Mietittiin koulussa missä me ollaan asiantuntijoita. Asiantuntija. Ööööööö?
Koulutuksen puolesta? Ylioppinut kansanopiston enlannin kielen linjan kautta valokuvaajan ammattitutkinnon pätkästä ja avoimesta yliopistosta kulttuurituottajaopiskelijaksi? Voi apua, tiiä sitten minkälainen asiantuntija tällä koulutustaustalla oikein oon.
Kokemuksen puolesta? Tanssia, pianonsoittoa, kuoroa, bändiä, järjestötoimintaa, valokuvausta, it-hommia, vapaaehtoistyötä, bileiden ja festareiden järkkäilyä, maalausta, matkustelua ja kutomista. (No, listaa vois jatkaa tavallaan loputtomiin riippuen vaatimuksista...)
Edelleen on vähän vaikee kyllä sanoa suuntaan tai toiseen mitään.
Käviskö se, et tiedän tosi monen helsingin bussin päätepysäkin? Tai et keksin monta tapaa viihtyä yöjunassa? Entäs se, et tiedän mihin Suomessa pääsee parhaiten liftaamalla? Tai kuinka maustat soijasuikaleet? Entäs se, et mihin Helsingin baareista ja kahviloista voi viedä oman julisteen/mainoksen? Miten toimii ompelukone? Millä selviät marraskuusta? Kuinka monta askelta on Helsingin kirjastoissa? Mistä Helsingissä löydät ilmaisen vessan keskustasta? Missä baarissa on halvimmat oluet Rovaniemellä? Kuinka monta kilometriä on Sodankylään Helsingistä? Kuinka olla totaalinen virastohirviö? Mitä shokki tarkoittaa? Koko Torey Haydenin tuotanto?
On jotenkin tosi vaikee sanoa joku asia, missä olisin asiantuntija. Tuntuu et aiheita on paljon, mut missään en oikein pistäis itseäni asiantuntijalokeroon. Ehkä se on jotenkin sanana sellainen, et ajattelen heti, et kyseessä täytyis olla joku tietyn alan ammattilainen tai tutkija. Asiantuntija kuulostaa sentään tosi viralliselta.
Tietysti johonkin tällaiseen asiantuntijamäärittelyyn pitäis liittää se, et riippuu myös tosi paljon ns. yleisöstä ja seurasta, et onko sitä sitten asiantuntija vai ei. Huoneessa jossa on pelkästään kitaristeja ja yksi pianisti, on pianisti todennäköisesti sillä hetkellä porukkansa pianonsoittoalan (nyt on muuten järkyttävä yhdyssana!) asiantuntija.
Vastasin kysymykseen sitten "pääkaupunkiseudun elokuvafestivaalit". Tiiä sitten kuinka oikeeseen osui, mut ainakin siinä porukassa uskon et olin alan asiantuntija.
Ois järjettömän siistiä, jos vois oikeesti kutsua itseään oman alansa asiantuntijaks. Sit varmaan pitäis luennollaki tehä niitä koulutehtäviä, eikä pohtia jänniä juttuja blogissaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste haaveet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste haaveet. Näytä kaikki tekstit
tiistai 16. huhtikuuta 2013
tiistai 2. lokakuuta 2012
kuolemasta
Kovin paljon tätä isompaa, hankalampaa ja epäselvempää aihetta en olisi voinut valitakaan. No, asia on kuitenkin pyörinyt mun päässä tässä viime aikoina aika kiitettävästi, joten päätin rohkaistua ja kirjoittaa ihan ylöskin jotain mietintöjäni. Julkisesti. O'ou.
Mä oon tavallaan elänyt koko elämäni silleen, että oon valmis kuolemaan.
Jep, karultahan toi kuulostaa, mut se on vaan fakta. Ei silleen, että se ois vaikuttanut jotenkin mun fiilikseen, tai tekemisiin, tai yhtään mihinkään, mut mua ei vaivaa ajatus siitä, että mun elämä loppuisi vaikka nyt ja tässä. Ei yhtään. Tottakai sitä on ollut asioita, jotka on halunnut hoitaa loppuun/saavuttaa/kokea, mutta varsinaisesti mua ei vaivaa ajatus siitä, jos kävisikin huonosti ja sitä kupsahtaisi tähän paikkaan. Mä oon kuitenkin elänyt elämäni niin pitkälti silleen, etten jätä rakkaita asioita huomiselle, jos mä voin ne tehdä tänään. Oon priorisoinut jopa mauttoman paljon asioita sen perusteella, miltä nyt tuntuu. Ja ollut kiitettävästi ongelmissa sen takia, mutta en ainakaan ole joutunut vaan odottelemaan niitä ihania asioita.
Mä en todennäköisesti ole pätkääkään vaikuttanut ihmiseltä, joka on valmis kuolemaan. Ehkä sen takia, että niin monet ajattelee, että jos on valmis kuolemaan, niin sitä jotenkin haluaa kuolla. No ei. Mikä ihmeen ajatus toi nyt on? Mä en ole kovin montaa kertaa elämässäni oikeesti halunnut kuolla. Se on täysin eri fiilis, kuin se, että on valmis kuolemaan. Toinen syy, jonka takia en todennäköisesti siltä vaikuta, on se, että mulla on aina ollut asioita suunniteltuna myös eteenpäin. Huomiselle, ens viikolle, ens kuulle ja ehkä jopa seuraavalle vuodelle. (Seuraavan kesän suunnitelmat kun tehdään siitä, mitä jäi edellisenä tekemättä, niin niitä sitten on tullut siirrettyä sinne.) Vaan ne, jotka on oikeesti puhunut tulevaisuudesta joskus mun kanssa pidemmälle, on huomanneet sen, ettei mulla oikeesti ole minkäännäköistä suunnitelmaa, ei haaveita eikä toiveita, eikä kiinnostusta. Hyvin helposti oon sivuuttanut tän elämämotivaatiovanheneminenonjees -saarnan sanomalla "katsoo nyt mihin se elämä vie".
Mä luulen, että pitkälti mä oon valmis kuolemaan sen takia, että oon sitä mieltä, että oon kokenut kaiken minkä tästä maailmasta voi kokea. (Tässä vaiheessa mä kuulen jo muutaman ihmisen vastahuudot, mut antakaa mun perustella.) Ei, en ole kokenut kaikkea, mutta kaiken minkä kuvittelen haluavani. Sellaisen määrän, johon oon tyytyväinen ja sellaisen määrän, että väitän, että on ihan liikaa ihmisiä, jotka ei koskaan elämässään koe/näe niin paljon asioita kuin minä. (Hyvässä ja pahassa sinänsä...) Ei pitäis verrata omaa elämäänsä muihin, muuuuuutta haistakaa nyt paska, tämä on hyvä argumentti siinä vaiheessa, kun se saarna ei vaan lopu. Mua ei kiinnosta vanheta, mua ei kiinnosta perustaa perhettä tulevaisuudessa, mua ei kiinnosta säästää rahaa, ei kiinnosta olla neljää vuotta samassa koulussa ja listaa vois jatkaa vaikka kuinka pitkään. Hyvin pitkälti mikään sellainen ei kiinnosta, joka liittyy vanhenemiseen/aikuiseksi kasvamiseen. Ei sitten tippaakaan. Tottakai mä tajuan kokoajan et vanhenen sekuntti sekuntilta (this still gives me the creeps) ja että oon aikuistunut, mutta ajatus jotenkin etoo mua. Ja paljon.
(Jälkeenpäin kun mietin, niin jostain tosi pennusta asti, hmm 11-12 vuotiaasta, mun ympärillä pyöri niin paljon vanhempia kavereita, tyylii 5-8 vuotta vanhempia, jotka kokoajan vaan hoki "don't grow up, it's a trap".)
Mikään ajatuksessa vanhenemisesta ei viehätä mua. Paitsi rypyt ja ajatus siitä, että pääsisin ystävien lapsien kastelieroksi (kirkkoon kuulumaton kummi ähää! kkk - whaaaat nyt alkaa taas assosiointi mennä turhan lujaa). Olin kyllä myös joskus varma siitä, että musta tulisi maailman paras ja pelottavin kissamummo.
Pointti, jonka haluan tuoda tässä tekstissä esille, on vaikee. Ja mietin aivan liian pitkään miten sen selittäisin. Mutta sitten kun olin tarpeeksi kauan psykoillut puhelimessa verbaalisesta seinästäni ystäväiselle, hän pamautti sähköpostiin tämän lainauksen Intiasta asti (niin siis maili tuli sieltä), ja siinä se on tiivistettynä.
Mä oon tavallaan elänyt koko elämäni silleen, että oon valmis kuolemaan.
Jep, karultahan toi kuulostaa, mut se on vaan fakta. Ei silleen, että se ois vaikuttanut jotenkin mun fiilikseen, tai tekemisiin, tai yhtään mihinkään, mut mua ei vaivaa ajatus siitä, että mun elämä loppuisi vaikka nyt ja tässä. Ei yhtään. Tottakai sitä on ollut asioita, jotka on halunnut hoitaa loppuun/saavuttaa/kokea, mutta varsinaisesti mua ei vaivaa ajatus siitä, jos kävisikin huonosti ja sitä kupsahtaisi tähän paikkaan. Mä oon kuitenkin elänyt elämäni niin pitkälti silleen, etten jätä rakkaita asioita huomiselle, jos mä voin ne tehdä tänään. Oon priorisoinut jopa mauttoman paljon asioita sen perusteella, miltä nyt tuntuu. Ja ollut kiitettävästi ongelmissa sen takia, mutta en ainakaan ole joutunut vaan odottelemaan niitä ihania asioita.
Mä en todennäköisesti ole pätkääkään vaikuttanut ihmiseltä, joka on valmis kuolemaan. Ehkä sen takia, että niin monet ajattelee, että jos on valmis kuolemaan, niin sitä jotenkin haluaa kuolla. No ei. Mikä ihmeen ajatus toi nyt on? Mä en ole kovin montaa kertaa elämässäni oikeesti halunnut kuolla. Se on täysin eri fiilis, kuin se, että on valmis kuolemaan. Toinen syy, jonka takia en todennäköisesti siltä vaikuta, on se, että mulla on aina ollut asioita suunniteltuna myös eteenpäin. Huomiselle, ens viikolle, ens kuulle ja ehkä jopa seuraavalle vuodelle. (Seuraavan kesän suunnitelmat kun tehdään siitä, mitä jäi edellisenä tekemättä, niin niitä sitten on tullut siirrettyä sinne.) Vaan ne, jotka on oikeesti puhunut tulevaisuudesta joskus mun kanssa pidemmälle, on huomanneet sen, ettei mulla oikeesti ole minkäännäköistä suunnitelmaa, ei haaveita eikä toiveita, eikä kiinnostusta. Hyvin helposti oon sivuuttanut tän elämämotivaatiovanheneminenonjees -saarnan sanomalla "katsoo nyt mihin se elämä vie".
Mä luulen, että pitkälti mä oon valmis kuolemaan sen takia, että oon sitä mieltä, että oon kokenut kaiken minkä tästä maailmasta voi kokea. (Tässä vaiheessa mä kuulen jo muutaman ihmisen vastahuudot, mut antakaa mun perustella.) Ei, en ole kokenut kaikkea, mutta kaiken minkä kuvittelen haluavani. Sellaisen määrän, johon oon tyytyväinen ja sellaisen määrän, että väitän, että on ihan liikaa ihmisiä, jotka ei koskaan elämässään koe/näe niin paljon asioita kuin minä. (Hyvässä ja pahassa sinänsä...) Ei pitäis verrata omaa elämäänsä muihin, muuuuuutta haistakaa nyt paska, tämä on hyvä argumentti siinä vaiheessa, kun se saarna ei vaan lopu. Mua ei kiinnosta vanheta, mua ei kiinnosta perustaa perhettä tulevaisuudessa, mua ei kiinnosta säästää rahaa, ei kiinnosta olla neljää vuotta samassa koulussa ja listaa vois jatkaa vaikka kuinka pitkään. Hyvin pitkälti mikään sellainen ei kiinnosta, joka liittyy vanhenemiseen/aikuiseksi kasvamiseen. Ei sitten tippaakaan. Tottakai mä tajuan kokoajan et vanhenen sekuntti sekuntilta (this still gives me the creeps) ja että oon aikuistunut, mutta ajatus jotenkin etoo mua. Ja paljon.
(Jälkeenpäin kun mietin, niin jostain tosi pennusta asti, hmm 11-12 vuotiaasta, mun ympärillä pyöri niin paljon vanhempia kavereita, tyylii 5-8 vuotta vanhempia, jotka kokoajan vaan hoki "don't grow up, it's a trap".)
Mikään ajatuksessa vanhenemisesta ei viehätä mua. Paitsi rypyt ja ajatus siitä, että pääsisin ystävien lapsien kastelieroksi (kirkkoon kuulumaton kummi ähää! kkk - whaaaat nyt alkaa taas assosiointi mennä turhan lujaa). Olin kyllä myös joskus varma siitä, että musta tulisi maailman paras ja pelottavin kissamummo.
Pointti, jonka haluan tuoda tässä tekstissä esille, on vaikee. Ja mietin aivan liian pitkään miten sen selittäisin. Mutta sitten kun olin tarpeeksi kauan psykoillut puhelimessa verbaalisesta seinästäni ystäväiselle, hän pamautti sähköpostiin tämän lainauksen Intiasta asti (niin siis maili tuli sieltä), ja siinä se on tiivistettynä.
Näin. Se, että oon ollut valmis kuolemaan, ei tarkoita, että oon oikein etsinyt kuolemaa. Se on tarkoittanut sitä, että mä olen tehnyt elämästäni sellaista heti tästä päivästä lähtien, ettei mua haittaisi se, jos huomista ei enää tulisikaan.
maanantai 23. huhtikuuta 2012
ajatuskaruselli
Haluaisin uskaltaa
sanoa ääneen kaikki ne naurettavimmatkin toiveet haaveet unelmat
pilvilinnat joita rakennan
mutta silloin myöntäisin niiden tärkeyden
itselleni
ja pelkäisin entistä enemmän
etteivät ne koskaan tule toteutumaan
vaikka meitä olisi enemmän.
sanoa ääneen kaikki ne naurettavimmatkin toiveet haaveet unelmat
pilvilinnat joita rakennan
mutta silloin myöntäisin niiden tärkeyden
itselleni
ja pelkäisin entistä enemmän
etteivät ne koskaan tule toteutumaan
vaikka meitä olisi enemmän.
Haluaisin uskaltaa
kertoa pahimmat ja järjettömimmät pelkoni
ja suruni aiheet
mutta silloin saisin muutkin
huomaamaan
ja olisin aivan varma
että pelkoni kävisivät toteen
koska silloin meitä olisi enemmän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)