mitä täällä tapahtuuuuuu

Se, kun toinen on niin ihana, että on pakko jäädä tanssimaan keskelle puistoa keskellä yötä. Se, että päässä on ajatukset vähintään yhtä sekaisin kuin hiukset. Se, kun kehittelee kaikkia sairaimpia salaliittoteorioita siitä, ettei tää ihminen voi olla todellinen. Se, kun loppu tulikin ennen alkua. Se, kun pää on niin tyhjä, ettei liikkumisestakaan tule mitään. Se, kun samaan aikaan ei mitään ja kaikki.

kiirekuulumisia

Nojoo, vuosi lähti aika jännittävästi liikkeelle, ja oikeastaan nyt vasta alkaa tuntua, että ehkä se elämä voittaakin. Tästä fiiliksestä kiitokset kuuluu kiireelle. Jos mulle annetaan liikaa aikaa ajatella ja miettiä ja pohtia, niin katastrofi on ihan oven takana.

Parin ensimmäisen viikon aikana tässä kuussa ei oikeestaan tuntunu saavan mitään aikaiseks. Raha-asiat oli ihan totaalisen sekaisin, takuurahojen kanssa ties mitä sekoilua edellisen kämpän kanssa, uuden kämpän vuokraa ei saanut heti maksettua, puhelin paskana, kämpässä ei nettiä, työpaikalla pomo ei tykännyt olla paikalla yhtään ohjeistamassa, opiskelut alkaa hitaasti, materiaalimaksut oli kuviteltua isommat ja toinen kämppiksistä tykkää riehua 24/7. Kotonakaan ei siis saanut hetken rauhaa, että olis saanut päänsä kuntoon ja asiat hoidettua. Yksinkertaisesti energiaa ei riittänyt mihinkään, mulla jäi syöminen ja nukkuminen silti ihan toisarvoisiksi asioiksi, ja tuntu että pää pamahtaa lopullisesti. Aika pahasti pamahtikin.

Nyt kuitenkin tällä viikolla sitä on saanut taas elämänsä kasaan, ja jaksanutkin tehdä asioita. Maanantaina mulla meinas tulla totaalisesti seinä vastaan, mutta onneksi eräs Nummelasta kotoisin oleva neiti oli pelastava enkeli, ja otti mut mukaansa landelle, että sain vähän aikaa hengittää rauhassa ja sain kuin sainkin pääni järjestykseen. Heti seuraavana päivänä asiat alkoi luistaa. Kumma miten paljon voikaan rakas seura, pari lihapiirakkaa ja sauna pelastaa.

Nytpä sitä sitten ollaan taas elämässä kiinni. Tällä viikolla tullut paiskittua töitä, vaikka aseistakieltäytyjäliitossa näköjään pomo kieltäytyy töistäkin. DocPoint-leffafestareilla tulee myös tehtyä töitä, osaltaan kyllä varmasti fiiliksen pelastaa nää festaritkin, tai auttaa nostamaan ylös. Taas leffafestariporukkaa, festarifiilistä ja ylipäätään rakastan sitä duunia. Kaiken lisäks pääsee katsomaan kaikkia mahtavia elokuvia! Perfecto! Kämpässäkin meininki on sinänsä parantunut, kettusisko vaihtoi olohuoneeseen, ja koko kämpässä on heti huomattavasti lämpimämpi fiilis. Omakin huone alkaa tuntua jo kodilta, vielä kun saisin tehtyä sen paperivalokuvatilauksen (huhhei mikä sana), niin sais nekin seinälle.

Tässä tammikuun alussa on tullut pohdittua omaa itseänsä aika paljon. Todennäköisesti vähän liikaakin. Mitä mä haluan elämältä? Minne mä haluan päätyä? Mitä haluan tehdä? Kenen kanssa haluan viettää aikaa? Mitkä asiat tuntuvat oikeilta? Myönnetään, että oon ollu vähän eksyksissä oman itseni kanssa. Tuntuu, että jossain määrin vanhat asiat, sellaiset aikaisemmat jutut, jotka on vaan ohittanut vähän olankohtautuksella, iski nyt päälle. Kuitenkin nyt vähitellen tässä kiireen keskellä, joka on mulle niin ominaista, alkaa tuntua siltä, että on taas löytänyt itsensä. Ei ehkä kaikkia palasia, mutta ainakin tietää mikä maa ja mikä valuutta. Sinänsä fiiliksiä omasta olosta tällä hetkellä kuvastaa sanatarkasti toi biisi jonka tähän laitoin, häiriintyneen pään häiriintyneitä mietintöjä.

JA mun on ihan pakko päästä reissuun. Pakko. Musta tuntuu että osaltaan tää alkuvuoden hajotus, vaikka asiat alkoikin vuoden vaihteessa järjestyä, johtuu kuitenkin osaltaan myös siitä, etten oo tehnyt kunnon reissua vähään aikaan. Viimeksi lokakuussa pari viikkoa lappireissausta. Darn. Pakko päästä jonnekin, parhaassa tapauksessa ulkomaille. En tykkää olla paikallani, vaikka nyt olenkin paikkakunnallisesti paikallani Helsingissä. Thank God. MUTTA ehkä Espoossa vietetyistä 3kk on jäänyt sen verran pahat traumat, että lääkkeenä toimii nyt Helsingissä asuminen, mutta tarvitsisin vielä sen reissun. Sitä suunnitellessa.

2012 tule jo!

Hulluttaa. Tekis mieli hyppiä ja pomppia seinille, tehdä kaikkea mahdollista taivaan ja maan väliltä yhtäaikaa ja kiljua ja rääkyä epämääräisyyksiä. Mut ei. Istun täällä pahvilaatikoiden ja epämääräisen roinan keskellä omalla sängyllä kiroillen kun tupakka loppu. Muutto lähestyy ja nyt ollaan tässä tavaroiden pakkaamis ja siivoamis -vaiheessa. Ei vittu, ei tätä kestä. Koko elämä TAAS pahvilaatikoihin. Viides muutto puolentoista vuoden sisällä. Onkohan se ihan tervettä? Porukoiden mielestä ei ainakaan. No, minua se ei vaivaa, ja tätä muuttoa oon oottanu aivan hulluna. Kuten on tämänkin blogin jutuista joku saattanut huomata. Muuttopäivä 2. tammikuuta. Enää muutama päivä, ei meinaa pysyä housuissaan.

Työt alkaa ens vuoden alussa aseistakieltäytyjäliitossa. Ootan sitä ihan hulluna, haluun päästä tekemään siihen työhön liittyviä hommia. Valokuvaamaan, kirjoittamaan lehtijuttuja, toimistotyötä ja järjestämään tapahtumia. Työilmapiiri vaikutti ihan mahtavalta kun kävin työhaastattelussa "joo meil on pari kaljakaappia tääl" ja muutenkin homma sopii mulle. Ei vakituisia työaikoja. Music to my ears. Ei sillä, että tällä duunilla todellakaan rikastuis. Maksaa vuokran ja jotain jää ylikin. Mut se on kuitenkin just sellasta, mitä haluan tehä, mistä on mulle hyötyä jatkokoulutusta ajatellen ja mulla on siellä varmasti vitun hauskaa. Siinäpä sitä tarpeeksi syytä odottaa töidenkin alkua. 

Ens vuoden alussa alotan myös iltaopiskeluna valokuvaajan ammattitutkinnon. AV-viestinnän puolella ja ties mitä, saa nähdä mitä siitä tulee, ja ehdinkö ees valmistua ajatellen ens syksyn opiskelujen aloittamista, MUTTA se on silti opiskelua. Ah miten mulla onkaan sitä ikävä. Ja valokuvausta, mun mieli lepää sellaisissa hommissa. (Tullut viimeksi tänään todistettua, että kuulun kameran taakse ottamaan kuvia, enkä todellakaan kameran etupuolelle. Phyi. Tylsistyessäni viihdytin itseäni myös webcameralla. Shouldn't do that.) Vähän jännittää minkälaista porukkaa siel kurssilla sit on, todennäköisesti mua vanhempaa porukkaa (ehkä?), koska se on tarkoitettu alan töissä olleille, joilta puuttuu varsinainen työnimike. Eli just esim. mulle. Ehkä siel kuitenki ois nuorempaakin porukkaa, en mä voi olla Helsingin ainoo tällainen tapaus enhän?

Sain isältä joululahjaks sen vanhan filmijärjestelmäkameran. Laatutavaraa ei saatana. Oon kuolannut sitä ties kuinka pitkään, eikä mulla varmastikaan heti ole varaa tässä alkaa sillä kuvailemaan, mut ei vittusaatanahelvetti kuinka siistiä. Rupesin tänään kiljumaan kun kuulin asiasta. Kiljuin aika lujaa. Saan kameran ens vuoden puolella kun sitä on turha raahata tänne muuttotavaroiden keskelle. Sit omistan 4 kameraa. No, I don't have an addiction. It's perfectly normal.

Pari sanaa joulusta. No, saatanan hyvää ruokaa ja äiti oli koonnu superhauskan lahjan. Semmone kunnon survival kit. Oli shampoot ja dödöt ja suklaat ja ripsivärit ja naamanpesuliinat ja hiuslakat ja hammasharjat ja hammastahnat. Thanks mom, itseasias täydellinen ajotus noille tavaroille! Kotona jopa viihty pidempään ku yleensä (ok, ei se tälläkään kertaa tarkoittanu ku alle vuorokautta, but still!), huomasin et äidin kans on oikeestaan yllättävän hyvät välit ja et isänki kanssa selvii jotenki saman katon alla. Joo, kyllä me otettiin huutotappelutkin mukavasti (alko presidentinvaaliehdokkaista, how original......), mut toistaalta me myös koko perhe pelattiin Aliasta yhdessä ja oli oikeesti hauskaa. (Omfg, sanoinko oikeesti just noin ajasta perheen kanssa, this is weird.) NII ja edelleenki vituttaa tällanen vitun-vesisade-lääsy-musta-paska-joulu. C'MON MISSÄ LUMI? Joulupukki, oon vähä pettyny suhun.

Mulla on hullu innostus uudesta vuodesta "jo". Tuntuu et ens vuodesta voi tulla vielä parempi ku tästä vuodesta. Ja tää vuosi on sinänsä jo ylittäny mun odotukset. Paras vuosi ikinä, vaikka tähän vuoteen on myös kaatunu ylivoimaisesti inhottavimpia juttuja. Kuitenkaa ei voi ku hymyillä ku miettii takaspäin, ja virne vaan levenee ku miettii mitä on tulossa. Samalla kuitenki meinaa iskee semmonen perus hippamainen pakokauhu. Tavallaan et nyt mulla ois taas tilaisuus pistää elämäni ihan totaalisesti uusiks. Kadota. Hankkiutua eroon negatiivisista asioista ja aloittaa kaikki ihan alusta. Ehkä uusi vuosi jotenkin tuo sellaisen ilmapiirin. Kaiken maailman uudenvuodenlupaukset ja päätökset parantaa elämää tai pistää se entistä risaisemmaks. Muutosta ilmassa. Onneks kuitenkin pakokauhua helpottaa se, että oon oikeesti tekemässä kaikenlaisia muutoksia elämääni ja ne on helvetin mahtavia muutoksia. Kun vaan jaksais tässä vielä nää muutamat päivät.

Toisaalta vihaan odottamista, mut onks mitään siistimpää ku olla jotain mitä odottaa?



ps. Ei vittu oon koukussa herkkusieniin. Vetäsin tossa purkillisen ja nyt ei voi ajatella muuta, ku et haluun lisää. Toisaalta söin myös rasiallisen viinirypäleitä ja ison paketin kipparijuustoa. Call me cheesemonstahhhhh!

getting older by the minute

Synttäreiden lähellä mä aina löydän itseni miettimästä vanhenemista ja kaikkea siihen liittyvää. Totuus on, että pelkään ajan kulumista kuollakseni. Kutsun ehkä vähän valheellisesti tätä fiilistä ikäkriisiksi, vaikkei se sitä varsinaisesti ole. Ei minua ahdista se numero, vaan ajan kuluminen, ja synttärit tuovat sen jotenkin aina niin hyvin tietoisuuteeni, että tosiaan perkele, aika kuluu.

Pelkään ihmisistä ja asioista luopumista aivan järjettömästi, ja ymmärrettävästi nämä asiat liittyvät aika vahvasti ajan kulumiseen. Tietenkään minua ei pakoteta luopumaan ihmisistä, mutta mun kauhukuvassani elämä rakentaa sellaisia temppuja, että ei tavallaan ole muuta vaihtoehtoa. Ja en voi sanoa, etteikö niin olisi tässä jo kahdenkymmenen ikävuoden kohdalla tapahtunut monesti. Syystä tai toisesta, mutta kuitenkin on, ja monen ihmisen puuttumisen elämästä syynä on oikeesti ajan kuluminen. Ristiriitaista tästäkin asiasta tekee se, ettei mulla todellakaan kaikkia näitä ihmisiä ole ikävä, täysin okei olen ajatuksen kanssa, ettei jotkut kuulu enää mun elämään. Kuitenkin pelkään samalla, että mulle oikeesti tärkeille ihmisille tulee vielä joskus käymään niin. Ehkä jossain määrin tätä pelkoa on pienestä asti lietsonut se, ettei mun vanhemmat pahemmin ole omiin vanhoihin ystäviinsä yhteydessä. Ei niillä ilmeisesti mitään hullua laumaa ystäviä ole ollutkaan, mutta kuitenkin. Ja sitten väkisinkin mietin, että on nekin varmasti minun ikäisenä ajatelleet, että "tässä on ihmisiä joista en ikinä halua luopua". Ja mikähän se sitten onkaan tilanne kuitenkin?

Mua ehkä jonkin verran hävettää jopa se ajatusmaailma, kuinka paljon mä palvon nuoruutta, mutta toisaalta ymmärrän kyllä täysin miksi. Vanhuuden mukana tulee ihan väkisinkin fyysisten asioiden takia mahdottomaksi tehdä tiettyjä juttuja. En tietenkään väitä et ihmiset kaikki muuttuu liikkumiskyvyttömiksi ja ties mitä, mutta ei se vanhuus yksin tule. Eikä mua pelota rypyt tai tällaiset ulkonäköön liittyvät asiat, vaan työkyvyttömyys, tärkeiden ihmisten katoaminen (vaikka sitten kuolemalla viimeistään) ja se, etten pystyisi tekemään joitain asioita ilman apua, tai en ollenkaan.

Se avuttomuus mua ehkä vituttaa. En pysty pysäyttämään aikaa, vaikka tahtoisin. En pysty tekemään tiettyjä asioita, koska saatan olla liian raihnainen, vaikka haluaisin. En pysty viettämään aikaa joidenkin ihmisten kanssa, koska he asuvat liian kaukana / ovat poissa elämästäni muuttuneiden elämäntilanteiden takia / tai kuolleita. Hiphurraa, ei tää vanheneminen hirveen ihanalta kyllä mun päässä kuulosta vieläkään.

Tietysti ajan mukana tulee uusia ihmisiä ja uusia tilanteita ja asioita, joista varmasti pitää, tai vaikka ei pitäisi niin niihin on pakko totuttautua olosuhteiden takia. Darn. Mä en päässäni halua luottaa koskaan siihen, että "kyllä mä saan uusia ystäviä", "kyllä mä keksin uusia kivoja juttuja" tai "ei toi ihminen mulle jatkossa ehkä oo näin tärkee kun elämä muuttuu". Vittu saatana perkele, mitä jos en halua et elämä muuttuu? Mitä jos oon siihen täysin tyytyväinen tällaisena? Tai mitä jos haluaisin vaan rakentaa tähän päälle kaikkea, silti luopumatta nykyisistä asioista? Try making that happen.

Mä olin aika pitkään ihan varma etten elä kakskymppikseks. Todennäköisesti siinä oli aika pitkälti sekin taustalla, minkälaista elämää tässä on oikein tullut vietettyä. Ehkä laskin päässäni 3-4 vuotta sitten jotain kieroa todennäköisyyslaskentaa, että jos jatkan tällä tyylillä, niin en voi selvitä kahteenkymmeneen asti. En tiiä halusinko ees, enkä tiedä mitä siinä oikein pelkäsin, mutta pelkäsinpäs sitä päivää kuitenkin sit kun se alko lähestyä. Kai mä sit olin niin varma, että joku meteoriitti sitten vähintään mut pistää päiviltä, et joudun luopumaan täsät elämästä. Okei, nyt ollaan muutama päivä jo voiton puolella, enkä oo mitenkään paskat housussa kokoajan (koska housut loppu..........joo), mutta ajan kulumisesta jaksan silti "lievästi" kriiseillä.

Helpottavaa on huomata, miten ympärillä on ihmisiä, jotka tavalla tai toisella kärsii ajan kulumisesta ja omaa omanlaisiaan pelkojaan ajan kulumisesta. Eräs, joka ei kuvitellut myöskään elävänsä siihen päivään, mutta nyt vaikuttaa onnellisena odottavan helmikuuta. Toinen, joka tietää kuolevansa vuoden 2012 aikana, viimeistään oman käden kautta. Kolmas, joka rakentelee sellaisia pilvilinnoja tulevaisuudestaan, kuitenkaan tekemättä pahemmin mitään niiden eteen, että on hämmentynyt joka kerta, kun pilvilinnat romahtavat. (Tähän ei paljoa todennäköisyyslaskentaa tarvittaisi, että pitäisi tajuta, ettei asiat tapahdu itsestään. Sitäkin on liikkeellä, mutta itse en jättäisi tärkeitä asioita sattuman varaan.) Neljäs, joka ei muista enää kuinka vanha on. Viides, joka ei pahemmin kriiseile vanhenemisesta eikä mistään siihen liittyvästä.

Ja tämä viides onkin oudosti saanut minutkin miettimään elämää nuoruuttakin pidemmälle. Hämmentävää löytää itsensä miettimästä oikeesti asioita suhteellisen pitkällekin. Jotenkin ehkä tykästymässä vanhenemiseen jollain kierolla tavalla. En siltikään voi olla pelkäämättä vanhenemista, mutta jotenkin musta on ehkä nyt viime aikoina löytynyt myös se utelias puoli tämän herran takia. Oon jopa tehnyt ajatusleikkejä siitä, minkälaista mun elämä vois olla 20 vuoden päästä. (Yleensä ne menee huvittaviksi karikatyyreiksi, mutta en mä sellaistakaan ole tehnyt moneen moneen vuoteen.) Täytyy olla kiitollinen siitä, että tuttavapiiristä löytyy pari sellaistakin, jotka oikeesti näkee itsensä vanhenemassa ja vaikka hankkimassa lapsia tai saamassa lapsenlapsia tai rakentamassa itselleen kesämökkiä tai jotain tällasta. En meinaa nyt todellakaan sitä, että lähimmistä ystävistäni löytyisi sellaisia ällöttävässä mielessä perheileviä tyyppejä, mut kuitenkin sellaisia jotka näkee elämää pidemmälle kuin ehkä max 5 vuotta eteenpäin.

Itse en oikein tiedä mitä ajattelen pitkältä tulevaisuudeltani, oon liian kiireinen miettimään paria seuraavaa viikkoa, ja ehkä maksimissaan vuotta eteenpäin. Ja sillä pärjää, enkä rakenna ihan hirveesti pilvilinnoja, jotka romahtaessaan romahduttaisivat minut. Kuitenkin sellainen todella ympäripyöreä haaveilu tulevaisuudesta vähän pidemmälle on yllättävän hauskaa. Ilman että siihen liittää tiettyjä ihmisiä tai yhtään tarkempia yksityiskohtia. Ehkä se on vähän sellaista 1001 things to do before i die? Ja tavallaan tää vanhenemiskriisi on lievästi ristiriitaista myös sen kanssa, että elämässä haluaisin kokea kaiken mahdollisen. Oon kuitenkin jostain syystä päättäny rajoittaa sen tähän nuoruuteen, ja kaikkeen mitä sillon voi kokea. En oo yhtään suostunu ajattelemaan, että ehkä joskus haluaisinn kokea miltä tuntuu olla äiti tai isoäiti tai erakko tai vanhainkodissa. Okei, kaikkea en halua kokeilla, mut uteliaisuus on heränny. Sillä mä ehkä oon selvinny nyt näistä syntymäpäivistä.

Ei se ole sitä, että pelkäisin tulevaisuutta, vaan pelkään nykyisistä asioista luopumista. Oon liian onnellinen näistä ihmisistä ja asioista elämässäni, etten ikinä haluiaisi mitään syytä luopua niistä.

Jos odotit sopivaa hetkeä, se meni siinä

Sarkasmi on rikkautta. Ironia vielä parempaa. Itseironia on mahtava ominaisuus ja puhdas vittuilukin on hauskaa. Näistä en luovu, ja tällaisia piirteitä toivonkin ympärilläni olevilta ihmisiltä.

Jokainen meistä kuitenkin kaipaa kehuja. Kaikki me ollaan lievästi säälittäviä koiria, jotka haluis kuulla et niissä on vähän sutta. Jokainen kaipaa kiitosta olemassaolostaan, tekemisistään ja tarvitsee sitä, että kuulee nämä asiat ääneen. Ei riitä että niiden asioiden olemassaolosta ”tietää”. Kuinka väsyttävää on joutua todistelemaan itselleen, et ”kai toi musta tykkää, koska hengailee mun kanssa”, ”eipä se kai rumaa ihmistä jaksais katsella”, ”ehkä se on kiitollinen siitä et oon olemassa” ja ”kai mussa jotain on mistä se pitää”. 

Ei riitä. Ja epävarmuus rikkoo itsetunnon.

Usein mietin, miks ihmiset ei kehu toisiaan enempää. Miksi positiivisia asioita ei sanota ääneen, kun seurauksena ei voi olla muuta kuin hyvää. Yhtälailla sekä negatiiviset että positiiviset asiat pitää sanoa ääneen. Miksi niin kovin paljon helpompaa on haukkua toista kuin kehua? Ehkä hippeilen naurettavasti kun toivoisin, että elämässä kuulisi enemmän positiivisia asioita kuin negatiivisia. En mitenkään juokse negatiivisia karkuun, nekin täytyy kohdata. Mutta miten paljon helpompaa siitäkin tulee, jos kuulet myös ne positiiviset asiat. Oon elänyt perheessä, jossa kehuminen oli ihan yliarvostettua, mut jos oli jotain negatiivista sanottavaa, niin se kyllä tehtiin kovaa ja korkealta. Mä en halua koskaan muuttua sellaiseksi, enkä jaksa sellaisia ihmisiä ympärilläni.

Mä painin tällä hetkellä ongelman kanssa, joka tuntuu syövän mua pahasti päivästä toiseen. Miten joku voi vuolaasti kehua kaikkea muuta mun ympärillä, paitsi minua. Loogisin selitys tietysti olisi, ettei minussa ole kehuttavaa. No miksi tää ihminen sit haluaa pyöriä mun kanssa? Tai varsinkin, kun kyse ei siis ole mistään puhtaasta kaveri-/tuttavasuhteesta, vaan yrityksestä, että tää olis jotain muuta. Enemmän? Kyllä mä ymmärän, et mun kautta tutustuu mahtaviin tyyppeihin, pääsee jänniin paikkoihin ja mulla ja mun ystävillä ei mielikuvitus tai juttu lopu kesken. Fakta kuitenkin on se, etten jaksa olla mikään personal entertainer ilman mitään kiitosta. Oletusarvo. Hippa vaan on tollanen.

Mitä mä olisinkaan antanut joskus siitä, etten olisi joutunut epäilemään ja uskomaan jotain, mitä en koskaan kuullut, enkä vieläkään kuule ääneen. Enkä mä tietyn rajan jälkeen jaksa jankata sille epävarmalle Hipalle, että kyllä sussa on sitä jotain senkin ihmisen mielestä. 

Mä selviän itseni kanssa nykyään suht hyvinkin välillä, varsinkin ystävieni ansioista. Se mitä en tiedä, on miksi tämä joku haluaa/jaksaa mua katsella ja koska itsekin olen totaalisen rakastunut elämääni, päätelmäni väistämättä johtaa siihen, että tämänkin tyyppi on tykästynyt mun elämään. En ihmettele, mut se on mun elämä. Mä tiedän, etten vaadi liikoja, ja tiedän, ettei ole mitään alentavampaa kuin kehujen kerjääminen. Siksipä huomaan eksyväni seuraan, jossa tiedän miksi minusta pidetään ja että ne ihmiset pitävät juuri minusta. Ja he tuovat sen esille ääneenkin. Miksi pyörisin seurassa, jossa joudun epäilemään tällaisia asioita?

Vituttaa, koska oon itsekin lopettanut tälle ihmiselle mukavien asioiden sanomisen, koska oon ihan yksin siinä. Se, että kerran puolessa vuodessa kuulet kehun, tai sillon kun sanot asiasta, tai riidan jälkeen, ei oikein ole se oikea tapa. Valitettavasti ne kehut menettää merkityksensä.

Tuntuu, että oon viimeisen puoli vuotta huutanu tän ihmisen korvan vieressä täysin kuuroille korville. Oon jopa niellyt ylpeyteni monta kertaa, ja sanonut asiasta ihan suoraankin. En jaksa negatiivisia ihmisiä ympärilläni, enkä päänsä sisällä eläviä tyyppejä. Ei mulla riitä aika eikä energia, enkä halua olla mikään ajatustenlukija. Enkä aio edes yrittää, turhaa paskaa, enkä siinä kuitenkaan onnistuisi. Eli oon yksin keskellä elämääni tän tilanteen kanssa. Surullista ajatella, mut ei tässä olla r-rr-rra-rrakastuttu muhun, vaan kaikkeen mun ympärillä. Dear boy, i feel your pain, i love my life too.

Pelkään, ettei tilanne oo korjattavissa kovin helposti, mun sydän on jo tehnyt turvamuureja ja vähentänyt niiden asioiden kuulemisen merkitystä tältä ihmiseltä. Enkä voi olla kuin kiitollinen ystävistäni, jotka tietämättään ovat pitäneet mut pystyssä positiivisuudellaan, kun itse olen lyönyt itseäni maton alle tän asian kanssa.

i'm too smart, not insane

Välillä huomaan miettiväni ihan hulluna tulevaisuutta. Haaveilija. Taivaanrannanmaalari. Pilvissä kulkevaa tyyppiä. Mä haaveilen, haikailen, suunnittelen ja sukellan toiveisiini tulevaisuudesta. Ongelmana on se, että sama pätee välillä, välillä useamminkin, myös negatiivisissa asioissa.

Pelkään valmiiksi ihmisistä luopumista, vanhenemista, kiirettä, toimettomuutta, pettymistä ja sitä, etten repeä jokaiseen paikkaan minne haluaisin elämän minua vievän. Useimmiten selviän pelkoni kanssa, välillä lamaannun täydellisesti ja keskityn tekemään pakosuunnitelmaa.

Minä elän hetkessä, mutta haluan myös varmistaa, että niitä hetkiä tulee lisää. Ja siinä tilanteessa kun tuntuu, että jokin voisi mennä (tai tulee kuitenkin menemään) pieleen, iskee paniikki.

Suunnittelemalla saan helpommin varmistettua, että ehdin tekemään kaiken mitä haluan ja näkemään kaikki ketkä haluan nähdä. Että pystyn hyppäämään junaan ja näkemään niitä ihmisiä, jotka asuvat liian kaukana. Ja että pääsen juuri siihen konserttiin, minne haluan.

En silti ole mikään hetkestä toiseen ryntäilijä, ”varaan” usein aikaa toimettomuudelle, eikä minun maailmani kaadu siihen, jos suunnitelmat muuttuvat tai peruuntuvat.

Olen siis luonteeltani spontaani suunnittelija. Kuulostaa mahdottomalta, mutta voin kertoa henkilökohtaisena käyttäjätietona, että hyvin toimii!