hei helmikuu tuli jo

Mihin tää aika oikein menee? 

Sinänsä vähän tyhmä kysymys, koska mulla on hyvinkin selkeä fiilis siitä mihin kaikki aika on mennyt. Mie olen ollut ihan uskomattoman onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Kirjoitettuakin on tullut, mutta jotenkin en vaan saa niitä ajatuksia tänne blogiin asti siirrettyä. No, silloin tällöin millon huvittaa, eipä tästä nyt mitään stressia ole tarkoituskaan ottaa. On ollut niin ihana vaan olla olemassa, ettei siitä ole jaksanut kokoajan olla päivittämässä. On vaan nauttinut. (Plus on vähän eri asia postata nopeasti kuva jonnekin silleen "jee kivaa", kuin alkaa ihan jotain muka järkevää tekstiä kirjoittamaan.)

Loppuvuosi meni ihan hujauksessa vaan ohi kaikkien koulu- ja työjuttujen kanssa (jee valmistuin!), sekä vaan tehdessä asioita joista tykkää. Niin moni asia päässä ratkesi tiettyjen asioiden ratketessa loppusyksystä, ja asiat ja elämä on ollut taas niin paljon kevyempää. No, ei kukaan ole sanonutkaan että jälkiviisaus olis joku vitsi.

Vuosi vaihtui tähtien alla Itävallassa, ja uusi vuosi 2019 on lähtenyt käyntiin melkoisella rytinällä. Oma arki keskittyy nyt pelkästään Tampereelle (joka on muuten aiiiiiivan ihanaa), sekä muille paikkakunnille kun niin itse haluaa. Ei enää jatkuvaa raskasta viikoittaista hyppimistä kaupungista toiseen. Omien työjuttujen kanssa menty vauhdilla eteenpäin ja edessäkin on vielä ihan käsittämättömän mahtavia juttuja. Sekä tuottajapuolella että käsityöhommissa. Tuotekuvauksiakin on tehty ja ties mitä. Oon saanut tietyt harrastuksenikin takaisin elämääni kun pysyy enemmän samalla paikkakunnalla ja tarjontaa täällä on. Kotona viihtyy edelleenkin ihan naurettavan hyvin ja kaukoputkenkin saa ensi viikolla takaisin. Uusi maalausteline pitäisi ostaa.

Elämässä on monta ihanaa ihmistä ja uusiakin sankareita löytynyt. Toisista olen uteliaampi kuin toisista. On niin ihanaa kun ihmiset yllättää positiivisesti. Ja oikeesti vielä löytyy sitä elämäniloa ja uteliaisuutta ja seikkailunhalua ja lempeyttä ja lämpimiä lämpimiä lämpimiä ihmisiä. (Mulla on mittari aivan täys negatiivisia sekopäisiä kyynisiä ilkeitä lahnoja, joita tästä maailmasta näyttää löytyvän ihan liikaa. Luulin pitkään, että jaksan taistella sellasta vastaan ja kestän sitä mut ei. I don't get angry, I get distant.)

Päivästä toiseen vaan omassa elämässä olevat asiat pitää mut sellaisessa onnellisuuden lämpimässä pöhnässä, ettei oikein tiedä mitä ja ketä kiittäisi tästä kaikesta olemassaolosta. (Ehei, niin idioottia ei minusta onnellisuuspöhnässäkään saa että uskoon kääntyisin.)
Sen lisäksi vielä, että meinaa perhosia olla vatsassa aina välillä ihan yksittäisestäkin syystä. Höhö.

Ihan pöhkö tämä elämä. Sinne pöhköilyyn jonnekin se aika menee.

nii mitä mulle oikein kuuluu?

Kuuluu hyvää parempaa parasta ihanaa mahtavaa ja loistavaa!

Siinäpä ehkä tyhjennettynä koko homma, mut ehkä tässä vois jopa vähän enemmän avata asioita.
Muutin siis Helsingistä Kankaanpäähän tossa helmikuun alussa. Mulla on täällä aivan mahtava kämppis ja kämppä. Meillä on tilaa vaikka muille jakaa (tai sotkea urakalla) ja kämppä on just sen näköinen että täällä pari taiteilijaa koheltaa aika kiitettävästi. Jossain vaiheessa voisin jopa tänne blogiinkin tunkea kuvia tästä kämpästä... Vaikka päätös tänne muuttamisesta tuli tehtyä aika vauhdilla, niin en oo katunut sitä hetkeäkään. Enemmänkin vetistellyt onnesta ja kiittänyt kaikkia mahdollisia universumin voimia siitä, että tällainen mahdollisuus tuli. Hyvinkin pitkälti siitä saan tuota jousimieskämppistä kiittää. Purrhurr.

Tää vuosi on silti ollut ihan uskomaton (eikä se oo vielä ees lopussa!). On tullut merirosvoiltua ympäriinsä ihan hulluna, kirjotettua järjettömiä määriä, taiteltua yksin ja muiden taiteilijoiden kanssa, tehtyä töitä, reissattua ja vaan möllötettyä kotona. En vaihtais hetkeäkään mistään hinnasta. Ja parasta on se, et vaikuttais että tää fiilis elämästä vaan tulee jatkumaan. Onnellisuutta onnellisuuden perään.

Moni asia muuttui kevään aikana, varsinkin ihmissuhdeiden kohdalla, mut välillä asioille ei voi mitään. Ihmiset muuttuu. Elämät muuttuu jatkuvasti, mut välillä elämänmuutokset muuttaa myös ihmistä. Sit se ihminen johon oot joskus tykästyny ei ehkä olekaan enää se sama tyyppi, jolloin tunteet muuttuu. Ja silloin on aika jatkaa eteenpäin. Tarkoituksena ei ole jättää ketään taakse, mutta tietynlaiset tunteet jää silloin väkisinkin menneisyyteen. Eikä ne muistot sieltä hirveesti lämmitä, vaikka kuinka kauniita ja ihania ne olis.

Aloitan tammikuussa artesaaniopinnot täällä Kankaanpäässä ja tässä tän vuoden puolella on tullu hypittyä töiden ja ihmisten perässä aika hienosti ympäri Suomea. Just vasta lonkeroisen (kämppis) kanssa juhlistettiin (aika urakalla...) sitä, että oltiin jopa melkein viikko yhtäaikaa kämpillä. Sitä kun ei ole tapahtunut sitten toukokuun lopun jälkeen. Mitäs me reissunaiset. Mut joo, oon koulupaikasta aivan järjettömän innoissani, sain vastauksen tossa viime perjantaina, ja oon sen jälkeen vaan hyppinyt ilosta seinille, vaikka mun ois pitänyt tehdä miljoonaa muutakin asiaa...

Kuten esimerkiksi pakata. Mä meinaan häivyn tästä Helsinkiin 2 päivän päästä. Ja siellä ois tarkotus sitten olla siihen asti, kunnes 5.12. lähtee lento kohti USAa. Huhhei, kyllä sitä onkin odotettu. Siellä sitten 5 viikkoa ja seuraavana päivänä paluusta suoraa koulun penkille. Toimii.
Mutta silti ennen sitäkin on miljoona asiaa to do -listalla ja miljoona ihmistä näkemättä. Ja niin, oishan tossa sitten taas noi synttäritkin. Taasko se on vuosi mennyt? Hullua. Ja silti niin ihanaaaaaaa!

Hassua miten kesällä tutustuu ihmisiin. Tuohonkin hassuun olentoon tutustuin liftatessa tien varrella. Satuttiin vaan olemaan samassa paikassa liftaamassa, ja tuossa se nyt soittaa kitaraa sohvalla. Onnistuttiin viime yönä nukkumaan melkein 8 tuntia (joka on mulle ihan hullu määrä), vaikka varsinaisesti taidettiinkin nukahtaa vasta aamun tunneilla. Pitäis varmaan mennä hakemaan jääkaapista eilistä ruokaa, ja alkaa keskittyä tuohon pakkausoperaatioon. Huhhei mikä homma. Alkaa olla jo aika pimeetä, mut onneks vaatehuoneessa on valot. 

Ehkä saan myös ton ihanan olennon tuosta aivopestyä avuksi.

rauhallinen keskiviikkoilta

Ah, tulihan tällekin viikolle se rauhallinen koti-ilta. Kettusiskon kanssa pizzaa ja kissavauvat sekoilee.

Tän päivän päivähaastetekstistä kettuuntuneena onkin hyvä löpistä vähän muita epämääräisiä asioita, kun oikeesti tuntuu että olis vähän höpistävääkin. Jännä kyllä, toi haaste toimi, blogin päivittäminen on tuntunu taas vallan luonnolliselta osalta päivää (tai viikkoa) ja voi olla, että tahti pysyykin ihan järkevänä, tai sanotaanko tuottoisana, tämän haasteen jälkeen. Mulla sinänsä aiheet on mahdollisesti kyl kiinnostavampia. No en tiiä, on tuolta tulossa vaikka ja mitä vielä, mut ainaki saan itse päättää aina mistä oikein höpisen.

Oli pakko siirtää teksti tuosta isommalta näytöltä tähä läppärin näytölle, silmäthän tässä hajoaa ku tuijottaa noin suurta ruutua valkosena mwahaha. Aattelin tähän postaukseen laittaa epämääräisiä huonoja kännykkäkuvia, joilla saan helposti kerrottua viimeaikaisista jutuista, jotka on mielessä aika hyvin. Heeeere we go;

Kylen puhelimella saa parempia kuvia. Mwahaha elokuun alkupuolelta. Kohta taas nähdään!

Parempi pitää noi valkosemmat jutut pienemmällä näytöllä.

Yöllä ikkunalla on kiva fiilistellä syksyn tuloa ja kaikkea muutakin.

Hyvä käydä kuuntelemassa veden ääniä, mut kuvista tulee kofeiinipärinäkäsillä kyllä vähän toislaatuisia.

Hyvä muistaa.

Kokkipoikia.

Kauneimpia kämppiä mitä oon pitkään aikaan nähnyt.

Epätarkkahuonokuva mut fiilikset. Kettusisko tän toi mulle koululta, en tiedä kuka tehny jne. mutta kaunis.

Kaikenlaista on kyllä viime aikoina tapahtunut. Hyviä ja huonoja juttuja, positiivisia yllätyksiä ja valitettavan odotettavissa olevia juttuja, sikamaisia ja sydämellisiä juttuja sekä mieltä virkistäviä ja kehoa väsyttäviä juttuja.

Suurinta ihmetystä ehkä tässä ihan lähiaikoina on tuonut (taas kerran) ihmisten välinpitämättömyys toisten kämppää, lemmikkejä, sääntöjä tai omia lupauksiaan kohtaan. Tekee aika kipeetä joutua pettymään ihmisiin, joihin kuitenkin olisi halunnut niin kovasti pystyä luottamaan. Ja kaikkea kun ei pysty korjaamaan anteeksipyynnöllä, vaikka asiat anteeksi annetaankin.

Toinen asia on se, miten rumia asioita voi sanoa toisesta ihmisestä, vaikka omassa päässä onkin se vika. Syyttää toista naurettavista asioista, vaikka omassa päässä ne ongelmat onkin. Ja kerta toisensa jälkeen. Kyllähän sitä jaksaa ymmärtää ja auttaa ja kuunnella ja jutella ja ja ja ja, mutta jossain pitäis mennä se raja, varsinkin kun sama kaava toistuu kerta toisensa jälkeen. Jos ei muuten, ni mun on rikottava se kaava. Mä en ehkä enää jaksa.

Ja miten tehdä sellainen ihminen onnelliseksi, joka ei halua olla onnellinen? Ei mitenkään. Ei mulla ole siihen valtaa eikä keinoja, vaikka kuinka haluaisin ja yrittäisin. Siihen ei pysty kukaan, ei ketään voi pakottaa onnellisuuteen. Jos et halua olla onnellinen, et sitä varmastikaan myöskään koskaan ole. Jos et usko pystyväsi olemaan onnellinen, se tuskin tapahtuu myöskään. Jos et usko ansaitsevasi onnellisuutta, se tuskin kävelee sinua vastaan. Tämä asia, niinkuin niin moni muukin, on asenteesta kiinni.

Ja miksi miksi MIKSI mun pitäisi muka välittää siitä mitä muut ajattelee, kertokaa yksikin hyvä syy? Joidenkin ihmisten mielipiteillä on tietenkin väliä, mut ne on ne harvat ja valitut, eikä aina niidenkään sanomisilla ole mitään valtaa mun yli. Mä en aio elää elämääni pyydellen anteeksi olemassaoloani tai hakemalla siihen merkitystä muiden mielipiteistä, oli ne hyviä tai varsinkaan jos ne on huonoja. Tärkeitä ihmisiä pitää kuunnella kun ne kommentoi vaikka sun käytöstä, mut niitäkin vain jos ne puhuu asiaa. Tunnet sen piston kyllä sit sydämessäs, kun ne osuu oikeaan kohtaan. Silloin niitä kannatti kuunnella, ja kannattaa oppia siitä mitä kuulee.

Eikä ole väärin toivoa ympärilleen onnellisia ihmisiä, jotka aina pyrkii parempaan, uskoo itseensä ja sinuun, auttaa vaikeina aikoina, ei jätä yksin eikä välitä siitä mitä täysin merkityksettömät ihmiset huutelee.

isoäitisi antamasta

pienestä oranssista kupista

juon höyryävää teetä

tiesikö isoäitisi

jo ennen kuin me huomasimme?

päivissä vähemmän valoa. when the only answer is yes. diiva. muumien kummallinen talo. valvontakamerat. luodaan pelon ilmapiiri? hunter s. thompson. polttoainetta toiselle, neroutta parhaimmillaan toiselle. she's a warrior. kaikkia ei ole tarkoitettu. miksi saastepilvet näyttävät niin kauniilta? kaikki kaunis saastuu aikanaan? toinen keskittynyt pinnan alle ja toinen unohtanut, että meilläkin on sielu. 423. vetovoiman lait ja unirvesumin salaisuudet paljastettuna. hakaneuloja korvissa ja vaatteissa. kissaihminen. vähän pelottaa intohimon sekamelska. kerrostalon vieressä pieni mökki. mie kovin haluaisin pienen mökin. tekisi mieli kuukaudeksi erakoitua. kalvo. lähdetkö kanssani retkelle merenrantaan?

ei mulla taas muuta

Kukaan ei voi minua määritellä kuin minä itse. Eikös tämän pitäisi päteä jokaiseen meistä? Määrittelyn tilalla voisi yhtälailla olla käskeä/arvostella/jne. Minulla itselläni on valta minuun itseeni, eikä kenelläkään muulla. Minä päätän täysin itse, mitä teen/sanon/uskon, eikä kukaan muu. Kukaan ei myöskään saa minulle huonoa omatuntoa tekemisistäni, enkä yksinkertaisesti tee mitään vain koska ”on pakko”, ”niin kuuluu tehdä” tai joku haluaa minun niin tekevän. En aio pettää itseäni. En myöskään ole kenellekään selitysvelvollinen tekemisistäni. Kerron jos huvittaa ja selitän jos jaksan vaivautua. (Voihan se olla, että nämä asiat toteutuvat yllättävänkin usein, sellaista se on avoimien ihmisten kanssa helposti, kas kummaa!)

Juuri näin yksinkertaista se voi olla, jos vaan uskaltaa. Paskaa tulee kyllä varmasti niskaan. Pääsee myös pettymään ihmisiin, kun ne vaan ei ymmärrä eivätkä hyväksy sitä, ettei niillä ole valtaa muuttaa minua. Leimataan itsekkääksi paskaksi niidenkin toimesta, jotka aiemmin ovat tällaista itsenäisyyttä arvostaneet.

Mutta ainakaan en koskaan petä itseäni. En ole koskaan pettänyt aikaisemminkaan, enkä aio sitä tehdä jatkossakaan.

Poikkeuksena tietysti ne ihmiset, joiden mielipiteen haluan kuulla ja jonka haluan ottaa huomioon, antaa jopa vaikuttaa minuun ja elämääni. Itsellä näitä ihmisiä on vain kourallinen, mutta heidän mielipiteitään osaan kyllä arvostaa ja haluankin ne kuulla, kysymättäkin. Nämä ihmiset otan myös mielelläni mukaan elämääni ja heitä myös mietin kun elämääni elän. Nämä ihmiset myös tietävät, minkä takia he ovat elämässäni ja minkä takia haluan heidät elämässäni myös pitää JA minkä takia haluan osaksi heidänkin elämiään. Jokainen näistä ihmisistä myös tietää, ettei edes heillä ole valtaa päättää minun puolestani yhtään mitään. 

Tämä kun on minun elämäni.

Miksi niin monesti tuntuu, että suurimmalla osalla ihmisistä näitä ihmisiä ei tosiaan ole kourallista, vaan jokaisen tuntemattomankin vastaantulijan mielipide kiinnostaa. Enemmän tai vähemmän tietoisesti.

marraskuisia terveisiä

Nii. Blogin nimi on marrasaurinko ja tuntuu, että marraskuut on sitä hiljaisinta aikaa tässä blogissa. Viime vuonna hiljaiseksi veti pään kunto, ei sieltä löytynyt yhtään ajatusta, ei onnellista eikä surullista, josta olisi voinut kirjoittaa. Ja minähän en tunnetusti kovin kummallista aivopierua tarvitse, että tekstiä syntyisi, mutta vuosi sitten tilanne oli aika jäätävä. Tyyntä myrskyn alla.

Tänä vuonna sitten marraskuu näyttää blogissa tyhjältä ihan päinvastaisesta syystä. Elämää ja ajatuksia on niin paljon, ettei vaan millään ole jaksanut istua tietokoneen vieressä sen vertaa, että olisi tekstejään tänne siirtänyt. Että syy ei todellakaan ole se, etteikö niitä ajatuksia ja asiaa ja kerrottavaa ja mietittävää olisi ollut, en vain ole vaivautunut lähestymäänkään tietokonetta.

Kyllä minä jossain vaiheessa hankin sen netin omallekin kämpälle (ja ylipäätään olen sen verran kämpillä), että saan taas kuvia ja tekstejä tännekin laitettua, mut oon päättäny etten ota huonoa omatuntoa siitä, että tämä blogihomma ei ole siellä tärkeysjärjestyksessä ihan korkeimmalla. Ei sillä, että kukaan muu sitä minulta tavallaan vaatiskaan, kuin minä itse, mutta ehkä nyt sitten oon tehnyt itseni kanssa rauhan tämän asian kohalla. Mie tiedän, että kirjoittaminen on mulle tärkeetä. Siitä en luovu ja se pysyy elämässäki. Haluan kuitenki, että blogikin pysyy vähintäänki sillä listalla, vaikkei sitten top50 tärkeimmissä jutuissa oliskaan, eli kyllä mie sen ajan löydän tällekin asialle. (Niinku nyt ku oottelen, että Jenna kohta värjää minun tukan!)

Mutta huhhuh mikä kuukausi. Minun kuukausi. Marraskuu on ihana. Yrittäkääpä väittää mulle jotain muuta.

opettaja töyssy kurispanta hetkiä pimeydessä tavallista enemmän valoja ystäviä oikeita ihmisiä aikuinen? harmittaa, kun bussissa on valot kokoajan päällä. ilman ei näkisi ehkä kirjoittaa. tien päällä on hyvä olla, ei ole koskaan yksin ja kuitenkin on. vain minä ja rakkaani, tie. sydän vaatii kulkemaan. tässä maassa on jotain pahasti pielessä. KYLMÄ SÄÄ EI TEE IHMISISTÄ KYLMIÄ. merkkiuskollisuus, mistä se tulee? jokaisen sukupolven ja ihmisen omat valinnat. kapinaa alkoholilla, kuinka omaperäistä. lukemattomia hetkiä pohdiskeluun. nuuskamuikkusen rauha. tulinen nainen. pimeällä ei näy maisemia. lämmintä ilmaa tulee tuulettimesta, hankala löytää kirjoitusasentoa. myöntäisi, että tykkää siitä että saan raivostumaan, sekoamaan, lähelle hulluutta. voimakastahtoinen. temperamenttinen. ansaitsee vain vihaa? "vain hullut jään läpi sukeltaa" ja minä olen myrskyinen järvi.

tunnustusten sunnuntai part. 23

"Rakkaudesta ruikuttajat, halusta ulvojat

Kiertää kaupungin sydäntä vaanien verta"

Nonni, nyt olis sitten kaikki kesän ja syksyn tekstit vihdoin päivitetty tännekin. Ainakin ne julkaisukelpoiset. Vielä pitäisi käydä läpi n. biljoona valokuvaa, että sais nekin tänne. Saa nähdä jos tänään illemmalla vaivautuisin jatkamaan sitä urakkaa.

Tänä sunnuntaina ei ehkä ole mitään uutta sen kummemmin tunnustettavaa, mutta en meinannut keksiä tekstille sen kummempaa otsikkoakaan. No, jossei muuta ni hihityttää ajatus uudesta blogista ja siihen tulevasta "tunnustusten sunnuntai" -osuudesta. Vielä kun sais layoutit kuntoon ni vois jotain ruveta tekemäänkin sen blogin kohdalla, mutta kaikki ajallaan.

Ehkä silti paria asiaa vois tänne ihmetellä. Muistaakseni tämä on minun blogi. (Ainakin ku viimeks tarkistin, niin näin asia oli.) No, minäpä kirjoitan tänne ihan mitä haluan ja ihan miten haluan. Jännää, että näin se asia vaan toimii. Hupsista keikkaa. Tosi hämmentävää ja sillee eikös? Jokainen saa sitten ihan itse päättää että lukeeko vai ei, ja mitä ajattelee teksteistä joita sitten lukee. "Hyvää viihdykettä ainakin." Well good! That's what i was kind of aiming for. Se mikä ilmeisesti on vaikea ymmärtää, on se, että kirjoitan blogia kuitenkin itseäni varten, en sen takia, että saisin huomiota asioilleni. No, tottakai on mukavaa jos joku piristyy tai saa jotain muuta irti näistä teksteistä, mutta se ei ole se pointti tälle hommalle. Kirjoitan huvikseni. Deal with it. (Or don't, why should I care?) Ja tässä vaiheessa jo tulee sitten sitä "NO MIKS MESOOT ASIASTA TÄÄL JOS SUA EI KIINNOSTA?" No niinpä, huvikseni.

Minua ei myöskään kiinnosta miten ihmiset tulkitsee näitä tekstejä. (Jos siis kokee jotain tarvetta ylipäätään tulkita, en minä tiiä, en minä jaksais välttämättä jos olisin sinä.) Jep, jostain asioista tulee puhuttua mainitsematta nimiä, ja sittenhän sitä soppa lähteekin liikkeelle, kun joku miettii asioita "vähä" liikaa, ja tulkitsee ihan päin persettä. No, jossei minulta asiasta kysytä, eikä minua uskota kun sanon miten asiat oikeesti on, niin sille ei sitten voi enää mitään. En minä pakota ketään uskomaan minua, vaikka olishan se siis tietysti hienoa mahtavaa uskomatonta mieletöntä jos siihen pystyis.

Vähän sama homma se on elämässä yleensäkin. Oli kyse blogista tai mistä tahansa muusta, niin eipä sitä pysty pakottamaan ketään uskomaan itseään, jos se toinen ei halua. Piste. End of story. Ja amen. See if I give a shit. Mulle tärkeintä on, että mulle tärkeät ihmiset uskoo minua, ja sellaisille vaivaudun myös kertomaan asioistani ja oikeasti päästämään sellaiset ihmiset pääni sisälle (jonne on muuten turha kuvitella päässeensä vaan sen takia, että osaa lukea...). Sellaisten ihmisten mielipiteet minua kiinnostavat, ja onneksi ympärillä on paljon ihmisiä jotka osaavat ajatella itse, kysyvät jos jokin asia vaivaa/jotain ei ymmärrä, eivätkä varsinkaan ole kokoajan tunkemassa nenäänsä sellaisten ihmisten asioihin, jotka eivät heille kuulu. 

Koitetaan pitää huoli omista asioista, eikä varsinkaan surkealla iltalehden keittiöpsykologialla puututa muiden elämiin. Helpottaa kummasti. Tai sitte aina voi tietysti perustaa blogin ja avautua siellä. Maanantaiavautumiset kuulostaa oikeestaa iha hyvältä kans!

ihmettelyä ja mietiskelyä

Kaksi asiaa on tässä aiheuttanut ihmetystä viime aikoina. (Aina?) Ja kumpaankin näistä olen myös itse syyllistynyt, enemmän tai vähemmän. Syyllistynyt ja tajunnut miten paljon pahaa sellaisilla asioilla saa aiheutettua muille ja itselleen. Se mikä pistää ihmettelemään, on ihmiset jotka toimii niin kuin toimii, eivätkä tajua satuttavansa sillä muita. Satuttavansa ihmisiä joista välittävät. (Tai sitten eivät välitä? Tai tajuavat ja tekevät silti niin?)

Ehkä se on lukijan kannalta kuitenkin helpompaa, jos nyt vaivautuisin kertomaan mitä nämä asiat ovat.

Suoraan puhuminen on ilmeisesti nykyään ihmisille päivä päivältä vaikeampaa, ja sen takia päivä päivältä myös epätodennäköisempää. En voi käsittää ihmisiä, jotka eivät sano suoraan, miltä tuntuu. Hyvältä tai huonolta. (Nonni, härskeilyksihän se meni sitten tämäkin.) Kyllä minä ymmärrän, että huonojen asioiden sanominen on vaikeeta. Joko siinä myöntää omat virheensä tai kertoo toiselle sen virheistä. No onhan se perseestä. Välillä ihan helvetin perseestä, mutta huomattavasti rumempaa jälkeä tulee siinä vaiheessa kun ne asiat on siellä sisällä, eikä niitä päästä ulos. Väistämätöntä kuitenkin on, että ne asiat jättää silloin helvetisti isommat jäljet. Sekä sinuun itseesi, että siihen toiseen joka ei ehkä ole edes tiennyt niiden olemassaolosta. Se toinen huomaa ne asiat sinun käytöksestäsi, jos et niitä peitä (ei tosin välttämättä huomaa vaikka et peittelisi...) tai sitten se huomaa ne siinä vaiheessa kun lopulta räjähdät (esimerkiksi humalassa) päin naamaa. No sehän se sitten on huomattavasti mukavampaa kuin se, että olisit heti sanonut suoraan?

Sama asia pätee ihan yhtälailla hyviin asioihin. Voidaanko pliis kehua toisiamme suoraan? Voidaanko sanoa suoraan jos pidetään toisistamme? Voidaanko olla avoimia myös niissä hyvissäkin asioissa? Välillä tuntuu, että edes niitä hyviä asioita ei saisi sanoa suoraan. Ei saisi tunnustaa, että pitää ihmisestä/tykkää elämästään/on onnellinen. "Mene muualle mainostamaan/älä puhu paskaa!" MITÄ HELVETTIÄ IHMISET?

Missä vaiheessa ihmisistä on tullut tunteettomia? Missä vaiheessa tunteettomista ihmisistä tuli niitä, joita katsotaan ylöspäin? Miksi palvotaan niitä, jotka ei tunne mitään? (Joko oikeesti kuolleita sisältä, tai ainakin osaavat näytellä...) Miksi on hienoa käyttäytyä kuin olisi kone?

Mie olen Inari hei. Mie olen tunteellinen hörhö, jolla on (ehkä) myös järkeäkin päässä. Jos olen vihainen, ja olet syypää, huomaat sen varmasti. Mutta minä lupaan, että jos olen onnellinen, ja sinulla on yhtään mitään tekemistä asian kanssa, huomaat aivan varmasti myös sen.

Kukas sinä sitten olet häh?

Ja sitten siihen toiseen asiaan. Tavallaan nämä liittyy kyllä toisiinsa. (Niinku kaikki liittyy kaikkeen enemmän tai vähemmän sekavasti joojoojoo........)

Mutta siis. Ihmiset jotka leikkii toisilla ihmisillä. Ihmiset jotka saa toisen tykästymään/ihastumaan/rakastumaan itseensä, mutta näillä tyypeillä ei ole tunteita sitten sitä "uhria" kohtaan. Ne vaan tykkää siitä huomiosta? Ne vaan tykkää siitä vallan tunteesta? Ne vaan tykkää leikkiä? Ne saa jotain sairasta nautintoa siitä faktasta, että ne pystyvät siihen? Ne vaan tykkää katsoa sitten sitä, kun toinen on ihan hajalla siitä, ettei tunne ollutkaan moelmminpuolinen?

Mie olen ollut (ja tavallaan, omalla tavallani, olen edelleenkin) pelkuri ja suojellut itseäni aina. Ehkä jossain määrin, jossain tilanteissa jopa liikaa.
Hippa. Tuon lempinimen olen saanut yli 2 vuotta sitten. Ihan syystäkin. Mie en silloin ymmärtänyt edes tekeväni sellaisia asioita, joista tuon lempinimen sitten sain. Enkä ymmärtänyt ihan täysin sitäkään, että teen hippailullani pahaa myös muille. Mutta mie ymmärsin sen tuon lempinimen takia, sekä sen ihanan tytön takia, joka minulle tuon lempinimen antoi. Auttoi minut silloin ja siitä eteenpäin ymmärtämään.

Ja minä edelleen tykkään hippailla, mutta nykyään mie mietin myös sitä toista osapuolta, tai ainakin haluan selittää itseäni, jotta minua ja minun käytöstäni voisi ymmärtää. Kaikelle kun löytyy yleensä taustat. Nykyään minä myös pelkään sitä karkuun juoksemista. Luovuttamista, itsensä jatkuvaa pakonomaista suojelua, sitä, ettei päästä ketään täysin sinne omaan maailmaansa. Ei edes halua päästää. Okei, helvetin pelottava ajatus se on silti, kun ei vain turvaudu siihen juoksemiseen, mutta se on mitä se on.

Vihdoinkin minä siis ehkä pelkään enemmän sitä karkuun juoksemista, enkä sen toisen kiinnisaamista, aivan niin kuin sen oikean hippaleikin kohdalla on aina ollut.