nii mitä mulle oikein kuuluu?

Kuuluu hyvää parempaa parasta ihanaa mahtavaa ja loistavaa!

Siinäpä ehkä tyhjennettynä koko homma, mut ehkä tässä vois jopa vähän enemmän avata asioita.
Muutin siis Helsingistä Kankaanpäähän tossa helmikuun alussa. Mulla on täällä aivan mahtava kämppis ja kämppä. Meillä on tilaa vaikka muille jakaa (tai sotkea urakalla) ja kämppä on just sen näköinen että täällä pari taiteilijaa koheltaa aika kiitettävästi. Jossain vaiheessa voisin jopa tänne blogiinkin tunkea kuvia tästä kämpästä... Vaikka päätös tänne muuttamisesta tuli tehtyä aika vauhdilla, niin en oo katunut sitä hetkeäkään. Enemmänkin vetistellyt onnesta ja kiittänyt kaikkia mahdollisia universumin voimia siitä, että tällainen mahdollisuus tuli. Hyvinkin pitkälti siitä saan tuota jousimieskämppistä kiittää. Purrhurr.

Tää vuosi on silti ollut ihan uskomaton (eikä se oo vielä ees lopussa!). On tullut merirosvoiltua ympäriinsä ihan hulluna, kirjotettua järjettömiä määriä, taiteltua yksin ja muiden taiteilijoiden kanssa, tehtyä töitä, reissattua ja vaan möllötettyä kotona. En vaihtais hetkeäkään mistään hinnasta. Ja parasta on se, et vaikuttais että tää fiilis elämästä vaan tulee jatkumaan. Onnellisuutta onnellisuuden perään.

Moni asia muuttui kevään aikana, varsinkin ihmissuhdeiden kohdalla, mut välillä asioille ei voi mitään. Ihmiset muuttuu. Elämät muuttuu jatkuvasti, mut välillä elämänmuutokset muuttaa myös ihmistä. Sit se ihminen johon oot joskus tykästyny ei ehkä olekaan enää se sama tyyppi, jolloin tunteet muuttuu. Ja silloin on aika jatkaa eteenpäin. Tarkoituksena ei ole jättää ketään taakse, mutta tietynlaiset tunteet jää silloin väkisinkin menneisyyteen. Eikä ne muistot sieltä hirveesti lämmitä, vaikka kuinka kauniita ja ihania ne olis.

Aloitan tammikuussa artesaaniopinnot täällä Kankaanpäässä ja tässä tän vuoden puolella on tullu hypittyä töiden ja ihmisten perässä aika hienosti ympäri Suomea. Just vasta lonkeroisen (kämppis) kanssa juhlistettiin (aika urakalla...) sitä, että oltiin jopa melkein viikko yhtäaikaa kämpillä. Sitä kun ei ole tapahtunut sitten toukokuun lopun jälkeen. Mitäs me reissunaiset. Mut joo, oon koulupaikasta aivan järjettömän innoissani, sain vastauksen tossa viime perjantaina, ja oon sen jälkeen vaan hyppinyt ilosta seinille, vaikka mun ois pitänyt tehdä miljoonaa muutakin asiaa...

Kuten esimerkiksi pakata. Mä meinaan häivyn tästä Helsinkiin 2 päivän päästä. Ja siellä ois tarkotus sitten olla siihen asti, kunnes 5.12. lähtee lento kohti USAa. Huhhei, kyllä sitä onkin odotettu. Siellä sitten 5 viikkoa ja seuraavana päivänä paluusta suoraa koulun penkille. Toimii.
Mutta silti ennen sitäkin on miljoona asiaa to do -listalla ja miljoona ihmistä näkemättä. Ja niin, oishan tossa sitten taas noi synttäritkin. Taasko se on vuosi mennyt? Hullua. Ja silti niin ihanaaaaaaa!

Hassua miten kesällä tutustuu ihmisiin. Tuohonkin hassuun olentoon tutustuin liftatessa tien varrella. Satuttiin vaan olemaan samassa paikassa liftaamassa, ja tuossa se nyt soittaa kitaraa sohvalla. Onnistuttiin viime yönä nukkumaan melkein 8 tuntia (joka on mulle ihan hullu määrä), vaikka varsinaisesti taidettiinkin nukahtaa vasta aamun tunneilla. Pitäis varmaan mennä hakemaan jääkaapista eilistä ruokaa, ja alkaa keskittyä tuohon pakkausoperaatioon. Huhhei mikä homma. Alkaa olla jo aika pimeetä, mut onneks vaatehuoneessa on valot. 

Ehkä saan myös ton ihanan olennon tuosta aivopestyä avuksi.

nopeasti aallon pohjalle

Paha sanoa johtuuko tää olotila kofeiinista vai pään sisällä pyörivästä myrskystä vai tän talon kummallisista energioista vai mistä. Olotila on kuitenkin aika kummallinen. 

Tajusin taas, että itsekseenhän tässä tanssahdellaan kohti tuntematonta. No, sitä se kai on koko elämä. Yksin tänne tullaan ja yksin lähdetään. Silleen ilman, että tässä nyt olisi mitään sen kummempaa angstin sävyä. Aina välillä sen vaan unohtaa. Unohtaa itsensä jolloin unohtaa olevansa yksin. Ja sitten siihen herää jossain vaiheessa, ja miettii että niinpä niin Inari, mitäs oikein edes kuvittelit.

Kuvittelin, etten ole yksin. Ja fakta kuitenkin on, että jokainen meistä on yksin. Päivästä toiseen, koko elämähän se on tavallaan yritystä unohtaa tää asia, tai tuntea edes hetkellisesti toisin. Riippuu tietysti ihmisestä. Ja sitten tulee näitä hetkiä, kun tajuat selvästi minkälaista harhaa se lopulta onkaan. Mikä se? Se tunne, ettei täällä oltais ihan yksin yrittämässä jotenkin selvitä tästä paskasta. No, lapio käteen ja paskat sivuun ja värejä tilalle. Oikeastaan tää kaikki on toisaalta vaan värillistä paskaa. Ainakin näin huonona hetkenä. Hyi.

Mä tarvitsen oman kodin. Ylipäätään tarvitsen kodin. Mistään muualta en sitä löydä kuin omasta päästäni ja tiettyjen ihmisten luota välillä. Mutta miksi nää ihmiset on niin kovin kaukana? Pakko kyllä myöntää, että kaksi sellaista ihmistä löytyy todella läheltä. Toisen viereen ryömin eilen illalla nukkumaan ja toisen kanssa juuri viestittelin lauantaista. Ah. Mutta tällaisena päivänä on hyvä sitoa lisää väriä hiuksiin, kun on niin harmaa olo, että tekisi mieli vain kuolla pois. Ihminen on kummallinen, koska niin moni haluaa päänsä sekaisin millä hinnalla tahansa. (Ja siihen meni taas sekin palkka ja sossun massit, hyi teitä!)

Ei tää elämä vaan riitä kovin monelle.

Joskus minäkin toivoisin, että minun tunteillani olisi merkitystä sen verran, että omat murheensa pystyisi jättämään edes hetkeksi sivuun. Kyllähän te osallistutte minun onneeni ja ilooni ja nauruuni, mutta kuinka moni olisi valmis pitämään kädestä kiinni silloin, kun sitä oikeasti tarvitsen?

Kannattaa miettiä, kuinka paljon elämässä on ihmisiä jotka vie sinulta sitä energiaa ja kuinka paljon niitä, joilta saat energiaa. Tärkeimpiä ovat ne ihmiset, joiden kanssa tää homma on tasapainossa. Toimii molempiin suuntiin, huonoina ja hyvinä päivinä. Yhdessä me ollaan kuitenkin vahvempia, ja unohdetaan se typerä tosiasia, että yksin tänne tultiin ja yksin täältä lähdetään. 

Onhan tässä kuitenkin koko tää typerä homma nimeltä "elämä" tässä välissä.

ihmettelyä ja mietiskelyä

Kaksi asiaa on tässä aiheuttanut ihmetystä viime aikoina. (Aina?) Ja kumpaankin näistä olen myös itse syyllistynyt, enemmän tai vähemmän. Syyllistynyt ja tajunnut miten paljon pahaa sellaisilla asioilla saa aiheutettua muille ja itselleen. Se mikä pistää ihmettelemään, on ihmiset jotka toimii niin kuin toimii, eivätkä tajua satuttavansa sillä muita. Satuttavansa ihmisiä joista välittävät. (Tai sitten eivät välitä? Tai tajuavat ja tekevät silti niin?)

Ehkä se on lukijan kannalta kuitenkin helpompaa, jos nyt vaivautuisin kertomaan mitä nämä asiat ovat.

Suoraan puhuminen on ilmeisesti nykyään ihmisille päivä päivältä vaikeampaa, ja sen takia päivä päivältä myös epätodennäköisempää. En voi käsittää ihmisiä, jotka eivät sano suoraan, miltä tuntuu. Hyvältä tai huonolta. (Nonni, härskeilyksihän se meni sitten tämäkin.) Kyllä minä ymmärrän, että huonojen asioiden sanominen on vaikeeta. Joko siinä myöntää omat virheensä tai kertoo toiselle sen virheistä. No onhan se perseestä. Välillä ihan helvetin perseestä, mutta huomattavasti rumempaa jälkeä tulee siinä vaiheessa kun ne asiat on siellä sisällä, eikä niitä päästä ulos. Väistämätöntä kuitenkin on, että ne asiat jättää silloin helvetisti isommat jäljet. Sekä sinuun itseesi, että siihen toiseen joka ei ehkä ole edes tiennyt niiden olemassaolosta. Se toinen huomaa ne asiat sinun käytöksestäsi, jos et niitä peitä (ei tosin välttämättä huomaa vaikka et peittelisi...) tai sitten se huomaa ne siinä vaiheessa kun lopulta räjähdät (esimerkiksi humalassa) päin naamaa. No sehän se sitten on huomattavasti mukavampaa kuin se, että olisit heti sanonut suoraan?

Sama asia pätee ihan yhtälailla hyviin asioihin. Voidaanko pliis kehua toisiamme suoraan? Voidaanko sanoa suoraan jos pidetään toisistamme? Voidaanko olla avoimia myös niissä hyvissäkin asioissa? Välillä tuntuu, että edes niitä hyviä asioita ei saisi sanoa suoraan. Ei saisi tunnustaa, että pitää ihmisestä/tykkää elämästään/on onnellinen. "Mene muualle mainostamaan/älä puhu paskaa!" MITÄ HELVETTIÄ IHMISET?

Missä vaiheessa ihmisistä on tullut tunteettomia? Missä vaiheessa tunteettomista ihmisistä tuli niitä, joita katsotaan ylöspäin? Miksi palvotaan niitä, jotka ei tunne mitään? (Joko oikeesti kuolleita sisältä, tai ainakin osaavat näytellä...) Miksi on hienoa käyttäytyä kuin olisi kone?

Mie olen Inari hei. Mie olen tunteellinen hörhö, jolla on (ehkä) myös järkeäkin päässä. Jos olen vihainen, ja olet syypää, huomaat sen varmasti. Mutta minä lupaan, että jos olen onnellinen, ja sinulla on yhtään mitään tekemistä asian kanssa, huomaat aivan varmasti myös sen.

Kukas sinä sitten olet häh?

Ja sitten siihen toiseen asiaan. Tavallaan nämä liittyy kyllä toisiinsa. (Niinku kaikki liittyy kaikkeen enemmän tai vähemmän sekavasti joojoojoo........)

Mutta siis. Ihmiset jotka leikkii toisilla ihmisillä. Ihmiset jotka saa toisen tykästymään/ihastumaan/rakastumaan itseensä, mutta näillä tyypeillä ei ole tunteita sitten sitä "uhria" kohtaan. Ne vaan tykkää siitä huomiosta? Ne vaan tykkää siitä vallan tunteesta? Ne vaan tykkää leikkiä? Ne saa jotain sairasta nautintoa siitä faktasta, että ne pystyvät siihen? Ne vaan tykkää katsoa sitten sitä, kun toinen on ihan hajalla siitä, ettei tunne ollutkaan moelmminpuolinen?

Mie olen ollut (ja tavallaan, omalla tavallani, olen edelleenkin) pelkuri ja suojellut itseäni aina. Ehkä jossain määrin, jossain tilanteissa jopa liikaa.
Hippa. Tuon lempinimen olen saanut yli 2 vuotta sitten. Ihan syystäkin. Mie en silloin ymmärtänyt edes tekeväni sellaisia asioita, joista tuon lempinimen sitten sain. Enkä ymmärtänyt ihan täysin sitäkään, että teen hippailullani pahaa myös muille. Mutta mie ymmärsin sen tuon lempinimen takia, sekä sen ihanan tytön takia, joka minulle tuon lempinimen antoi. Auttoi minut silloin ja siitä eteenpäin ymmärtämään.

Ja minä edelleen tykkään hippailla, mutta nykyään mie mietin myös sitä toista osapuolta, tai ainakin haluan selittää itseäni, jotta minua ja minun käytöstäni voisi ymmärtää. Kaikelle kun löytyy yleensä taustat. Nykyään minä myös pelkään sitä karkuun juoksemista. Luovuttamista, itsensä jatkuvaa pakonomaista suojelua, sitä, ettei päästä ketään täysin sinne omaan maailmaansa. Ei edes halua päästää. Okei, helvetin pelottava ajatus se on silti, kun ei vain turvaudu siihen juoksemiseen, mutta se on mitä se on.

Vihdoinkin minä siis ehkä pelkään enemmän sitä karkuun juoksemista, enkä sen toisen kiinnisaamista, aivan niin kuin sen oikean hippaleikin kohdalla on aina ollut.

taas näitä meikän ihme pohdintoja

No, on kuitenkin tullut viime aikoina pohdittua itsekkyyttä aika paljon. Varsinkin sitä, miten väärin senkin voi tulkita tai ajatella. Hyvä/terve itsetunto (mitähän se ees on loppujen lopuks?) ei tarkoita, että ihminen olisi itsekäs. Eikä myöskään toisinpäin. Tottakai pitää ihmisen olla itsekäs, kuka täällä muuten pitäisi mun puoliani? Jos mä en ajattele itseäni, niin kuka sitten?

Mun on vähän hankala päättää mitä mieltä oon tästä asiasta, koska kokemus ja kasvatus sanoo, että lopulta ihminen voi luottaa vain ja ainoastaan itseensä.

Kokemus onneksi tarjoaa nykyään myös toisenlaisen mielipiteen asiaan. Sellaisen, että ihminen oikeasti kertoo sulle totuuden, vaikka se satuttaa. Sellaisen, että sulle lainataan rahaa kun sitä tarvitset. Sellaisen, että jotkut jaksaa katsella sua vaikka oot aivan hajalla. Kokemuksesta oon voinut jo pitkään sanoa myös että mun ei tarvitse olla itsekäs. Ei ihan oikeesti tarvitse (ellen halua?). Mie saan apua pyytämättäkin. Ja mikä parasta, saan myös luvan olla itsekäs, kun sitä tarvitsen. Luvan olla hajalla ja murehtia vain itseäni. Ja silti jotkut rakkaat kyselee perään ja kuunteli mua. Eräs piti kädestä kiinni ratikassa kun mua vaan pelotti ja toinen antoi mun oikeesti romahtaa sohvalleen mooooooonta kertaa. Ja se, että ihmiset osaa antaa anteeksi. Ja osaavat unohtaa. Aika korvaamattomia tyyppejä. Varsinkin, koska ne kävi monesti hakemassa mut luokseen tai kutsui kylään, silloin kun mulla ei ollut minkäänlaisia voimia kommunikoida. Mutta en ollut yksin.

Liiallinen itsekkyys on silti jotain mitä en oikein ymmärrä. Minäminäminä. TOTTAKAI oman elämäsi tärkein ihminen olet sinä itse, mutta on sitä elämässä muutakin kuin se oma napa. Mua kummastuttaa suunnattomasti ihmiset, jotka ajattelee toimissaan vain itseään. Sitä mitä itse juuri tarvitsee. Ja siis ennen kuin kukaan repii hiuksia päästä, niin ne ihmiset, joilla on kaikki asiat hyvin, ja silti ne miettii vaan itseään. Millon ihmisistä on tullut tollasia? Ainakaan mua ei ole sellaiseks kasvatettu, eikä ihmiset niissä suurissa tarinoissa ollut sellasia. Mie ainakin haluaisin olla kuin ne tyypit niissä tarinoissa. Pyrkiä sellaiseksi. Okei, kyllä mutkin kasvatettiin tavallaan itsekkääksi, mutta meilläpäin sitä kutsutaan itsensä puolustamiseksi ja minusta on ihan kiva, etten anna kenenkään talloa minua jalkoihinsa. (Ainakaan turhan usein......) Mikä ihme nykyihmistä vaivaa? Siitä minäminä-asenteesta ei vaan päästä eroon? (Alkaa tietysti tässä vaiheessa viimeistään soida Klamydiaa päässä.) Se asenne tulee jo sisältäpäin? Sut kasvatetaan sellaiseksi? Yhteiskunta on sitä mieltä, että se on hyvä?

Jotkut tietysti on sitten taitavia. Ne naamio itsekkyytensä epäitsekkyydeksi. (Toisaalta tässä kohdassa tekis mieli kysyä et arvostetaanko epäitsekkyyttä ees enää, mutta se pohdinta jääköön tällä kertaa.) "Teen sulle jotain hyvää, mut oikeesti teen sen vaan sen takia, että mulla olis parempi olo itsestäni, en siksi, että siitä aiheutuu jotain hyvää sulle." Lähden ruokkimaan Afrikan nälkäisiä lapsia, jotta mulla olis parempi olo itsestäni? Hmm. Okei, eihän se poista sitä, että ne lapset toivottavasti sai sitä ruokaa, oli sun syysi mikä tahansa, mutta silti. Täysin itsekkäistä syistä epäitsekäs? Hyi. Tällainen tyyppi vaikuttaa epäitsekkäältä ja saattaakin olla se kaikista itsekkäin. Ja joo, ennen ku taas joku repii hiuksensa päästä (mullon suuret luulot itsestäni ku kuvittelen ärsyttäväni ihmisiä niin paljon et repii hiukset päästä ah), niin lisättäköön, että tottakai epäitsekkäistä(kin) teoista on kiva saada jotain myös itselle, että jaksaa olla jatkossakin epäitsekäs. Sitä varten meillä on mm. "kiitos".

Ihminen voi myös vaikuttaa itsekkäältä, mutta sillä on taustalla erittäin epäitsekkäät syyt. "Mä sanon sulle asiat suoraan, kerron totuuden ja ehkä jopa satutan, vaikka sitten sä vihaatkin mua." Sellaisella ihmisellä helposti onkin sitten yksinäistä.

Loppuun kaksi oikein hienoa ajatusta;

Don't hate the player, hate the game.

Kukapa kissan hännän nostaisi jossei kissa itse.

ihmissuhteista (voi kyllä!)

Miksi ihmisillä on niin järjetön tarve määritellä ihmissuhteensa?

Me seurustellaan, me ollaan ystäviä, me ollaan kavereita, me ollaan kavereita ja pannaan, me ollaan panokavereita, me ollaan avoimessa suhteessa, me ollaan suljetussa suhteessa, eksiä, säätöjä, hoitoja, ystäviä, kavereita, serkkuja (mitä?)....

Rupeeko ihmisiä ahdistaa, jos ne ei tiedä mihin lokeroon kuuluvat tai mihin joku niiden elämässä kuuluu? Tuleeko ihmissuhteesta ehkä vaikea sitten kun näitä määritelmiä ruvetaan kaipaamaan? Miksi jotkut kaipaavat niitä heti alusta asti? Miksi niitä ylipäätään kaivataan? Selkeyttääkö se muka jotenkin tilannetta? Mitä sitten kun se tilanne muuttuukin? Eiks olosuhteet ja tilanne muutu kuitenkin kokoajan?
Vai olenko se vaan minä, tuuliviiri, joka ei osaa päättää?

Tuntuu hassulta vaatia määritelmää tunne-elämän asioista. Jep, ja siltikin minäkin tavallaan vaadin niitä, jos en muilta niin itse itseltäni itselleni. Ja siinä vaiheessa alkaa hommat mennä päässä sekaisin. Mitä toi ihminen mulle merkitsee? Mitä mä haluaisin tältä ihmissuhteelta? Oonko mä ihastunut, tykästynyt, rakastunut, tyytynyt, tottunut vai kieroutunut? All of the above? Mihin tän nyt pitäis johtaa, miten mun/sen pitäis olla? Toi on mun kaveri, miks haluaisin painaa sitä, pitäiskö meidän olla jotain "enemmän"?

Mikä kaiken lisäks on tää "enemmän"? More than? Enemmän kuin mitä? Enemmän kuin ystäviä? Enemmän kuin ystäviä, jotka harrastaa seksiä? Enemmän. Se hämmentää mua hulluna. Yhdessäkö sitten ollaan "enemmän"? Joku supertiimi, joka on voittamaton? Vastustamaton combo? Voi elämä. Mä kun niin kovin haluaisin ajatella, että voisin olla yksinkin enenemmän. Yksinkin vastustamaton ja voittamaton. En mä siihen haluaisi tarvita jotain toista täydentämään minua.

Tottakai mullakin käy järjeen, että kaksi on enemmän kuin kolme, eiku yksi. Numeroissa se pitääkin paikkansa, Mut miten ne sit kaksin enemmän olevat, joilta katoaa vaikka ystävät, kun ne vaan on kaksin enemmän ja ah niin vastustamattomia. Nojoo, parisuhdehengailuelämä alkakoon. Ketkään muut ei kestä näitä comboja, kuin toiset tällaiset combot. Se se vasta sit on sitä elämää.

Ajautuipas juttu taas tässä raiteiltaan tälleen junassa kirjoitellessa.

Mua pelottaa yrittää määritellä ihmissuhteet. Se asettaa mulle ihme paineita ja odotuksia siitä minkälainen mun/meidän "pitäisi" olla. Joo kyllä mä tiedän, että voin itse määritellä ihmissuhteeni, mut tietyt asiat tuo muille tietynlaisia mielikuvia. Ja niitä mä haluan varoa. En halua et mut "tuomitaan" tietynlaiseksi tapaukseksi jonkin määritelmän takia. Menet möläyttämään jollekin, että oot varattu/tapailet/säädät/jotain niin niille rakentuu jo hullu mielikuva sun tilanteestas, elämästäs ja säännöistäs. Olit sitten sinkku tai naimisissa.

In a relationship with. Voi saatanan facebook. In a relationship with freedom? life? school? friends? myself? my right hand? my imaginary boy-/girlfriend? robert downey jr.? WHO THE FUCK CARES?

Ilmeisesti muut ihmiset. Turhan monta kertaa on uusi tuttu menettänyt mielenkiintonsa, jos joku seurustelee. Ei edes silleen "ai no ei sit mennä treffeille/harrasteta seksiä baarin jälkeen", vaan ihan oikeesti silleenki et "ai, no en sit haluu olla sun kaveri" -asenteella. SIIS MITÄ VITTUA TÄÄ ON? Pelkääks tyypit mustasukkaisia tyttö-/poikaystäviä? (Ok, tämäkin välillä ihan aiheellista, pakko myöntää.) MUT SILTI. Seurustelevat ihmiset menettää jonkun ihmisarvonsa? Markkina-arvonsa? Ovat ylipäätään poissa markkinoilta? Kielletään niiltä samantien baariin tuleminenkin, koska eihän ne sieltä seuraa tarvii. Sinkkuihmiset ei halua hengailla sellasten kanssa, joilta ei toidennäköisesti irtoa seksiä/parisuhdetta (helpolla ainakaan, tosin tästäkin voidaan jossitella ikuisesti). Mitä vittua täällä tapahtuu?

Sama sinänsä pätee kyllä toisinpäinkin. Seurustelevat ihmiset ilmeisesti pelkää sinkkuja, jopa kavereitaan. Silleen niinku sinkuilla ei olis mitään muuta mielessään ku saada joltain (tietysti juuri sinun poika-/tyttöystävältäsi) seksiä tai iskeä se itselleen ihan parisuhteeseen. WHAAAAAAT? Sinkut on TIETYSTI automaattisesti niin epätoivoisia, epäkohteliaita, tyytymättömiä tilanteeseensa ja urpoja, että iskee kyntensä JUST siihen sun omaan. (Ei sillä, tottakai näitäkin on. Mut eiks se kerro enemmän siitä sun omasta kullastas ku tästä sinkusta, jos se mukaan lähtee? Kertoo molemmista tällaiset tilanteet, kaikista kolmesta.)
Hohhoijjaa.

Mitä sitten kun molemmat yhdessä parisuhteessa olevat kaverit yrittää iskeä minua? Ihan avoimesti ja suoraan, leikillään ja vähemmän leikillään. Lievästi ahdistava tilanne, alkaa liikkuvia minusta riippumattomia asioita olla vähän liikaa, eli pakenin takavasemmalle aika lujaa, ennenku mun päälle lensi enemmän astioita. (Pasilan tunnelibileet, täältä tullaan!) Ja joo, ne heitteli yhdessä.

No mikäs kukas minä sitten olen?
...can I get back on that?

Mä voin tunnustaa, että oon taas rakastunut. Pahasti.

Mutta elämään, enkä vain johonkin tiettyyn sen yksityiskohtaan.

Lopuksi vielä pakko palata tähän raivohullukohtauskirjoittamiseen, ja valittaa yhdestä asiasta, joka pistää vihaksi. VAAN YSTÄVIÄ/JUST FRIENDS. SIIS MITÄ VITTUA TÄÄ NYT ON?

Anteeksi nyt vaan kaikki Romeot ja Julietit, minä rakastan ystäviäni eniten tässä maailmassa perheen lisäks, joten naama kiinni urputtajat. Noissa ilmaisuissa mua suututtaa nää "vaan" ja "just". C'mon ihmiset, voiko ihmisellä olla mitään tärkeämpää ku ystävät?

loppusanat löytyy tämän linkin takaa

Ps. Sinänsä edelliseen asiaan on pakko sanoa, että perhe on löytänyt tärkeytensä mun elämässä uudestaan ihan vasta muutaman viime vuoden aikana. Hassua. Mutta löytyi. Omalla tavallaan, mut silti.

Kiitos ja anteeksi. I'm out.