? Hyi. Tällainen tyyppi vaikuttaa epäitsekkäältä ja saattaakin olla se kaikista itsekkäin. Ja joo, ennen ku taas joku repii hiuksensa päästä (mullon suuret luulot itsestäni ku kuvittelen ärsyttäväni ihmisiä niin paljon et repii hiukset päästä ah), niin lisättäköön, että tottakai epäitsekkäistä(kin) teoista on kiva saada jotain myös itselle, että jaksaa olla jatkossakin epäitsekäs. Sitä varten meillä on mm. "kiitos".
Ihminen voi myös vaikuttaa itsekkäältä, mutta sillä on taustalla erittäin epäitsekkäät syyt. "Mä sanon sulle asiat suoraan, kerron totuuden ja ehkä jopa satutan, vaikka sitten sä vihaatkin mua." Sellaisella ihmisellä helposti onkin sitten yksinäistä.
Loppuun kaksi oikein hienoa ajatusta;
Don't hate the player, hate the game.
Kukapa kissan hännän nostaisi jossei kissa itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti