first things first

Haalari on ehkä paras keksintö ikinä. Nytkin tässä makoilen sängyllä ihanassa oranssissa haalarissani (jossa on huppu! perfectooooo). Kaikilla pitäisi olla oma haalari, mie löysin omani Keuruulta Marissan kanssa kun seikkailtiin löytötexissä. (Kirjotetaankohan sitä ees xllä? no ihan sama, sieltä kuitenki.) Ja toinen löytyi Mayan vaatteista, jotka se oli laittamassa eteenpäin. Sekin rantautuu Rovaniemelle vielä joku päivä Hyvinkäältä.

Hups. Syyskuu. Ja sekin lähenee jo loppua. Niin tekstit ja kuvat syksyllä blogiin? Joojoo, kyllä ne on tulossa, mulla vaan ”vähän” kesä venähti, ja nyt syksy tuli yhdellä rytinällä tänne Rovaniemelle tullessa, ja pitää saada tämä arki kuntoon (ahhahha meinaan kuolla nauruun sanan ”arki” kanssa, mikä hitto se sellanen ees on? arki eli elämä? elämä kuntoon? jösses.) ennen kuin voin jumahtaa pariks viikoks tietokoneen ääreen käymään kuvat läpi ja kirjoittamaan tekstit puhtaaksi tietokoneelle tuolta kirjastani. Kyllä ne sieltä kuitenkin tulee. (Joku päivä.)

Oon edelleenkin (ja kokoajan vain enemmän) sitä mieltä, että tää muutto on ehkä paras päätös pitkiin aikoihin. Ehkä ikinä. Ainakin tähän elämäntilanteeseen. Vuorokauden Rovaniemellä vihdoin paikkakuntalaisena (joo pitäis varmaa virallistaakin asia tässä lähipäivinä?) viettäneenä ei voi kuin hymyillä tuskastuttavan leveästi sille faktalle, että täällä sitä nyt vihdoin ollaan. Kolme hurraahuutoa, miljoona papukaijamerkkiä ja ryyppy sille. Kämppä ja ihmiset ja koulu ja luonto ja kaupunki ja oma fiilis muodostavat kyllä sellaisen mahdollisuuksien kolmion (vai kuusikulman? sopivassa neliössä kuuhun?), että tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Kiehuttaa pari asiaa oikein urakalla. Se, että jotkut pitää mua siltojen polttajana vain sen takia, että liikun paljon paikasta toiseen ja koska tunnen paljon ihmisiä. Awesome. En tiennytkään, että asia on näin. Ihan eri juttu on sitten se, etten jaksa myrkyllisiä ihmissuhteita elämässäni. (Siltojen polttamista ei myöskään ole se, että joskus on pakko olla itsekäs, ja keskittyä vain itseensä ja unohtaa kaikki muut, jotta selviää.) Toinen asia, joka kiehuttaa vielä pahemmin noita muutamaa aivosoluani, on se, että ihmiset kuvittelee asioita ja tekee omat päätelmänsä minusta ja minun elämästäni, kysymättä minulta miten asiat oikeasti ovat. KYLLÄ MINÄ KERRON JOS KYSYTÄÄN. (Jos minua huvittaa sinulle kertoa.) Epäreilua uskoa kuulopuheita tai keksiä asioita omassa päässään toisen elämästä, JA USKOA MIELUMMIN ITSEÄÄN KUIN SITÄ KENEN ELÄMÄSTÄ ON KYSE. Argh. Ja sitten vielä yksi asia. Se, että ihmiset kuvittelevat ulkopuolisina ymmärtävänsä kahden toisen ihmisen ihmissuhteen. Silleen että henkilö C kuvittelee ymmärtävänsä henkilöiden A ja B ihmissuhteen. Sori vaan tyypit, mutta ei onnistu. Ei ainakaan jossei kysytä tai puhuta suoraan. Ja siltikään se ei tule onnistumaan. Että jos sitä nyt vaan kuitenkin keskityttäisiin sitten niihin omiin ihmissuhteisiin how about? Tai ainakaan ei tuomita mitään eikä ketään pelkkien omien päätelmien perusteella. (Tottakai muistakin ihmisistä tulee puhuttua, eipä nyt ruveta tekopyhiksi, mutta koitetaan silti pitää mielessä, että oma elämä on se tärkein homma, ja annetaan niiden toisten häärätä omissa elämissään mitä haluavat. Puututaan vasta sitten jos on pakko tai kysytään ainakin jos ihmetyttää. Sitten sitä joko saa vastauksen tai ei saa, simple as that.) JA kun nyt kerran tähän hommaan lähdettiin, niin yksi asia vielä. Minä puhun paljon itsestäni ja omasta elämästäni. Voi kyllä, koska olen onnellinen. Mie puhun myös paljon ympärilläni olevista ihmisistä, koska minä tykkään niistä ihmisistä ja koska ne liittyvät minuun ja minun elämääni. Puhun myös huonoista asioista ja huonoista kokemuksista, koska ne liittyy ihan yhtä paljon minun elämääni, kuin ne hyvätkin asiat. Mie en aio kieltää negatiivisten asioiden olemassaoloa, koska ne on ihan yhtä paljon minun elämääni kuin ne hyvätkin asiat. Meissä kaikissa on hyvät ja huonot puolet, ja jossei olisi molempia, niin niitä toisia ei ehkä edes huomaisi. En minä tiiä, mutta tämän minä olen omassa elämässäni oppinut. Eläköön kukin tavallaan, mutta älkää tulko minulle avautumaan, jossei minun tapani kiinnosta. (Tai tulkaa vaan, mutta älkää ihmetelkö jossen jaksa kuunnella. Riippuu ehkä avautujasta?) Sitten ei varmaan kannata hengailla minun seurassa, this also is as simple as that. Mie luotan siihen, että ympärilläni olevat ihmiset ymmärtää tämän asian, ja sietää myös niitä huonoja asioita. Pointtina ehkä on se, että tärkeää on että niitä hyviä asioita on mm. niissä ympärillä olevissa ihmisissä enemmän kuin niitä huonoja. (Ihan niinku kaikessa elämässä don’t you think?) Ja totta kai huonoista piirteistä tai paskamaisista tavoista tai ikävistä asioista sanotaan, koska silloin niihin on myös mahdollista vaikuttaa. Ähää! Taas se suun avaaminen ja suoraa puhuminen auttaa tähänkin ongelmaan. Voihan vittu, mie oon varmaan nero. (EIKU NARSISTI!!!!!!!!111!1)

Mie en rehellisesti tiennyt miten paljon voi toisesta ihmisestä tykätä. Mitenkähän tämän selittäisi. Tykkään ihan hulluna ihmisistä jotka on mun elämässä. (Toisista ylläripylläri enemmän kuin toisista.) Tykkään tykkään tykkään. Mutta sitten tulee joku, josta vaan tykkää eikä oo ees ihan varma, että miksi. (Tää tosin pätee aika moneen tapaukseen, helposti tykästyn ihmisiin sillä sekunnilla kun ne tapaan, enkä ees tiiä miks niin kävi. Mut ajan kanssa se sit selvii.) Mut sit tämä tapaus. Tavallaan kyllä tietää miksi, ja voi sen itselleen selittää, mut sit toisaalta ei jaksa ees miettiä. Just because. (Toisaalta mun mielestä just näin sen pitääki mennä.) Sitä sitten pohtii, että onks tää nyt sattumaa vai kohtalo vai järjenlähtö vai uskoon tuleminen vai nirvana vai biologia vai henkiolennot vai matrix vai alienit vai robotit vai elämä vai mikä hiton homma tässä nyt oikee on takana, ja lopulta päättää (taas) ettei jaksakaan oikeestaan miettiä. (Ja miettii silti jonkin ajan päästä taas että mitäs hittoa.) Aika hullua ja pelottavaa ja ihanaa ja mieletöntä ja mahdotonta ja mahdollista ja kaikkea maan ja taivaan väliltä. Auringonnousuja ja –laskuja. Syksyjä ja pitkiä kesiä ja talviunia ja keväisiä heräämisiä. Mieletöntä. (Mieletön on btw mun uusin lempisana. Mieletöntä. Parasta.)

Oon tainnut tämän asian jo blogissakin tunnustaa, mut oon löytänyt itsestäni sellaisia asioita takaisin, jotka oon kiireeseen hukannut monia monia vuosia sitten. (Ja myös uusia juttuja, joihin on tykästynyt ihan hulluna, ja jotka tuntuu kuitenkin sellaisilta, että tällainenhan minä oon aina ollut. Näitä asioita minä tykkään tehdä.) Mutta mie tykästyin kiireeseen, selvisin kiireestä ja tykkäsin elämästäni kiireisenä. Sellaisena, että joka päivä oli hulluna jotain. Sellaisena, että joka päivällä oli jokin merkitys, sain paljon asioita aikaan, enkä heittänyt hetkeäkään hukkaan. Johonkin turhaan ja sellaiseen, joka oli vain minua varten. Mutta se, että kohta 22-vuotiaalla neidillä on ollut kaksi kertaa elämässään ihan totaalinen burnout, ei ole ehkä ihan tervettä. Tervettä on se, että päätin ettei niin käy enää ikinä.

Hiljaisuuden palvonta on minusta ihan pelleä. Okei, selitän ehkä vähän enemmän, ennen kuin kaikki vähintäänkin suomalaiset tulee vetämään turpiin. Hiljaisuuden palvonta SEURASSA on pelleä. Mä voin olla hiljaa, mä rakastan olla hiljaa, mutta yleensä olen silloin yksin. Kun oon ihmisten seurassa, niin tulee hölistyä kaikesta maan ja taivaan välillä. Tärkeistä ja vähemmän tärkeistä asioista. Tulee kommunikoitua, koska se tekee minusta ihmisen. Se on minulle yksi hienoimmista asioista koko ihmisenä olemisesta. Se, että voin jakaa niitä asioita, joita päässä pyörii. (Pidemmän päälle siellä pään sisällä tulee myös yksinäistä, but hey, maybe that’s just me…………….) Tottakai ymmärrän myös sen tilanteen ihanuuden, kun ei tarvita sanoja, että voi olla ihmisten kanssa ja olla vain hiljaa. (En minä nyt ihan niin jäätävä papupata jaksa _aina_ olla seurassakaan.) Mutta niin kauan kun minusta lähtee ääntä, haluan jakaa asioita joita päässä pyörii ja joku (ainakin jaksaa esittää, että) kuuntelee (tai mikä parasta, osallistuu, keskustelee!), niin minä kyllä selitän sitten urakalla. PORK KANA, ja sit se on vittu vihannes!

(Naurattaa miten paljon nyt tulee tekstiä, onneks tässä koneessa ei ole nettiä, tulis varmaan huudeltua facebookissa ihan naurettavalla tahdilla jostain kissavideoista, rovaniemestä ja siitä miten kivaa on olla minä………)

Mulla on aika paljon muistettavaa elämässä. Paljon ihmisiä, jotka kaikki haluan muistaa. Ja muistankin, en vaan muista enkä jaksa kokoajan olla muistuttamassa siitä, etten ole heitä unohtanut. Sen takia otan kuvia, peitän seinät valokuvilla, lähetän kortteja, soittelen, kirjoitan ja lainaan vaatteita. Ihmiset, jotka on mulle rakkaita, on kokoajan mun ajatuksissani, ja sillä tavalla kokoajan läsnä. Välillä se fakta, että niitä ihmisiä on niin paljon, ja että osa niistä on niin kaukana, meinaa repiä mun sydämen palasiksi, ja välillä tuntuu, että se sydän on niin iso, että selviän mistä tahansa. On aivan saatanan epäreilua kuvitella, että olisin unohtanut jonkun toisen, vaan sillä perusteella, että muistan jonkun toisenkin. Vielä epäreilumpaa on se, että kuvitellaan, että juoksen toista karkuun, kun juoksen jonkun toisen kiinni. Minun puolesta joka ikinen, joka niin kuvittelee saa haistaa pitkän paskan ja hypätä kaivoon. (Mieluiten juuri tuossa järjestyksessä.)

Oon ollut Rovaniemellä nyt reilun vuorokauden, ja oon saanu jo säärystinparin valmiiksi, tykästynyt kämppään ja rakastunut ihmisiin tässä kaupungissa. Kävellyt monta kilometriä ja nukkunut melkein iltapäivään asti. Jutellut äidin kanssa pitkään puhelimessa ja viestittänyt isälle, että hengissä ollaan. Hetkeäkään en ole ikävöinyt Helsinkiä, mutta monta pientä hetkeä montaakin ihmistä sieltä. Ens kuun puolessa välissä mie sinne taas pölähdänkin, can’t wait, mutta en aio hukata hetkeäkään (tai ehkä kuitenkin muutaman silloin tällöin) tästä kaupungista ja tämän kaupungin ihmisistä kaivaten muualle. Haluan luottaa siihen, etteivät asiat katoa, ja jos katoavat, niin se ei sitten ollut sen arvoista. Ja taas tottakai minulla on valta myös vaikuttaa siihen, etteivät asiat katoa, mutta olen silti sitä mieltä, etteivät tärkeimmät asiat elämässä katoa ihan noin vain hups vaan.

Oon niin täynnä ajatuksia ja unelmia ja haaveita ja kaikkia positiivisia suunnitelmia, etten meinaa muistaa avata edes ovea poistuessani huoneesta. Pää pilvissä ja jalat maassa. No, nyt on vähän kyllä vielä sellainen olo, että olisin jäänyt sinne jonnekin pilvien yläpuolelle ihan kokonaan. ”Kyllä se Rovaniemen arki sieltä kolahtaa kohta päin näköä ja masennut sinäkin niinku kaikki muut.” Niin tota ööööö? En taida edes vaivautua vastaamaan tuollaiseen kommenttiin.

Saippuakuplia. Kirjoja. Hassun värisiä tyynyjä. Youtube-videoita. Kissakuvia. Futurama. Ruskalehtiä ulkona ja sisällä. Viileitä päiviä ja kylmiä öitä. Valkoiset verhot ja sauna. Niin paljon innostusta ettei pysyisi sukat jalassa jos osaisin niitä käyttää. Kamera tallessa ja miljoona lankakerää. Epävarmuutta ja sen aiheuttamaa levollisuutta. Maailman kaunein tekstiviestitunnustus ja prepaid-liittymän ongelmat. Hetkellinen mielen rauhattomuus, mutta pysyvä mielenterveys. Ensilumen odotusta ja ruskalehtien kuvaamista. Kova ikävä pikkusiskoa ja toiveet siitä, että mahdollisimman moni tulee etelästä tänne kylään. (Älkää kuitenkaan kaikki kerralla………………) Uuden blogin suunnittelua ja vanhan päivittämistä.

Se tunne, että ensimmäistä kertaa elämässäni, en olekaan enää valmis kuolemaan, koska on vielä niin paljon koettavaa.

(Tähän pakko lisätä, että aikanaan kun kirjoitin tekstin ”kuolemasta”, niin edelleen keskeneräisenä on teksti ”elämästä”, joka toivottavasti näkee jokin päivä myös päivänvalon blogissa. Tekstin kirjoittaminen on vähän unohtunut, mutta unohtunut sen elämän ja elämisen keskelle, josta olen iloinnut ja kirjoittanut jo monia vuosia. Onneksi se kertoo vielä enemmän, kuin se teksti. Jonka aion kyllä siltikin kirjoittaa valmiiksi.)

muutosta

Joo, voihan vittu. Yritä tässä nyt sitten viimeisten 4 päivän jäljiltä jotenki kerätä ajatuksia sen verran pöydälle käsiin lattialle rinkkaan tai johonkin, että saisi jotain lukemiskelpoista yllämainitusta aiheesta ulos.

No tuota tuota.

Aloitetaan vaikka siitä, että joo. Viime talvi ei mennyt ihan nappiin. En koe mitään sen suurempaa tarvetta selittää miks vaikutin kuolleelta (eikä mitään "no se on se talvi c'mon" -juttuja tähän, vaikka eihän se nyt kesä ollutaan), mutta aattelin vähintäänkin kertoa, missä pisteessä sitä mennään nyt.

No, hyvä ehkä aloittaa siitä ettei enää pitkään aikaan ole tuntunut kuolleelta.

Mä en kertonut muutostani kuin parille ihmiselle ennenku päätin kajauttaa sen ilmoille facebookissa viime sunnuntaina. En tiedä kiinnostaako loppujen lopuksi ketään mun motiivit, oli miten oli, mutta täältä tulee.

Mä tarvitsen tätä.

Asia oli yllättävää kyllä mietitty aika viimeisenpäälle juuri näin. Mun piti tehä se päätös keinoista ja toimista yksin, ja ilman huonoa omatuntoa mihinkään suuntaan. Oli aika sellaselle minäminäminäminäminä-ajattelulle. Silleen, että oikeesti tein myös sen päätöksen, ennenku kysyin varsinaisesti kenenkään mielipidettä. Mut hei sitähän me narsistit tehään eiku

Hups vain miten siinä sitten kävikään. Yhtäkkiä, kesken kaiken, täydellisen ajan koittaessa (no tämän tajusin sitten vasta mietiskellessäni realiteetteja........ehkä) mä totesin toiselle huoneessa olevalle, että minäpä muutan Rovaniemelle. Paskaakos tässä, antaa palaa vaan.

Eikä polteta tälläkään kertaa mitään siltoja, ei.

Hitto, 823 kilometriä ei oo mitenkään vähän. Ei tosiaan. Hyyyyyyyi, ties missä kohtaa sitä oliskaan jo seikkailemassa jos lähtiskin Helsingistä kohti etelää. 823 kilometriä ihan mihin suuntaan tahansa Helsingistä. Tuli leikittyä joku puoli tuntia googlemapsilla ja mittailtua mihin sitä oikein pääsis. En voi väittää, etteikö maasta lähteminen jalat tomusta pöllyten houkuttelis. Ainahan se houkuttelee, mut ei se oo vieläkään ajankohtaista, antaa sen asian vielä kerätä voimiaan jonkin aikaa.

Elämä on lähtemistä ja tulemista parhaimmillaan.

toukokuu

No oho. Toukokuu vaan meni, hups vaan ja katos.

Työt alkoi. Linnanmäki paljastui mukavammaksi paikaksi kuin mitä osasin odottaa. Odotin aika karuja juttuja. Kävin parhaissa UG kekkereissä miesmuistiin Helsingissä. Huhhuh. Nautin pikkusiskon seurasta laittoman paljon. Ikävöin sitä myös liikaa. Löysin eräät kalliot uudestaan. Pölähtänyt kaverin kämpille aamupäivällä nukkumaan ja uskoutunut salaisuuksista Tin Tin Tangon terassilla. Kävin ehkä parina päivänä koulussakin. Juhlin siviilipalveluksen loppumista. Juhlin sitä pitkään. Vietin ensimmäisen kesäalppari-illan. Silittelin poliisihevosia. Vietin festivaalia kadulla ja ostin pitkästä aikaa salaattia kaupan ruokatiskiltä.

Pyöritin tulia ja unohdin muiden elementtien olemassaolon. Pyysin vapaapäivää ja järkytin leffamaullani. Huolestuin välimatkoista ja ikävöin etukäteen. Haaveilin reissusta, mutten halunnut lähteä. Menin monta kertaa nukkumatta töihin, mutta kotiin vain väsyneenä. Löysin kodin kaverin sohvalta ja toisen patjalta. Ostin ruskean mekon ja unohdin pelätä. Jätin kameran pois ja lumouduin musiikista luolassa. Söin parhaita tortilloja ja löysin aurinkolasit. Unohdin maksaa laskut ja olen piirtänyt mielelläni. Piirtänyt paljon. Aloittanut kirjontatyöni ja  istuttanut kukkia ja vihanneksia. Viettänyt pitkiä aurinkoisia päiviä Linnanmäellä harmistumatta. Kironnut ajan kulumista ja saanut parhaita ajatuksia pitkään aikaan.

Olen katsonut peiliin hymyillen pitkästä aikaa ja lakaissut syksyn ja talven tuhkat.

Löysin silti tuhkistakin elämää.

niitä helvetin pieniä asioita

Mä aina hoen sitä, että elämässä pitää muistaa ne pienet asiat joka päivä, niin on onnellisempi. Koen ehkä nyt kuitenkin vähän tarvetta tarkentaa.

Jos sulla on jatkuvasti ongelmia terveytes kanssa, sun työpaikka ja työkaverit on perseestä, etkä pääse opiskelemaan, sulla ei oo ystäviä ja oot järjettömissä veloissa, niin ei ne pienet kivat asiat välttämättä hirveesti lohduta. (Ajatellen tietysti, et sua vaivaa edellä mainitut asiat, kai sitä joku tosiaan voi pidemmänkin päälle pystyä asennoitumaan totaalisen hälläväliä.) Ei se välttämättä se naapurin söpö kissanpentu tai hiirenkorvat puissa hirveesti saa sua tuntemaan itseäs onnelliseks ja tyytyväiseks.

Minä en aio koskaan väittää, että pelkästään niillä pienillä asioilla sais itsensä onnelliseks.
En minä ainakaan siinä onnistuis, voin olla siitä aivan varma.

Mut pointti minun mielestä on niiden asioiden huomaamisessa. Siinä, et oikeesti vähän katselee elämänsä keskellä ympärilleen.

Mä väitän, ettei kenellekään oikeesti tee pahaa katsella ympärilleen ja poistua sieltä oman pään sisältä, omien ongelmien keskeltä. Väitän jopa, et se auttaa niiden ongelmienkin kanssa. Ehkä pistää niitä oikeeseen mittakaavaan tässä maailmassa, tai sitä saa itse edes sitten hetkeksi jotain muuta miettimistä ja ehkä energiaa taas sitten lisää niiden ongelmien ratkomiseen.

Elämässään ympärilleen katsomalla sitä on kummasti myös enemmän läsnä hetkessä. Tää varsinkin on mulle tärkeetä. Tottakai sitä saa ja pitääkin välillä hukkua ajatuksiinsa (ilman tätä ei välttämättä edes selviäis), mutta itse ainakin koen rentouttavaksi ja avartavaksi pällistellä mitä muuta täällä maailmassa tapahtuu, muualla kuin oman pään sisällä.

mitä täällä tapahtuuuuuu

Se, kun toinen on niin ihana, että on pakko jäädä tanssimaan keskelle puistoa keskellä yötä. Se, että päässä on ajatukset vähintään yhtä sekaisin kuin hiukset. Se, kun kehittelee kaikkia sairaimpia salaliittoteorioita siitä, ettei tää ihminen voi olla todellinen. Se, kun loppu tulikin ennen alkua. Se, kun pää on niin tyhjä, ettei liikkumisestakaan tule mitään. Se, kun samaan aikaan ei mitään ja kaikki.

vetovoimaa?

Onkohan se totta, että ihmiset vetää toisiaan puoleensa? Muutenkin siis kuin "ONPAS TUO HYVÄNNÄKÖINEN JUMALAUTA". Kyllä itse ainakin tiedän monta sellaista tilannetta, kun on vain nähnyt jonkun ihmisen ja samantien tullut sellainen fiilis, että tuon kanssa minä muuten varmasti tulen juttuun ja hyvin ja näin onkin sitten käynyt. Jos ei ois tavannut joitain tärkeimpiä ihmisiään silleen miten on, niin oisko kuitenkin jotain toista kautta tavannut? Jos on tutustunut johonkin yhteisen kaverin kautta, niin olisiko siihen koskaan tutustunut, jos tätä yhteistä kaveria ei olisi? Jos johonkin toiseen jollain kielikurssilla, niin olisko ilman sitä kurssia? Ja johonkin kolmanteen junamatkalla Helsingistä Ouluun, entäs ilman sitä junamatkaa?

Itse haluan ajatella, että vaikka tämä ihminen asuisi Kiinassa, ja sinä Suomessa, eikä yhteistä tuttua olisi, niin on mahdollista, että jotkut ihmiset vain tulevat tapaamaan, että jossain määrin joidenkin ihmisten tässä maailmassa on vain "tarkoitus" tavata. Niiden energiat jotenkin vetää toisiaan puoleensa. En nyt puhu mistään kohtalosta, tai mistään että negatiiviset ja positiiviset voimat vetää toisiaan puoleensa, vaan jostain sellaisesta, jolle en sinänsä oikeastaan edes keksi hyvää sanaa. Tämä selitys kusi nyt tähän. Ehkä se kuitenkin on se sama asia, joka saa ihmiset puhumaan kohtalosta, vaikken itse sitä sanaa haluaisi käyttää. Ihmiset on vaan niin uskomattoman mahtavia tässä omassa tuttavapiirissä, että sitä miettii, ettei itsellä voi olla niin hyvä arpaonni, että niihin on vain sattumalta törmännyt. Aika pärisevä ajatus sinänsä kyllä. Olen sitä mieltä, että jotkut ihmiset vetävät toisiaan puoleensa, ja sen takia tällasia erittäin kummallisia sattumia ylipäätään tulee. Sinänsä jonkinlainen vetovoima(?) sitä toista kohtaan nyt onkin ihan selvää, koska jokin sinut saa sanomaan moi, vaihtamaan numeroita, soittamaan sille puolitutulle, kysymään kahville and so on. Minä vain ehkä silti haluan uskoa, että siinä takana saattaa olla vielä jotain jännempää, joka on ylipäätään saanut nämä kaksi ihmistä alunperin samaan tilaan, oli se sitten baari, kanteletunnit tai lähijuna Riihimäelle.

Kuitenkin niihin tärkeimpiin ihmisiinsä ei oikeastaan ole enää tutustunut missään koulussa tai päiväkodissa tai musiikkiopistossa. Johtuiskohan siitä, etten ole missään näistä? No kuitenkin, pointtina oli se, etteivät ne ihmiset, joihin on tutustunut koulussa tai päiväkodissa tai sukulaisten kautta tai jossain harrastuksissa mihin vanhemmat kannustivat, ole pysyneet mitenkään elinikäisinä ystävinä. (Nimimerkillä 20-vuotias elinikäinen ystävä......?) Ehkä nyt vanhempana sitä ei vain enää ole niin helposti sellaisessa seurassa joka tulee koulusta tai harrastuksista tai tällaisista ns. automatisoituneesti, vaan sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa oikeasti viihtyy. (En tosin tietenkään väitä tässä, etteikö se kolmannella luokalla ollut paras ystävä voisi edelleenkin olla se paras ystävä, itsellä vain tilanne ei todellakaan ole tämä.) Tällä hetkellä melkein jokainen kaverini ja ystäväni on jonkin todella kummallisen, mutta onnellisen sattuman kautta tullut minun rakkaimmikseni. Jotkut niistä tilanteista on jopa niin kummallisia, että jossain hourepäissään (kuten nyt punaviinihöyryissä) sitä kuvittelee, että niiden takana on joku taitava käsikirjoittaja (ei, en ole nyt tulossa uskoon) tai sitten olisi vain taas kerran todettava, että maailma on aika ihmeellinen paikka.

getting older by the minute

Synttäreiden lähellä mä aina löydän itseni miettimästä vanhenemista ja kaikkea siihen liittyvää. Totuus on, että pelkään ajan kulumista kuollakseni. Kutsun ehkä vähän valheellisesti tätä fiilistä ikäkriisiksi, vaikkei se sitä varsinaisesti ole. Ei minua ahdista se numero, vaan ajan kuluminen, ja synttärit tuovat sen jotenkin aina niin hyvin tietoisuuteeni, että tosiaan perkele, aika kuluu.

Pelkään ihmisistä ja asioista luopumista aivan järjettömästi, ja ymmärrettävästi nämä asiat liittyvät aika vahvasti ajan kulumiseen. Tietenkään minua ei pakoteta luopumaan ihmisistä, mutta mun kauhukuvassani elämä rakentaa sellaisia temppuja, että ei tavallaan ole muuta vaihtoehtoa. Ja en voi sanoa, etteikö niin olisi tässä jo kahdenkymmenen ikävuoden kohdalla tapahtunut monesti. Syystä tai toisesta, mutta kuitenkin on, ja monen ihmisen puuttumisen elämästä syynä on oikeesti ajan kuluminen. Ristiriitaista tästäkin asiasta tekee se, ettei mulla todellakaan kaikkia näitä ihmisiä ole ikävä, täysin okei olen ajatuksen kanssa, ettei jotkut kuulu enää mun elämään. Kuitenkin pelkään samalla, että mulle oikeesti tärkeille ihmisille tulee vielä joskus käymään niin. Ehkä jossain määrin tätä pelkoa on pienestä asti lietsonut se, ettei mun vanhemmat pahemmin ole omiin vanhoihin ystäviinsä yhteydessä. Ei niillä ilmeisesti mitään hullua laumaa ystäviä ole ollutkaan, mutta kuitenkin. Ja sitten väkisinkin mietin, että on nekin varmasti minun ikäisenä ajatelleet, että "tässä on ihmisiä joista en ikinä halua luopua". Ja mikähän se sitten onkaan tilanne kuitenkin?

Mua ehkä jonkin verran hävettää jopa se ajatusmaailma, kuinka paljon mä palvon nuoruutta, mutta toisaalta ymmärrän kyllä täysin miksi. Vanhuuden mukana tulee ihan väkisinkin fyysisten asioiden takia mahdottomaksi tehdä tiettyjä juttuja. En tietenkään väitä et ihmiset kaikki muuttuu liikkumiskyvyttömiksi ja ties mitä, mutta ei se vanhuus yksin tule. Eikä mua pelota rypyt tai tällaiset ulkonäköön liittyvät asiat, vaan työkyvyttömyys, tärkeiden ihmisten katoaminen (vaikka sitten kuolemalla viimeistään) ja se, etten pystyisi tekemään joitain asioita ilman apua, tai en ollenkaan.

Se avuttomuus mua ehkä vituttaa. En pysty pysäyttämään aikaa, vaikka tahtoisin. En pysty tekemään tiettyjä asioita, koska saatan olla liian raihnainen, vaikka haluaisin. En pysty viettämään aikaa joidenkin ihmisten kanssa, koska he asuvat liian kaukana / ovat poissa elämästäni muuttuneiden elämäntilanteiden takia / tai kuolleita. Hiphurraa, ei tää vanheneminen hirveen ihanalta kyllä mun päässä kuulosta vieläkään.

Tietysti ajan mukana tulee uusia ihmisiä ja uusia tilanteita ja asioita, joista varmasti pitää, tai vaikka ei pitäisi niin niihin on pakko totuttautua olosuhteiden takia. Darn. Mä en päässäni halua luottaa koskaan siihen, että "kyllä mä saan uusia ystäviä", "kyllä mä keksin uusia kivoja juttuja" tai "ei toi ihminen mulle jatkossa ehkä oo näin tärkee kun elämä muuttuu". Vittu saatana perkele, mitä jos en halua et elämä muuttuu? Mitä jos oon siihen täysin tyytyväinen tällaisena? Tai mitä jos haluaisin vaan rakentaa tähän päälle kaikkea, silti luopumatta nykyisistä asioista? Try making that happen.

Mä olin aika pitkään ihan varma etten elä kakskymppikseks. Todennäköisesti siinä oli aika pitkälti sekin taustalla, minkälaista elämää tässä on oikein tullut vietettyä. Ehkä laskin päässäni 3-4 vuotta sitten jotain kieroa todennäköisyyslaskentaa, että jos jatkan tällä tyylillä, niin en voi selvitä kahteenkymmeneen asti. En tiiä halusinko ees, enkä tiedä mitä siinä oikein pelkäsin, mutta pelkäsinpäs sitä päivää kuitenkin sit kun se alko lähestyä. Kai mä sit olin niin varma, että joku meteoriitti sitten vähintään mut pistää päiviltä, et joudun luopumaan täsät elämästä. Okei, nyt ollaan muutama päivä jo voiton puolella, enkä oo mitenkään paskat housussa kokoajan (koska housut loppu..........joo), mutta ajan kulumisesta jaksan silti "lievästi" kriiseillä.

Helpottavaa on huomata, miten ympärillä on ihmisiä, jotka tavalla tai toisella kärsii ajan kulumisesta ja omaa omanlaisiaan pelkojaan ajan kulumisesta. Eräs, joka ei kuvitellut myöskään elävänsä siihen päivään, mutta nyt vaikuttaa onnellisena odottavan helmikuuta. Toinen, joka tietää kuolevansa vuoden 2012 aikana, viimeistään oman käden kautta. Kolmas, joka rakentelee sellaisia pilvilinnoja tulevaisuudestaan, kuitenkaan tekemättä pahemmin mitään niiden eteen, että on hämmentynyt joka kerta, kun pilvilinnat romahtavat. (Tähän ei paljoa todennäköisyyslaskentaa tarvittaisi, että pitäisi tajuta, ettei asiat tapahdu itsestään. Sitäkin on liikkeellä, mutta itse en jättäisi tärkeitä asioita sattuman varaan.) Neljäs, joka ei muista enää kuinka vanha on. Viides, joka ei pahemmin kriiseile vanhenemisesta eikä mistään siihen liittyvästä.

Ja tämä viides onkin oudosti saanut minutkin miettimään elämää nuoruuttakin pidemmälle. Hämmentävää löytää itsensä miettimästä oikeesti asioita suhteellisen pitkällekin. Jotenkin ehkä tykästymässä vanhenemiseen jollain kierolla tavalla. En siltikään voi olla pelkäämättä vanhenemista, mutta jotenkin musta on ehkä nyt viime aikoina löytynyt myös se utelias puoli tämän herran takia. Oon jopa tehnyt ajatusleikkejä siitä, minkälaista mun elämä vois olla 20 vuoden päästä. (Yleensä ne menee huvittaviksi karikatyyreiksi, mutta en mä sellaistakaan ole tehnyt moneen moneen vuoteen.) Täytyy olla kiitollinen siitä, että tuttavapiiristä löytyy pari sellaistakin, jotka oikeesti näkee itsensä vanhenemassa ja vaikka hankkimassa lapsia tai saamassa lapsenlapsia tai rakentamassa itselleen kesämökkiä tai jotain tällasta. En meinaa nyt todellakaan sitä, että lähimmistä ystävistäni löytyisi sellaisia ällöttävässä mielessä perheileviä tyyppejä, mut kuitenkin sellaisia jotka näkee elämää pidemmälle kuin ehkä max 5 vuotta eteenpäin.

Itse en oikein tiedä mitä ajattelen pitkältä tulevaisuudeltani, oon liian kiireinen miettimään paria seuraavaa viikkoa, ja ehkä maksimissaan vuotta eteenpäin. Ja sillä pärjää, enkä rakenna ihan hirveesti pilvilinnoja, jotka romahtaessaan romahduttaisivat minut. Kuitenkin sellainen todella ympäripyöreä haaveilu tulevaisuudesta vähän pidemmälle on yllättävän hauskaa. Ilman että siihen liittää tiettyjä ihmisiä tai yhtään tarkempia yksityiskohtia. Ehkä se on vähän sellaista 1001 things to do before i die? Ja tavallaan tää vanhenemiskriisi on lievästi ristiriitaista myös sen kanssa, että elämässä haluaisin kokea kaiken mahdollisen. Oon kuitenkin jostain syystä päättäny rajoittaa sen tähän nuoruuteen, ja kaikkeen mitä sillon voi kokea. En oo yhtään suostunu ajattelemaan, että ehkä joskus haluaisinn kokea miltä tuntuu olla äiti tai isoäiti tai erakko tai vanhainkodissa. Okei, kaikkea en halua kokeilla, mut uteliaisuus on heränny. Sillä mä ehkä oon selvinny nyt näistä syntymäpäivistä.

Ei se ole sitä, että pelkäisin tulevaisuutta, vaan pelkään nykyisistä asioista luopumista. Oon liian onnellinen näistä ihmisistä ja asioista elämässäni, etten ikinä haluiaisi mitään syytä luopua niistä.

käsikirjoitettuja tilanteita?

Ihmisiin tutustuu välillä ihan vitun kummallisista sattumista johtuen. Tuntuu et ne tilanteet on jotenkin jonkun täytyny käsikirjoittaa (syytän Joulupukkia), koska ne vaan on niin uskomattomia, että miettii miten se voi olla mahdollista, ja että jos olisi siinä tilanteessa tajunnut mitä vielä tulee tapahtumaan, niin olis hämmentänyt ihan vitusti. Hämmentää näin jälkeenpäinkin, mutta päälimmäisenä tulee semmonen ”ah elämä on ihanaa ja täynnä yllätyksiä ”-henkinen humala. Koko yön näistä ja muista jutuista kettusiskon kanssa kälistyäni ajattelin jakaa tätä ilosanomaa tännekin.

Nojoo, kettusisko. ”Vittu sulla on iiiihanat hiukset.” Tätäpä olin humalassa tälle tytölle selittänyt jatkuvalla syötöllä. Menin ystävän kanssa moikkaamaan kettusiskon kaveria, josta ei hirveesti ollut seuraksi, eikä omastakaan ystävästäni, niin olin valinnut uhriksi tän törkeen hurmaavan punapään.

Stam1napoika hmm joo. Muistan et tää urpo istui mun paikalla junassa ja sillä oli tosi vanha Stam1nan paita päällä. Käskin pois mun paikalta junassa ja hetken päästä sitä jo sovittiin porukan kanssa yhteistä taksia Jurassic Rockin alueelle juna-asemalta. Mullon ikävä sitä paitaa.

Isoveljeen tutustuin Stam1napojan kautta, se halus kertoa yhdestä mulle tapahtuneesta jutusta sille, ja lähteä yhdessä lahtaamaan ihmisiä. 

Pössö, nojoo, kuten aikaisemmassa blogitekstissä luki, tämä herra ties mitä pössö tarkoittaa kun kovaan ääneen kirosin yhdellä tapahtumalla, ettei sitä kukaan tajua.

Mr. Jones halusi tietää miks 12-vuotias tyttö tuijottaa kukkakaupassa pitkään kukkia. Vastaus oli ”mullon huono päivä, imen hyvää fiilistä kaikista näistä tuoksuista ja väreistä”. Kuulemma tämän takia muhun halusi sitten tutustua, vaikka oli itse sillon 18.

Reetu, toinen kaveri etsi itselleen kirjekaveria netistä ja randomilla linkkasi mulle mesessä (joojoo silloin käytin vielä meseä uh ah) jonkun ilmoituksen ja sano et kirjota sä vaikka tolle. Trallallalaa onneks kirjoitin. Harmittaa ihan helvetisti, etten oo kohta puoleentoista vuoteen nähny tätä neitiä, mut väleissä ollaan edelleen ja kovasti nyt yritämme järkätä treffit.

Herra jolle en keksi hienoa salanimeä mwahhaha oisko ”fuck reality”?, noh sanotaan vaikka näin et hyvä että lähdin toisen ystävän kanssa katsomaan miten paska paikka se Sodankylä loppujen lopuksi on. Kyllä, se on perseestä. Kaikki sieltä tuleva kuitenkaan ei.

Elämäntapaintiaaniveli (joo meitä molempia liitossa kutsuttiin elämäntapainkkareiks). Hmm no, kannattaa pistää virallisessa paikassa Scandinavian Music Groupin tilalle soimaan Infected Mushroomia. Joku halusi tietää kuka saatana sen biisin laittoi soimaan.

Hawk. Kannattaa jutuillaan paljastaa kuinka nörtti on ja aloittaa tyynysota nörttipojan kanssa.

Colli. Kannattaa ottaa hallitukseen tyttö joka tulee paikalle tukka hulmuten ja poistuu yhtä nopeesti kun tulikin, mut ehti tehdä pysyvän vaikutuksen siinä välissä.

Lapista, se oli ainoa asia jonka tästä pojasta muistin kun se mut facebookissa lisäsi kaveriksi. Melkoinen trollaaja ja häirikkö, mut sekös ihmisessä ihastutti (ja ihastuttaa edelleen ja on se livenäki kiva mwahhahaha.)

Porukan hiljaisimmalle kannattaa päättää ruveta avautumaan kaikesta mikä reissussa on päin persettä ja miksi muut on perseestä. Sieltä löytyi jätkä joka oli samaa mieltä, kaikkea muuta kuin hiljainen, ja veti sarkasmillaan mut onnesta sanattomaks.

Tsunami, noh yhteisten kaverien kautta tämän tytön kanssa samaan paikkaan, mut yhdessä kirottiin luonnonkiharia hiuksia. Ne on muuten edelleenki perseestä.

Erääseen murupullaan tutustuin koska pikkusiskollani ja sen pikkuveljellä oli jotain epämääräistä sekavaa ties mitä, jota en ees tarkkaan muista, mut ihme sattumien jälkeen huomasin tämän asian takia juttelevani tän herran kanssa.

Tässä ehkä mieleenpainuvimmat tapaamiset. Sitä vaan miettii miten pienistä asioista elämä on kiinni, ja miten paljon muistoja ja asioista ois jäänyt kokematta ja kuulematta jos ois tehny asiat yhtään eritavalla. Hassua, että kaikki mun elämäni tärkeimmät ihmiset löytyy tältä listalta, toiset tärkeämpiä kuin toiset, mut ketään en vaihtaisi, ja kauhistuttaa ajatellakin, että jos en olisi johonkin näistä tutustunut. Hulluja yhteensattumia, ei mitään ”oltiin samalla luokalla koulussa”, ”perhetuttujen lapsi” tai ”työkaveri” –meininkejä, joissa ei sinänsä ole mitään vikaa, ei sillä ole väliä miten huippuihin ihmisiin tutustuu, kuhan tutustuu, mutta itse jaksan ihmetellä miten kummallisesti olen parhaisiin tyyppeihin törmännyt. Siihen vielä päälle se miten onnellinen oon siitä, et nää ihmiset on elämässä, ja hetkellisesti se tuo hulluna valoa paskamaiseen tilanteeseen, kun kuitenkin näkee ympärillään sen, minkä takia se kaikki on aina kestämisen arvoista ja ne, jotka tekee elämästä siedettävää.

Voi elämä mikä kuva, mut tällainen on fiilis ja satuin tän kuvan muistamaan. Vanha kämppä mwah. Ja mietin hirveesti laitanko tähän tekstiin tunnisteeksi "elämärakkaus", koska elämärakkauskohtaus mulla on. Se on kiva fiilis, kannattaa kokeilla. Ja jaksan itsekseni tässä käkättää kun keksin ihmisille aina nerokkaita sala-/lempinimiä. Menenpä nyt vihdoin onnellisena käkättämään itseni unten maille. Vittu. Naurattaa liikaa. Hakeudun hoitoon.