Mä en oikein ole koskaan sopinut siihen malliin, jonka mun perhe ja suku on mulle tehnyt. Ei sillä et mua olis oikeestaan elämän aikana painostettu mihinkään muuhun kuin musiikkiopistoon ja lukioon, mut mun ja perheen arvot on aikalailla ääripäistä. (Btw, molemmat kuitenkin oli lähellä sydäntä ja oikeita valintoja, jotain porukatkin on tajunnut.) Eikä silleen et mun perheen arvoja olis onnellisuus ja mun arvona se että oon mahdollisimman onneton, mut tavallaan ne asiat, jotka rakentaa sen onnellisuuden on ihan erilaisia. Mieltymykset on ku laittais persun ja vihreän järjestämään yhteisiä illanistujaisia. (Yhtään nyt viittaamatta, että mun porukat olis persuja. Ei. Ei ne tyhmiä ole.)
Kaikki on oikeestaan ruvennu menee päin seiniä siinä vaiheessa ku tajusin että jo yksinkertaisesti mun vuorokausirytmi on täysin päinvastainen kun muulla perheellä. Oon vampyyri, eli meininki on ollu sitä et meen aamulla nukkumaan siihen aikaan kun porukat herää pirteinä kuin peipposet. Tättärää katastrofin ainekset kasassa, mut lisätäänpä siihen vielä se, että oon niin meneväinen ihminen. Mä en jaksa istua kotona. Mulla häviää kaikki energia jos joudun olemaan paikoillani, ja vanhemmilla meni kauan tajuta, et energiaa mulla riittää parhaiten sillon kun on paljon tekemistä. Ei, en tartte päiväunia. Ei, mua ei haittaa olla joka ilta koulun/töiden jälkeen menossa. Ei, mua ei vaivaa nähdä kaveria klo 2 yöllä. Ei, mulla ei ole ruoka-/nukkumaanmenoaikoja. Hyi.
Kotoa pois muuttaminen on ehkä ollut fiksuinta mitä oon koko elämäni aikana tehnyt ajatellen välejä vanhempiin. Meidän erilaiset elämät ei vaan sovi saman katon alle, ja turhaa riitelyä turhista asioista ei voinut välttää. Sen kaiken voi välttää sillä, ettei punkkaa samassa osoitteessa, ja voi keskittyä sitten tappelemaan vain kaikesta muusta mitä ne ei hyväksy. Onneks osaan pitää porukat pimennossa. Ei, en valehtele, mut jätän asioita kertomatta ihan vaan niiden parhaaks. Tiedän et äidillä hajoais pää jos se tietäis mun liftauspakkomielteestä ja isä flippaisi sunnuntaikännäämisestä. Ehei, kaikkea niiden ei tarvitse tietää.
Mun vanhemmat kuuluu tähän ”punainen iso omakotitalo, kaksi autoa, iso piha, kesäasunto ja koira” –porukkaan, eikä siinä mitään. Ne on päässyt tavoitteeseensa täydellisesti ja on onnellisia. 10 pistettä ja helvetin iso papukaijamerkki siitä, mut se ei ole sitä mitä mä haluan elämältä. Itseasiassa tällä hetkellä mä kuvailisin helvettini aika lähelle tuota. Joskus niiden on tosi vaikea ymmärtää sitä, et mä oon onnellinen tässä elämässäni, mitä nyt elän, koska ne ei yhtään osaa eläytyä siihen mahdollisuuteen, että tällaisessa elämässä voisi olla onnellinen.
Toinen välivuosi, pätkätöitä ja talkoohommia, sossua ja kelan tukia, laskujen maksamista myöhässä ja raha-asioiden korjautumista vähitellen. Totta on se, että vuonna 2011 mulla on ollu sinänsä helvetin poikkeuksellinen tilanne, koska mulla on oikeesti ollut tosi tarkkaa ja välillä jopa epätoivoista rahan kanssa. Paska nakki, mut pohjalta ei pääse ku ylöspäin. Enkä mä silti tekis mitään toisin. (Okei, oisin kyllä voinut olla laittamatta säästötilini kiinni ja heittämättä avainta kaivoon, ois helpottanut montaa kriisiä aika perkeleesti…) Mutta silti! Täällä ollaan vieläki. Hassua on se, et meikä on aina ollut se, jolla on vitusti rahaa. Kaveriporukan antelias Roope Ankka. En oo koskaan aikaisemmin joutunut lainaamaan et selviän, minä oon ollu se jolta lainataan. Ja joka jakelee rahaa niillekin, joista tietää ettei ne koskaan pysty maksamaan takas. Eikä se oo haitannu mua, miks mun ystävät ei sais hyötyä siitä, et mulla on ollu rahaa? Tämä asia sinänsä on säilynyt, vaikka rahaa onkin huomattavasti vähemmän käytössä. Se on VAAN rahaa.
Mutta porukat on kauhuissaan. Nyt se syrjäytyy kun sillä on toinen välivuosi, kohta sillä ei oo kavereita, joutuu vielä asunnottomaks, ei käy missään töissä, istuu vaan sängyllä ja saa kohta makuuhaavoja. Darn! Niinkö huonosti ne mut tuntee, et kuvittelee että mun elämä koskaan vois mennä tollaiseks? ”Nyt sillä on rastatki, ei muuten varmasti kukaan palkkaa sitä!” …voi elämän kevät ja Mannerheimin perskarvat. Sillon kun vielä asuin kotona, porukat yleensä jakso vaan nauraa mun meiningille, koska oli pakko kuitenkin jossain määrin elää niiden ehtojen mukaisesti. (Salassa niitä kuitenkin jäätävästi kiertäen). Mut nyt kun tässä on asunut jo aika kauan poissa kotoa, niin niillä jotenkin se huoli pahenee, koska ne ei pääse yhtään vahtimaan mua. Varsinkin kun en tykkää käydä kotona, enkä erityisemmin edes soittele sille suunnalle. ”Onkohan se enää ees hengissä?” Tämä tyttö tietää tasan tarkkaan mitä tämän vuoden tekee, selviää kyllä, ja tärkeimpänä, on oikeesti onnellinen.
Saa nähdä jos päädyn Aseistakieltäytyjäliittoon töihin. Armeijaa korkealle arvostava isä pitkällä armeijataustalla ja ylpeydellä repii siinä vaiheessa kaikki mahdolliset pelihousut ja poistaa mut sukupuusta. No, sukupuussa aina mun kohdalla onkin ollut tuulenpesä.
 |
Parasta on ehkä se, että oon löytäny tähän sirkukselta vaikuttavaan elämääni sellaisia ihmisiä, jotka jakaa samanlaisia arvoja, pitää samankaltaisista asioista ja on samanhenkisiä. Tavallaan mulla on oma perheeni, ehkä ilman verisidettä, mut rautaketjuja meidän välillä kyllä on yhtään epäilemättä. Ehkä yhdessä kaupungilla kävellessä näytetään siltä, että joihinkin naamiaisiin meidän on pakko olla menossa, sen verran erilaisia tyylejä löytyy, mut kirjava ja täydellisesti yhteensopiva.
What more can you ask for? |
