Kävelen höyryävän teekupin kanssa ovesta sisään. Huone tuoksuu suitsukkeelta ja oma naama mustikalta ja laventelilta. Käsissä tuoksuu ihanan tytön antama revontulisaippua ja mieltä lämmittää pojan höpöttelyseura. Kohta saan hassun piponikin valmiiksi. Tuhahdan järjettömän sotkuisille lankakerilleni, minä voitin ähää! Huoneessa vallitsee edelleen vaatekaaos ja monet koriste-esineet ja seinille menevät jutut odottavat vielä laatikossa ja paperikassissa. Minä odotan sopivaa fiilistä.
Vino peili vääristää peilikuvan hassuksi. Rovaniemellä sidoin hiuksiini villalankaa, vaikka piti kutoa siitä langasta pipo. Naurahdan peilikuvalle ja tykkäilen pellehousuistani. Rovaniemen kirpparit ei petä. Otan kaulakorut pois kaulasta ja leikin varjoilla hetken. Meinaan kiljahtaa ilosta kun poika soittaa Intiasta ja mietin mistä se on keksinyt prepaidini numeron. Lattialta löytyi täysi vesipullo, ja muistan yhtäkkiä kastella myös palmuni.

Etsin jo hukkaamani teekupin ja totean, että tee on kylmää, mutta maistuu edelleen herkulliselta. Sammutan yhden biisin jälkeen musiikin ja avaan vähän ikkunaa. Raikkaassa ilmassa on niin paljon mukavampi nukkua. Kappas, tänään taitaa olla täysikuu. Muistelen moneltako huomenna pitää olla koululla ja tarkistan että herätys on päällä. No, ne kaikki viisi herätystä.

Sammutan suitsukkeen ja kaivaudun kolmen peiton, seitsemän tyynyn ja kuuden pehmolelun sekaan sänkyyn. 

Miten onnellinen sitä voikaan ihminen olla.

helsinkikiirekohtauksia

Helsinkielämä väsyttää mua ajatuksena tällä hetkellä ihan tuhottomasti. Siksi on hyvä olla reissussa, ja kerätä voimia, sekä miettiä vähän asioita taas uusiksi.

En oikeastaan tiedä mistä se johtuu, mutta se kaupunki tiivistää tällä hetkellä mun ongelmat. Tai tekee elämäni ihanista asioista mulle ongelmia. Tai minä itse teen niistä siellä minulle ongelmia hrrrr pitkä ajatusketju tulossa.......... Siellä kuitenkin tuntui, että oon henkisesti ja fyysisesti väsyneempi kuin pitkiin aikohin, en saanut levättyä ongelmiltani ollenkaan ja sitten vielä se jatkuva kiire. Ei, Helsinki ei tällä hetkellä sovi mulle yhtään. Vasta kun otti taas kunnolla etäisyyttä, sitä huomasi, että niin, en edes muista millon olisin nukkunut kunnolla tai ollut vaan edes päivän täysin tekemättä mitään tähdellistä. Ja näin vaikutetaan täysin kiirenarkkarilta hii-o-hoi!

Mä tykkään kiireestä, se saa mut tekemään asioita, eikä muutenkaan häiritse. Ongelmana Helsingissä kuitenkin on se, ettei siellä ehkä ole tarpeeksi asioita, jotka sais mut pysähtymään. Ja siitä mä tykkäisin. Ja pakko tähän sanoa, että kyllä. Kyllä mä nautin hetkistä, kyllä mä olen läsnä tilanteissa ja kyllä, mulla on asiat hyvin. Olisi vaan hienoa, jos mulla olisi vahingossa muutama tyhjä päivä kalenterissa joskus Helsingissäkin. Voisko joku ehkä varastaa mun kalenterin? Okei, siellä on ihmisiä, jotka saa mut pysähtymään edes hetkeksi. Ne ihmiset ehkä pitääkin mut järjissäni. Mutta siellä ei ole mulle tilaa eikä aikaa pysähtyä ja omistautua jollekin asialle. Oikein hukuttautua siihen. Liikaa kaikkea, jolloin mihinkään ei keskity täysillä. En oo edes ihan varma haluaisinko mä edes että niin kävisi, mutta on niitä hetkiä, kun haluaisin keskittyä ihan vain johonkin yhteen asiaan. Varata aikaa ihan vaan siihen. Uskomattominta olisi, jos mulla Helsingissä olisi aikaa itselleni. Siihen mulla ei ole aikaa siellä enää ollenkaan.

Niin. Kaikesta tästähän mä voin syyttää vaan itseäni. Mun pitäisi priorisoida asioita vielä enemmän, ei pitäisi ahnehtia tekemistä ja lupautua kaikkeen mahdolliseen ja oikeesti pitää vaan se 3 päivän leffaputki, jolloin katsoisin edes osan niistä elokuvista, jotka haluaisin nähdä. Mutta en osaa, en Helsingissä. En ilman että mut pakotetaan siihen, saan varautua ajoissa tai iskee kuolemanväsymys henkisesti ja fyysisesti. Ja viimeisessä vaihtoehdossa lopputulos on voimaton zombi sängyn pohjalla silmät kierossa. 

Believe me, been there. And going there?

Mulla ei ole sellainen olo, että reissussa olisin jotenkin paossa elämääni ja ongelmiani, mä vaan tykkään ottaa vähän etäisyyttä. Jotenkin sillon näkeekin kaiken selvemmin, eikä huku murehtimaan. Omaa elämää voi katsoa sillon vähän kauempaa, eikä sitä ota liian vakavasti. Ja mikä tärkeintä, reissussa mä osaan vähän paremmin taas levätäkin. Ylipäätään muualla kuin Helsingissä, osaan levätä. Uskokaa pois! Lepäämisellä kun voi tarkoittaa niin montaa muutakin asiaa kuin nukkumista.

Kiireessä omien ongelmien ruumiillistumat tuntuu pyörivän kokoajan ympärillä, eikä silloin ole kovin helppoa pysähtyä lepäämään. Ja koska ei pysähdy, niin asioista vielä tulee ongelmia huomattavasti helpommin, ja sitten on taas kiire. Pahinta kaikista on kuitenkin just se, miten monesta aivan supermahtavasta asiasta elämässä tulee "ongelma" vain sen saatanallisen jatkuvan kiireen takia. Awesome. Pystyn kyllä lepäämään, mutta huomaan silti, etten tajua tehdä sitä tarpeeksi usein. 

Enemmänkin haluan kokoajan keskittyä tekemään jotain. 

Ja senkin takia taas maisemanvaihdos ja asiat kunnolla tärkeysjärjestykseen.

Ps. Mulla kun oli kyllä myös jäätävä ikävä näitä maisemia, ihmisiä, eläimiä, paikkoja ja ilmapiiriä. Hehkutan reissua sitten eri tekstissä, nautin asioista nyt kun täällä olen, rauhassa.

syksyisiä kuulumisia

Tää syksy on ihan erilainen kuin vuosi sitten. Asiat oli sillon hyvin, mutta nyt ne on mahtavasti. Mulla ei oo oikeestaan mitään valittamista, ei edes vaikka raha-asiat kusee rankasti ja aiheuttaa vaihtelevaa päänsärkyä, mut aivan sama. Mikään ei voi pilata tätä fiilistä. Onneliinihippa!

Mä kriiseilen nykyään päivittäin melkeen sitä, miten ihania ihmisiä mulla on ympärilläni. Ja aina vaan enemmän ja enemmän ihania ihmisiä. IHANIA IHANIA IHANIA MIE EN KESTÄÄÄÄÄÄÄÄ

Viimeaikoina esimerksiks kettusisko kävi viettämässä teehetkeä täällä mun uudessa kämpässä ja minä viini-iltaa sen luona. Miu. Marko pysähtyi vaalihulinassa mun kanssa pulisemaan oluen ja crowmoorin äärelle, "vielä yhdet, ei nyt ole kiire". Hurrrrr! Niko jaksoi kuunnella mun ah niin elämää suurempia murheitani ja kaiken lisäksi vielä ruokki minut. Parhautta. Samoin kun se eräs syksyinen ilta tässä jaksoi yrittää ottaa minusta kuvia, kun olin kriiseillyt sitä, miten vähän mulla on itsestäni kuvia. (Koska siis haluan tapetoida seinäni niillä!) Collia ehdin nähdä tupakan ja energiajuoman kestävän lyhyen hetken, mutta tyttö on kyllä terapeuttista seuraa, ihan näin pieninäkin annoksina. Hassuihanatyttö. Tommi heitti mut kotiin ja juotti pannullisen mate-teetä. Pärisi. Pössö oli viimeviikon melkein kokonaan kylässä, ja pössöiltiin syksyisesti oikein urakalla. Tulikettu on räväkän rauhallista psykoiluseuraa, ja sen tytön seuran jälkeen on aina kovin levännyt olo. Niillä on kaiken lisäks ihana pikkupallerokoiranpentu tuituituitui. Kaiken lisäks Noora on Helsingissä suloisen poikansa kanssa, joka jaksoi ihmetellä kaiken maailman pikkujuttuja, joita mun huoneesta löytyy ja pienen tutkijan äidin kanssa pystyttiin myös naamatusten juttelemaan meidän isoista suunnitelmista. Höhöö. Kaiken lisäksi viihdyn uudessa kämpässä ihan tajuttoman hyvin uusien kämppisten kanssa. Parempaa yllätystä ei olisi voinut tulla, kun kuitenkin muutin kämppään, jota en käynyt ennen muuttopäivää katsomassa, toista kämppistä en tuntenut ollenkaan ja toisestakin tiesin vaan vähän. Huhhuh mikä mäihä. (Mäihä? Osaisko joku selittää mikä helvetin sana toi on?)

Koulu noh, köh köh, vähän ehkä jotkut kurssit vähän siirtyny ehe ehe ens vuodelle kun oon ehkä ollut vähän poissa tuossa vähän jonkin aikaa sitten. (Rovaniemellä ja Afrikan nälkäisillä lapsilla ei oo poissaolojen kanssa mitään tekemistä EHEI. En tunnusta.) Muuuuutta, tää yllättävä pakollinen lisävapaa-aika on kyllä tullu tarpeeseen. Oon saanu hulluna kaikkea muuta tehtyä, selviteltyä työjuttuja eteenpäin ja ylipäätään ollut aikaa miettiä jatkoa töiden kannalta. Nyt ois sitten vielä tämä viikko loppuun, sekä ens viikko, joka on ihan luvallisesti kaikilla lomaa.

Ens kesälle on suunnitteilla, no ehkä ei enää vaan suunnitteilla, mutta tulossa jotain suurta, hienoa, kaunista, mahtavaa, upeeta, ah. Oon ehkä laittoman innoissani, mutta en nyt vielä täälläkään tunnusta sen enempää. JOS KIINNOSTAA NI TUU KYSYMÄÄN MITÄ OON JÄRKKÄÄMÄSSÄ MWAH MWAH. (Näin mä kuvittelen saavani kavereita............) Pian kuitenkin varmasti paljastan enemmän, alan olla liian innoissani jo pitämään suutani kiinni.

Mitähän muuta. Elämä ei oikeastaan voisi tässä syyssateen keskellä enempää hymyillä. Odottelen vielä sitä parasta ruskaa, saattaa hyvin olla, että oon Rovaniemellä just sillon kun se Helsinkiin iskee, mutta sitä sattuu. Lähdin sieltä etelään ku siellä oli paras ruska ja nyt toisinpäin. Darn.

Syksy on kuitenkin jotain parasta. Syysmyrskyt ja värit. Huhhuh. Syksyfiilistely kynttilöiden, hyvän ruuan, ystävien, musiikin, villasukkien ja maailman raivotessa on parhaita fiiliksiä ikinä. Oon kyllä semisti onnistunut vilustumaankin jatkuvalla lätäköissä hyppimiselläni, mutta täytyy juoda vähän enemmän lämmintä teetä ja kantaa jatkuvasti vaihtovillasukkia mukana.

niko kuvaili ^^ purrrrr

pikkusisko kylässä

Irene kävi kyläilemässä.

Kuvasaldoa hassuhauskalta sunnuntailta.

niin. yritettiin olla jotenki luonnollisesti.

syyspäivä

Niilan kanssa vietettiin rentoa syyspäivää ja käytiin vähän puistossa valokuvailemassa.

Kurrrr ihana saamelainen! (...joka toimi myös kuvaajana<3)

ASIALLINEN KAVERIKUVA

...BEHIND THE SCENES?

loppuillasta tää kertoo tarpeeks..................

vihreää liisteröintiä ja marko!

Kävin vähän liisteröimässä vaalimainoksia vihreiden puoluetoimistolla.

Oli muuten mukavaa!

muutama vaan kuivumassa vaalijulisteita juuu

KAHVIA, PALJON KAHVIA

löysin taivaan

tuijottelin ulos ikkunasta, syysaurinko<3 helsinki oli kovin kaunis tuona päivänä

en se minä ollu

bondailin 5-vuotiaan kanssa, se hämmentyi mun purinoista, kunnes meni sit ympäri toimistoa puristen kaikille purrrr

marko hommissa siellä kivasti

käytiin vielä kahvilla liisteröinnin jälkeen, ah terapeuttista ^^

JAMES BOND eiku ainii se 1 eteen.....

R[̲̅ə̲̅٨̲̅٥̲̅٦̲̅]UTION

kuolemasta

Kovin paljon tätä isompaa, hankalampaa ja epäselvempää aihetta en olisi voinut valitakaan. No, asia on kuitenkin pyörinyt mun päässä tässä viime aikoina aika kiitettävästi, joten päätin rohkaistua ja kirjoittaa ihan ylöskin jotain mietintöjäni. Julkisesti. O'ou.

Mä oon tavallaan elänyt koko elämäni silleen, että oon valmis kuolemaan.

Jep, karultahan toi kuulostaa, mut se on vaan fakta. Ei silleen, että se ois vaikuttanut jotenkin mun fiilikseen, tai tekemisiin, tai yhtään mihinkään, mut mua ei vaivaa ajatus siitä, että mun elämä loppuisi vaikka nyt ja tässä. Ei yhtään. Tottakai sitä on ollut asioita, jotka on halunnut hoitaa loppuun/saavuttaa/kokea, mutta varsinaisesti mua ei vaivaa ajatus siitä, jos kävisikin huonosti ja sitä kupsahtaisi tähän paikkaan. Mä oon kuitenkin elänyt elämäni niin pitkälti silleen, etten jätä rakkaita asioita huomiselle, jos mä voin ne tehdä tänään. Oon priorisoinut jopa mauttoman paljon asioita sen perusteella, miltä nyt tuntuu. Ja ollut kiitettävästi ongelmissa sen takia, mutta en ainakaan ole joutunut vaan odottelemaan niitä ihania asioita.

Mä en todennäköisesti ole pätkääkään vaikuttanut ihmiseltä, joka on valmis kuolemaan. Ehkä sen takia, että niin monet ajattelee, että jos on valmis kuolemaan, niin sitä jotenkin haluaa kuolla. No ei. Mikä ihmeen ajatus toi nyt on? Mä en ole kovin montaa kertaa elämässäni oikeesti halunnut kuolla. Se on täysin eri fiilis, kuin se, että on valmis kuolemaan. Toinen syy, jonka takia en todennäköisesti siltä vaikuta, on se, että mulla on aina ollut asioita suunniteltuna myös eteenpäin. Huomiselle, ens viikolle, ens kuulle ja ehkä jopa seuraavalle vuodelle. (Seuraavan kesän suunnitelmat kun tehdään siitä, mitä jäi edellisenä tekemättä, niin niitä sitten on tullut siirrettyä sinne.) Vaan ne, jotka on oikeesti puhunut tulevaisuudesta joskus mun kanssa pidemmälle, on huomanneet sen, ettei mulla oikeesti ole minkäännäköistä suunnitelmaa, ei haaveita eikä toiveita, eikä kiinnostusta. Hyvin helposti oon sivuuttanut tän elämämotivaatiovanheneminenonjees -saarnan sanomalla "katsoo nyt mihin se elämä vie".

Mä luulen, että pitkälti mä oon valmis kuolemaan sen takia, että oon sitä mieltä, että oon kokenut kaiken minkä tästä maailmasta voi kokea. (Tässä vaiheessa mä kuulen jo muutaman ihmisen vastahuudot, mut antakaa mun perustella.) Ei, en ole kokenut kaikkea, mutta kaiken minkä kuvittelen haluavani. Sellaisen määrän, johon oon tyytyväinen ja sellaisen määrän, että väitän, että on ihan liikaa ihmisiä, jotka ei koskaan elämässään koe/näe niin paljon asioita kuin minä. (Hyvässä ja pahassa sinänsä...) Ei pitäis verrata omaa elämäänsä muihin, muuuuuutta haistakaa nyt paska, tämä on hyvä argumentti siinä vaiheessa, kun se saarna ei vaan lopu. Mua ei kiinnosta vanheta, mua ei kiinnosta perustaa perhettä tulevaisuudessa, mua ei kiinnosta säästää rahaa, ei kiinnosta olla neljää vuotta samassa koulussa ja listaa vois jatkaa vaikka kuinka pitkään. Hyvin pitkälti mikään sellainen ei kiinnosta, joka liittyy vanhenemiseen/aikuiseksi kasvamiseen. Ei sitten tippaakaan. Tottakai mä tajuan kokoajan et vanhenen sekuntti sekuntilta (this still gives me the creeps) ja että oon aikuistunut, mutta ajatus jotenkin etoo mua. Ja paljon.

(Jälkeenpäin kun mietin, niin jostain tosi pennusta asti, hmm 11-12 vuotiaasta, mun ympärillä pyöri niin paljon vanhempia kavereita, tyylii 5-8 vuotta vanhempia, jotka kokoajan vaan hoki "don't grow up, it's a trap".)

Mikään ajatuksessa vanhenemisesta ei viehätä mua. Paitsi rypyt ja ajatus siitä, että pääsisin ystävien lapsien kastelieroksi (kirkkoon kuulumaton kummi ähää! kkk - whaaaat nyt alkaa taas assosiointi mennä turhan lujaa). Olin kyllä myös joskus varma siitä, että musta tulisi maailman paras ja pelottavin kissamummo.

Pointti, jonka haluan tuoda tässä tekstissä esille, on vaikee. Ja mietin aivan liian pitkään miten sen selittäisin. Mutta sitten kun olin tarpeeksi kauan psykoillut puhelimessa verbaalisesta seinästäni ystäväiselle, hän pamautti sähköpostiin tämän lainauksen Intiasta asti (niin siis maili tuli sieltä), ja siinä se on tiivistettynä.

Näin. Se, että oon ollut valmis kuolemaan, ei tarkoita, että oon oikein etsinyt kuolemaa. Se on tarkoittanut sitä, että mä olen tehnyt elämästäni sellaista heti tästä päivästä lähtien, ettei mua haittaisi se, jos huomista ei enää tulisikaan.

päivärantarauha

Kävin tossa reilu viikko sitten isän kanssa Päivärannassa. Kävin sanomassa kesälle heipat ja toivottamassa syksyn sinnekin tervetulleeksi. Oli haikea vuorokausi, kun katseli luontoa joka valmistautui talveen, mutta ei niiden kaikkien värien keskellä voinut kovin pitkään haikeilla.

Jossain määrin jopa jännitin isän kanssa kahdestaan sinne lähtemistä. Isä täytti 20. päivä 49 vuotta. Ei kyllä uskoisi. Kaikki sanoo, että se on tosi nuori isä, mutta minä väittäisin sitä silti kolmekymppiseksi. No, sitten mä olisin 3-vuotias. Damn, ei ehkä sittenkään.

Kaikki kliseiset "viimeinen kesämökkiviikonloppu" -jutut piti tietysti tehdä, sen lisäks käytiin piiiitkällä kävelyretkellä meidän metsässä, murtauduttiin meidän omaan peräkärryyn, pestiin peräkärry, tehtiin puukuormaa ja haukuttiin kovaan ääneen telkkaria. Kaiken lisäksi missään ei nuku niin hyvin kuin tuolla. Mulla ei oo pitkään aikaan ollut niin levännyt olo, kuin sen vuorokauden jälkeen. Tämän kaiken lisäks isän kanssa on ihan mahtavaa vaan jutella. Ihan mistä sattuu, politiikasta perheeseen ja elokuvista sienilajeihin.

Isoäiti oli isällekin sanonut, että "miten niin aurinkoisesta lapsesta tuli tuollainen". Sitä me sitten isän kanssa yhdessä ihmeteltiin, että miten me nyt molemmat ollaan tällaisia. Tällaisia perusonnellisia hölmöjä, jotka tajuaa missä maailma menee, niin hyvässä kuin pahassakin. Elämä jättää jälkensä ihmisiin, ei me voida olla enää sellaisia valkohiuksisia pikkulapsia, jotka ei tiedä pahasta maailmassa mitään, eivätkä ole koskaan siihen törmänneet.

Isällä alkaa olla hopeaa hiuksissa, mutta kultaa sydämessä.

kuulemma peräkärryn pesemistä ei tarvitsis vetää taiteiluks

hulluna törkeen kokoisia etanoita, edelleen.

isä nauroi kun kävin etsimässä aarretta

toi murroslohkare on pienen omakotitalon kokoinen, ihan sairas näky, ja jostain hevonhelvetistä jääkauden mukana tullu

ah

hetki, jolloin maailma painoi liikaa (tai oikeastaan sen jälkeen, kun päätin ottaa vielä kuvan)

pojat yritti hakea mut baariin, ei pahemmin kiinnostanu

sinisiä ovia ja paljon valokatkasimia ja peilejä

siskotkin löytyi

Päivärannassa oli myös hetki, jolloin maailma painoi liikaa. Istuskelin itsekseni rannassa ja mietin, mihin suuntaan se elämä tästä oikein lähtee. Helpotti vaan möllöttää pitkään paikallaan ja miettiä pää puhki sitä, mihin se elämä oikein aikoo minut viedä. Ei sillä, että keksisin jonkun ratkaisun, tai haluaisin edes tietää.

Välillä on vaan kiva miettiä, pelätä, arvailla, toivoa, haaveilla ja nähdä tähdenlento.

ärrinmurrin

"Ei mitä helvettiä, mulla on raha-asiat ihan sekaisin, miten mä en pysty pitämään omista raha-asioistani KOSKAAN huolta, vaikka muiden raha-asioihin keksin aina ratkaisut ja pystyn hoitamaan esimerkiks järjestön raha-asioita ja budjetoimaan eri asioita AINIIN meidän ens kesän tapahtuma, mitähän kaikkea siihen nyt piti tehdä, osaankohan mä mitään, onkohan musta yhtään mihinkään, musta ei varmaan ole tarpeeksi avuksi tähän hommaan AINIIN pitäis pakata tavarat ja muuttaa sinne uuteen kämppään, mitähän siitä tulee, en oo edes käyny katsomassa koko kämppää, jos siellä onkin ihan kauheeta, mitähän mä nyt teen AINIIN pitäis tehdä loppusiivous vanhaan kämppään, osoitteenmuutokset taas miljoonaan paikkaan ja mitä jos ne laskut meneeki sit väärään osoitteeseen ja mä en saa niitä maksettua ja kaikki menee ihan kummallisesti ja sitten mulla menee luottotiedot AINIIN mulla on pari laskua maksamatta ja rahaa ei oo paljon ollenkaan ja raha-asiat on edelleen sekaisin AINIIN mulla on koulujutut nyt poissaolojen takia ihan sekaisin ja opettajat varmaan vihaa mua ja sitten en pääsekään enää mukaan tähän koko juttuun ja tipun pois ja varmaan menetän opiskelupaikkanikin ja sitten oon surullisempi kuin koskaan ja ihan varmasti mulla menee työpaikatkin ihan päin seiniä kun ei riitä aika niihinkään ja AINIIN ärsyttää kun niin harvaan ihmiseen voi nykyään luottaa ja kaikki kivat vaan asuu ihan liian kaukana Helsingistä tai ylipäätään Suomesta ja en tiedä kenelle enää uskallan sanoa yhtään mitään ja..............."

Hei. Nyt ryhdistäydyt. Hoidat ne asias kuntoon. Ihan rauhassa. Järjestyksessä. Teet listan ja siitä vaan ylhäältä alas. Priorisoi. Järjestele. Äläkä sekoile niin kovasti siellä pääs sisällä. RAUHOTU!

Tää oli näitä päiviä, kun oon kaikesta ja kaikista huolissani, en saa mitään kunnolla tehtyä enkä ajateltua, pelottaa ja itkettää ja raivostuttaa samaan aikaan, ja haluisin vaan hautautua sänkyyn, tuijottaa muumeja ja unohtaa koko ulkomaailman, ja samalla tiedän, etten voi sitä tehdä. Ja sitten hakkaan päätä seinään.

Oli miten oli, ajattelin nyt kokeilla toista kuulemma toimivaa keinoa, ja mennä nukkumaan. Uudessa kämpässä ekaa yötä, iik!

ps. Elin melkoisia epätoivon hetkiä, kunnes tajusin, että verkkokaapelikin on olemassa, vaikken langattoman salasanaa nyt saisikaan selville. Niin. Voi se elämä joskus olla vaikeeta. JA olin ihan paniikissa tässä samassa solmussa vielä sen kanssa, että mihin oon oikein pakannut laturin. Käänsin kaikki pahvilaatikot ja pussit ja kassit ja nyssykät ympäri, kunnes huomasin, et olin purkanut sen about ensimmäisenä yöpöydälle. Niin. "Normaalina" päivänä toi ois varmasti naurattanut, tänään se oli about viimeinen pisara ja totesin, että nyt hajotetaan rumia astioita.