keskiviikko 28. elokuuta 2013

bermuda ja chaimaa

...ja Saimaan ihanuus. (Vaikka vähän sivussa omasta järvi-suomesta oltiinkin.)

Bermuda oli kyllä tänä vuonna jotain aivan käsittämätöntä. Tai toisaalta hyvinkin käsitettävissä, mut ehkä nyt silti haluan käyttää tuota sanaa.

Mieltä lämmittää edelleen (ja varmasti tulevaisuudessakin) muutamaan uuteen upeaan ihmiseen tutustuminen. Eräs leijonanharjainen uusi tuttavuus pelasti uskon ihmisiin juuri sillä oikealla hetkellä, kun olin valmis (ainakin hetkellisesti sen viikonlopun osalta) heittämään hanskat tiskiin ihmisten hiljaisuuden palvomisen takia. Pari rovaniemeltä chaimaalle asti eksynyttä poikaa lämmitti mieltä myös, mutta vielä enemmän ajatus siitä, että  jep, nämä ihanaiset löytyvät sitten Rovaniemeltä, aivan kuin minäkin jonkin ajan päästä.

Viikonloppu oli myös täynnä aivan ihanien ennalta tuttujen ihmisten seuraa, omasta laumasta löytyi paikanpäältä vaikka ja ketä. 

Löytyi eräs pimeästä autosta kuun valossa minun kanssa fiilistelemästä saman makuupussin alta, eräs tanssilattialta viinipullon kanssa heilumasta, eräs riippukeinusta kaikkein korkeimmalta paikalta, eräs kertomasta mistä saippuakuplat tulevat (btw, EDELLEENKI MÄ TIEDÄN, MUT C'MON. SAIPPUAKUPLIA!), eräs kunnon metsähiippari ja eräs, jonka kanssa katsella tähtiä.

Niin monta mahtavaa ja rakasta ihmistä, että sydän meinasi pakahtua onnesta ja rakkaudesta moneen kertaan.

tiistai 13. elokuuta 2013

ihmettelyä ja mietiskelyä

Kaksi asiaa on tässä aiheuttanut ihmetystä viime aikoina. (Aina?) Ja kumpaankin näistä olen myös itse syyllistynyt, enemmän tai vähemmän. Syyllistynyt ja tajunnut miten paljon pahaa sellaisilla asioilla saa aiheutettua muille ja itselleen. Se mikä pistää ihmettelemään, on ihmiset jotka toimii niin kuin toimii, eivätkä tajua satuttavansa sillä muita. Satuttavansa ihmisiä joista välittävät. (Tai sitten eivät välitä? Tai tajuavat ja tekevät silti niin?)

Ehkä se on lukijan kannalta kuitenkin helpompaa, jos nyt vaivautuisin kertomaan mitä nämä asiat ovat.

Suoraan puhuminen on ilmeisesti nykyään ihmisille päivä päivältä vaikeampaa, ja sen takia päivä päivältä myös epätodennäköisempää. En voi käsittää ihmisiä, jotka eivät sano suoraan, miltä tuntuu. Hyvältä tai huonolta. (Nonni, härskeilyksihän se meni sitten tämäkin.) Kyllä minä ymmärrän, että huonojen asioiden sanominen on vaikeeta. Joko siinä myöntää omat virheensä tai kertoo toiselle sen virheistä. No onhan se perseestä. Välillä ihan helvetin perseestä, mutta huomattavasti rumempaa jälkeä tulee siinä vaiheessa kun ne asiat on siellä sisällä, eikä niitä päästä ulos. Väistämätöntä kuitenkin on, että ne asiat jättää silloin helvetisti isommat jäljet. Sekä sinuun itseesi, että siihen toiseen joka ei ehkä ole edes tiennyt niiden olemassaolosta. Se toinen huomaa ne asiat sinun käytöksestäsi, jos et niitä peitä (ei tosin välttämättä huomaa vaikka et peittelisi...) tai sitten se huomaa ne siinä vaiheessa kun lopulta räjähdät (esimerkiksi humalassa) päin naamaa. No sehän se sitten on huomattavasti mukavampaa kuin se, että olisit heti sanonut suoraan?

Sama asia pätee ihan yhtälailla hyviin asioihin. Voidaanko pliis kehua toisiamme suoraan? Voidaanko sanoa suoraan jos pidetään toisistamme? Voidaanko olla avoimia myös niissä hyvissäkin asioissa? Välillä tuntuu, että edes niitä hyviä asioita ei saisi sanoa suoraan. Ei saisi tunnustaa, että pitää ihmisestä/tykkää elämästään/on onnellinen. "Mene muualle mainostamaan/älä puhu paskaa!" MITÄ HELVETTIÄ IHMISET?

Missä vaiheessa ihmisistä on tullut tunteettomia? Missä vaiheessa tunteettomista ihmisistä tuli niitä, joita katsotaan ylöspäin? Miksi palvotaan niitä, jotka ei tunne mitään? (Joko oikeesti kuolleita sisältä, tai ainakin osaavat näytellä...) Miksi on hienoa käyttäytyä kuin olisi kone?

Mie olen Inari hei. Mie olen tunteellinen hörhö, jolla on (ehkä) myös järkeäkin päässä. Jos olen vihainen, ja olet syypää, huomaat sen varmasti. Mutta minä lupaan, että jos olen onnellinen, ja sinulla on yhtään mitään tekemistä asian kanssa, huomaat aivan varmasti myös sen.

Kukas sinä sitten olet häh?

Ja sitten siihen toiseen asiaan. Tavallaan nämä liittyy kyllä toisiinsa. (Niinku kaikki liittyy kaikkeen enemmän tai vähemmän sekavasti joojoojoo........)

Mutta siis. Ihmiset jotka leikkii toisilla ihmisillä. Ihmiset jotka saa toisen tykästymään/ihastumaan/rakastumaan itseensä, mutta näillä tyypeillä ei ole tunteita sitten sitä "uhria" kohtaan. Ne vaan tykkää siitä huomiosta? Ne vaan tykkää siitä vallan tunteesta? Ne vaan tykkää leikkiä? Ne saa jotain sairasta nautintoa siitä faktasta, että ne pystyvät siihen? Ne vaan tykkää katsoa sitten sitä, kun toinen on ihan hajalla siitä, ettei tunne ollutkaan moelmminpuolinen?

Mie olen ollut (ja tavallaan, omalla tavallani, olen edelleenkin) pelkuri ja suojellut itseäni aina. Ehkä jossain määrin, jossain tilanteissa jopa liikaa.
Hippa. Tuon lempinimen olen saanut yli 2 vuotta sitten. Ihan syystäkin. Mie en silloin ymmärtänyt edes tekeväni sellaisia asioita, joista tuon lempinimen sitten sain. Enkä ymmärtänyt ihan täysin sitäkään, että teen hippailullani pahaa myös muille. Mutta mie ymmärsin sen tuon lempinimen takia, sekä sen ihanan tytön takia, joka minulle tuon lempinimen antoi. Auttoi minut silloin ja siitä eteenpäin ymmärtämään.

Ja minä edelleen tykkään hippailla, mutta nykyään mie mietin myös sitä toista osapuolta, tai ainakin haluan selittää itseäni, jotta minua ja minun käytöstäni voisi ymmärtää. Kaikelle kun löytyy yleensä taustat. Nykyään minä myös pelkään sitä karkuun juoksemista. Luovuttamista, itsensä jatkuvaa pakonomaista suojelua, sitä, ettei päästä ketään täysin sinne omaan maailmaansa. Ei edes halua päästää. Okei, helvetin pelottava ajatus se on silti, kun ei vain turvaudu siihen juoksemiseen, mutta se on mitä se on.

Vihdoinkin minä siis ehkä pelkään enemmän sitä karkuun juoksemista, enkä sen toisen kiinnisaamista, aivan niin kuin sen oikean hippaleikin kohdalla on aina ollut.

torstai 8. elokuuta 2013

torniossa turva

Pää meinaa levitä kun on niin hyvä olla. (Vatsaa tosin kivistää vieläkin eilen syöty poro/hirvi/mikälie, ja joo, kokonainen syötiin!) Marissainen lähti tovi sitten autoilemaan takaisin Rovaniemelle. Oli kyllä ihan parasta kun se lähti vielä yhdelle seikkailulle meidän liftausreivausmeditointihumalointielokuvailusukulointimuuttoreissun päätteeksi. Se sais kyllä useammin muistaa itsekin miten hyvä tyyppi se ihan itse on.

Nyt ipodista soi taas Beats Antiqueta, mutta unohduin kokoajan niin ajatuksiini, että oli pakko Jennan kenkien purkamisen jälkeen pitää pieni musiikkimeditointi ja hukkua yhden levyn ajaksi niin syvälle omaan päähän, ettei sitä yhtään tajunnut pään ulkopuolella tapahtuvista asioista mitään. Aika mahtavaa, että löytyi paikka jossa se oli mahdollista tehdä kesken reissua. Kukapa olisi arvannut, että keskellä muuttolaatikoita, kissan ja koiran kanssa uudessa ja vieraassa asunnossa, voisi tuntua niin kodilta. No, en kyllä voi sanoa, että se niinkään yllätys oli. Oma pää voi tällä hetkellä paremmin kuin koskaan ja tähän päivään pari päivää sitten muuttaneesta tytöstä ja elukoista tykkään kyllä niin paljon, että se pää tosiaan meinaa taas levitä käsiin.

Jennan uudessa kämpässähän sitä tosiaan makoillaan. Hitto tuolla naisella on niin paljon hyvää asennetta elämässä ja elämää kohti, etten voi käsittää mistä se oikein tulee. (Joo, tiedän, sisältäpäin.) Nätti ulkoa ja nätti sisältä, eikä se silti taida paskoa ruusuja. (En kyllä olis varma, en ole tutkinut asiaa...vielä!) Mie muistan vieläkin, mitä tästä tytöstä mietin silloin, kun näin sen ensimmäisen kerran. En kyllä uskaltanut mennä juttelemaan, mutta tässä vaiheessa ei voi kuin miettiä että odotukset kyllä ylittyi reilusti. Ja mie sentää mietin silloinkin, että ei saatana mikä nainen isolla n:llä.

Tiiä sitten mitä se pään leviäminen positiivisista asioista vois tarkoittaa, nyt se meinaa mauttoman leveetä virnistelyä keskellä olohuoneen lattiaa, kissa toisessa ja koira toisessa kainalossa, pikku kakkonen -paita päällä ja tukka solmussa.

Voin kertoa, että ei ole huono tämä.

PS. Jos jollain on tehotytötpaita, jonka haluaisi minun kautta lahjoittaa mun pikkusiskolle, niin saa huudella. <3.

tiistai 6. elokuuta 2013

oulussa

Joo ja paskat tästä liftauksesta ja oululaisista autokuskeista ja on jano ja väsyttää ja joo, vois polttaa tupakan ja keskeyttää tän homman. Te tyhmät itsekkäät autoilijat ette minun aurinkoista päivääni pilaa. Hähää! ...no okei, ehkä teistä kukaan ei ollut menossa Rovaniemelle. Who knows.

Viikko tullut oltua taas tien päällä ja on huomattavasti rauhallisempi olo kuin kotona Helsingissä oli. No, viikkoon se huonekaan Helsingissä ei ole enää ollut minun. Siihen huoneeseen jäi minusta vain muutama hassu naula seinille, mutta aika monta unelmoivaa katsetta niille seinille piirtyi myös. Siellä ne on turvassa, Tanelin katseiden seurassa.

On tullut kyllä monesti mietittyä onko sitä rauhallisempi reissussa sen takia et on reissussa, vai koska on poissa Helsingistä. No, mä luulen että viime talven aikana selvis aika lopullisesti, että Helsingistähän se johtui.

Your home is where your heart is. Mitäs sitten, kun ei ollut harmainta aavistusta, missä se sydän on? Täysin varmaa oli heti, että Helsingissä se ei ollut. En edes muista, milloin se olisi siellä ollut. (Okei, ei tarvinnut kauaa miettiä, 2012 kevät ja kesä vielä toimi.) Johonkin mä sen sydämen sitten syksyllä, tai no loppusyksystä/alkuvalvesta hukkasin.

Ja kestikin aika kauan, että sen löysi takaisin. (Toisaalta siinä olis voinut kestää huomattavasti kauemminkin...) Sydämen, oman auringon, elinvoimansa, oman itsensä, tai miksi ikinä sitä nyt sitten haluaakaan kutsua. Se vaati yhden sydäntäsärkevän järkipohjaisen päätöksen, järjettömän määrän lepoa ja käsitöitä, lukemattomia määriä elokuvia ja kirjoja, sopivasti oikeita ystäviä ja monen turhan ihmissuhteen karsimisen, paljon vierailuja pikkusiskon ja isän luona, 247 sivua tekstiä, täysin idioottimaisia ja varomattomia reissuja, monia puheluita kaukaiseen maahan, luvan olla rikki sekä energiaa siitä omasta auringosta, josta muistuttamaan oli haluttava se koru itselle takaisin.

perjantai 2. elokuuta 2013

tampere oireilee?

Reilu viikko Helsingissä muistutti kyllä mua monella tavalla niistä syistä, miksi mulle tulee sinne kyllä ikävä. Mut sit pysähdyin miettimään, tuleeko mulle ikävä Helsinkiä kaupunkina? Ehkä? Ehkä ei?

Siinä kaupungissa on omat hyvät puolensa. Paljon ihmisiä, paljon tekemistä, paljon uusia ihmisiä, paljon uutta tekemistä. Ylipäätään paljon kaikkea uutta ja vanhaa. Vanhoja ja uusia ystäviä ja vaikka ja mitä. Mutta hukkuuko sinne näiden kaikkien asioiden keskelle? Hukkaanko mä itseni siihen "kiireeseen", joka ei jätä mulle aikaa keskittyä niihin asioihin jotka on oikeasti tärkeitä? Miksi mä niin helposti lähdin joskus mukaan siihen kiireeseen? Mulla ei koskaan ole ollut kiire ns. saavuttaa asioita, mutta sen toisenlaisen kiireen oon kyllä saanut kokea. Sitä se on ollut mahdollisuuksien salliessa lukion alusta asti. Jostain vuodesta 2007 siis. Itseasiassa jo ennen sitä. Heti omien harrastusten ja ystävien tullessa elämään. Siitä lähtien kun minulla on ollut jonkinlainen valta päättää omasta elämästäni. Joissain asioissa se valta tosin tuli vasta kotoa muuttaessa.

Pitkiin aikoihin en nähnyt enkä pitänyt sitä kiirettä edes mitenkään pahana asiana. Mä en käyttänyt aikaani mihinkään tyhmään, tein hulluna töitä ja opiskelin ja pidin yhtä hulluna hauskaa. Nukuin ja söin sitten vähän. Näin jälkeenpäin kun ajattelee, niin ilman tiettyjä ystäviä olisin varmasti huomaamattani kuollut nälkään tai unenpuutteeseen. Joo, muista syödä, juoda ja nukkua kans. Sanoko tuota mulle Helsingissä kukaan? (Tottakai, mutta niitä ihmisiä ei koskaan nähnyt ehkä sitten tarpeeksi.) Sitä kiirettä perusteli itselleen ja ystäville monella tavalla. Mun on pakko, mä olen luvannut, haluan auttaa, mä haluan tehdä tän, pakko saada jotain aikaiseksi, en halua elää merkityksetöntä elämää, mun pitää saada jotain aikaiseksi näinä elämäni päivinä, tehdä osani tässä maailmassa ja vaikka ja mitä muuta.

Pakeninko mä jotain?

Mä ehkä unohdin joskus täysin, että minä itse annan elämälleni sen merkityksen ensimmäisenä, ja jos en pidä itsestäni huolta, en voi pitää kenestäkään toisestakaan, en voi toteuttaa unelmiani, enkä löytää minkäänlaista rauhaa itseni kanssa. 

Ja Suomen mittakaavassa rauhattomin kaupunki kuitenkin on Helsinki, eli joopajoo,
se kaupunki oireilee pidemmän päälle huonoina juttuina mun elämässä. 

(Huvittavana yksityiskohtana mm. että Helsingissä vietetyn viikon aikana mun ei tullu kirjoitettua eikä piirrettyä yhtään mitään. En tainnut olla hetkeäkään yksinkään. Phyi.)