Hyi vittu että heittää pässä. Kynäkään ei meinaa pysyä kädessä. Jopa tyhjänpäiväinen ohjelma telkkarissa ahdistaa. Joo. Kahvipsykoosi. Harkittu sellainen. Suunniteltu? En mä tiedä. Pitäisköhän? Vähän tekis mieli. Jos pari biisiä? Mitäs jos se ahdistus tulee eikä lähde pois? Voiko kofeiiniyliherkkyydestä tulevat oireet jäädä päälle? Vaikka tiedostais, että ne johtuu siitä? Onks ylipäätään millään tasolla normaalia, että kahvin avulla/takia alkaa heittää päässä näin pahasti? Alkaa vähän tuntua hullulta täällä metsän keskellä hirsimökissä kirjoittaessa kuulokkeet korvilla, kädet täristen ahdistua kynsilakkansa väristä. (Okei, jotain muutakin siellä päässä siis liikkuu, koska tuon lauseen kirjoittamisen jälkeen edes "vähän" naurattaa kun miettii miltä tää kuulostaa ulkopuoliselle...)
Vessasta alas kävellessäkin pelotti, että astun harhaan. Jalatkin tärisee sellaista vauhtia ettei voi olla ihan varma pysyykö sitä pystyssä. Oonkohan mä sairas ku jollain kierolla tavalla nautin tästä olosta? (Ainakin nyt kun tiedän mistä se kohtuu?) Ja kuulin tänne asti, miten jotkut lukijat ajatteli "oot".
Mä oon hyvin harvoin epävarma tekemistäni valinnoista. Viime aikoina kokoajan vain harvemmin. Tänäänkin tuli tehtyä monta aika isoa päätöstä koskien omaa elämää. "Hups." Enkä vois olla tyytyväisempi, vaikka päätöksien tekemiseen meni tunnetusti se n. 2 minuuttia.
Mutta sitten tuli kahvi. Ja ilta. Ja Reznor. Ja kirjoitusvälineet. (Viimeinen listassa tosin helpottaa oloa, vaikka käteen alkaakin sattua tällaisella vauhdilla kirjoittaminen...) Hitto miten hyvät kuulokkeet, puhelin soi tuossa vieressä täysillä, mutten kuule mitään. (Kyle, i'm gonna call you later. Feeling too insane right now.)
Ollaan siinä vaiheessa levyä että kaikki surettaa ja ahdistaa ja se surukin ja ahdistus vähän surettaa ja ahdistaa. Surettaa ja ahdistaa muutto ja syksy ja talvi ja Suomi ja lähtö ja tuo hullujen väri kynsissä. Jotenkin se on alkanut kiehtoa entistä enemmän. Aikaisemmin vain pelotti. Oon sitten varmaan vihdoinkin tulossa hulluksi. Ei en ole! Tää koko homma on vaan yks iso tieteellinen koe! Nii mun elämä vai? Hyi. Nyt kun tuohon viimeiseen ajatukseen jäi kiinni niin joo. Tavallaan. Voi perse. Oon oman sisäisen hullun professorini tieteellinen koe. Voi jumalauta. Jos olisin juonut n. 10 kuppia kahvia vähemmän niin ajatus naurattais. (Tässä vaiheessa oon varmaan jounut ainaki 20-25...) Kädet hikoaa kirjoittamisesta naurettavan paljon, enkä meinaa tunnistaa omaa naamaa peilistä. Johtuu tosin varmasti uudesta hiusväristä. Vai johtuuko? Yäk. Tottakai se siitä johtuu. Joohan? Okei yritän just vakuutella itseäni. Mitä vittua. Lisää kahvia.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hulluus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hulluus. Näytä kaikki tekstit
torstai 17. lokakuuta 2013
tiistai 9. heinäkuuta 2013
muutosta
Joo, voihan vittu. Yritä tässä nyt sitten viimeisten 4 päivän jäljiltä jotenki kerätä ajatuksia sen verran pöydälle käsiin lattialle rinkkaan tai johonkin, että saisi jotain lukemiskelpoista yllämainitusta aiheesta ulos.
No tuota tuota.
Aloitetaan vaikka siitä, että joo. Viime talvi ei mennyt ihan nappiin. En koe mitään sen suurempaa tarvetta selittää miks vaikutin kuolleelta (eikä mitään "no se on se talvi c'mon" -juttuja tähän, vaikka eihän se nyt kesä ollutaan), mutta aattelin vähintäänkin kertoa, missä pisteessä sitä mennään nyt.
No, hyvä ehkä aloittaa siitä ettei enää pitkään aikaan ole tuntunut kuolleelta.
Mä en kertonut muutostani kuin parille ihmiselle ennenku päätin kajauttaa sen ilmoille facebookissa viime sunnuntaina. En tiedä kiinnostaako loppujen lopuksi ketään mun motiivit, oli miten oli, mutta täältä tulee.
Mä tarvitsen tätä.
Asia oli yllättävää kyllä mietitty aika viimeisenpäälle juuri näin. Mun piti tehä se päätös keinoista ja toimista yksin, ja ilman huonoa omatuntoa mihinkään suuntaan. Oli aika sellaselle minäminäminäminäminä-ajattelulle. Silleen, että oikeesti tein myös sen päätöksen, ennenku kysyin varsinaisesti kenenkään mielipidettä.Mut hei sitähän me narsistit tehään eiku
Eikä polteta tälläkään kertaa mitään siltoja, ei.
Elämä on lähtemistä ja tulemista parhaimmillaan.
No tuota tuota.
Aloitetaan vaikka siitä, että joo. Viime talvi ei mennyt ihan nappiin. En koe mitään sen suurempaa tarvetta selittää miks vaikutin kuolleelta (eikä mitään "no se on se talvi c'mon" -juttuja tähän, vaikka eihän se nyt kesä ollutaan), mutta aattelin vähintäänkin kertoa, missä pisteessä sitä mennään nyt.
No, hyvä ehkä aloittaa siitä ettei enää pitkään aikaan ole tuntunut kuolleelta.
Mä en kertonut muutostani kuin parille ihmiselle ennenku päätin kajauttaa sen ilmoille facebookissa viime sunnuntaina. En tiedä kiinnostaako loppujen lopuksi ketään mun motiivit, oli miten oli, mutta täältä tulee.
Mä tarvitsen tätä.
Asia oli yllättävää kyllä mietitty aika viimeisenpäälle juuri näin. Mun piti tehä se päätös keinoista ja toimista yksin, ja ilman huonoa omatuntoa mihinkään suuntaan. Oli aika sellaselle minäminäminäminäminä-ajattelulle. Silleen, että oikeesti tein myös sen päätöksen, ennenku kysyin varsinaisesti kenenkään mielipidettä.
Eikä polteta tälläkään kertaa mitään siltoja, ei.
Elämä on lähtemistä ja tulemista parhaimmillaan.
tiistai 2. lokakuuta 2012
kuolemasta
Kovin paljon tätä isompaa, hankalampaa ja epäselvempää aihetta en olisi voinut valitakaan. No, asia on kuitenkin pyörinyt mun päässä tässä viime aikoina aika kiitettävästi, joten päätin rohkaistua ja kirjoittaa ihan ylöskin jotain mietintöjäni. Julkisesti. O'ou.
Mä oon tavallaan elänyt koko elämäni silleen, että oon valmis kuolemaan.
Jep, karultahan toi kuulostaa, mut se on vaan fakta. Ei silleen, että se ois vaikuttanut jotenkin mun fiilikseen, tai tekemisiin, tai yhtään mihinkään, mut mua ei vaivaa ajatus siitä, että mun elämä loppuisi vaikka nyt ja tässä. Ei yhtään. Tottakai sitä on ollut asioita, jotka on halunnut hoitaa loppuun/saavuttaa/kokea, mutta varsinaisesti mua ei vaivaa ajatus siitä, jos kävisikin huonosti ja sitä kupsahtaisi tähän paikkaan. Mä oon kuitenkin elänyt elämäni niin pitkälti silleen, etten jätä rakkaita asioita huomiselle, jos mä voin ne tehdä tänään. Oon priorisoinut jopa mauttoman paljon asioita sen perusteella, miltä nyt tuntuu. Ja ollut kiitettävästi ongelmissa sen takia, mutta en ainakaan ole joutunut vaan odottelemaan niitä ihania asioita.
Mä en todennäköisesti ole pätkääkään vaikuttanut ihmiseltä, joka on valmis kuolemaan. Ehkä sen takia, että niin monet ajattelee, että jos on valmis kuolemaan, niin sitä jotenkin haluaa kuolla. No ei. Mikä ihmeen ajatus toi nyt on? Mä en ole kovin montaa kertaa elämässäni oikeesti halunnut kuolla. Se on täysin eri fiilis, kuin se, että on valmis kuolemaan. Toinen syy, jonka takia en todennäköisesti siltä vaikuta, on se, että mulla on aina ollut asioita suunniteltuna myös eteenpäin. Huomiselle, ens viikolle, ens kuulle ja ehkä jopa seuraavalle vuodelle. (Seuraavan kesän suunnitelmat kun tehdään siitä, mitä jäi edellisenä tekemättä, niin niitä sitten on tullut siirrettyä sinne.) Vaan ne, jotka on oikeesti puhunut tulevaisuudesta joskus mun kanssa pidemmälle, on huomanneet sen, ettei mulla oikeesti ole minkäännäköistä suunnitelmaa, ei haaveita eikä toiveita, eikä kiinnostusta. Hyvin helposti oon sivuuttanut tän elämämotivaatiovanheneminenonjees -saarnan sanomalla "katsoo nyt mihin se elämä vie".
Mä luulen, että pitkälti mä oon valmis kuolemaan sen takia, että oon sitä mieltä, että oon kokenut kaiken minkä tästä maailmasta voi kokea. (Tässä vaiheessa mä kuulen jo muutaman ihmisen vastahuudot, mut antakaa mun perustella.) Ei, en ole kokenut kaikkea, mutta kaiken minkä kuvittelen haluavani. Sellaisen määrän, johon oon tyytyväinen ja sellaisen määrän, että väitän, että on ihan liikaa ihmisiä, jotka ei koskaan elämässään koe/näe niin paljon asioita kuin minä. (Hyvässä ja pahassa sinänsä...) Ei pitäis verrata omaa elämäänsä muihin, muuuuuutta haistakaa nyt paska, tämä on hyvä argumentti siinä vaiheessa, kun se saarna ei vaan lopu. Mua ei kiinnosta vanheta, mua ei kiinnosta perustaa perhettä tulevaisuudessa, mua ei kiinnosta säästää rahaa, ei kiinnosta olla neljää vuotta samassa koulussa ja listaa vois jatkaa vaikka kuinka pitkään. Hyvin pitkälti mikään sellainen ei kiinnosta, joka liittyy vanhenemiseen/aikuiseksi kasvamiseen. Ei sitten tippaakaan. Tottakai mä tajuan kokoajan et vanhenen sekuntti sekuntilta (this still gives me the creeps) ja että oon aikuistunut, mutta ajatus jotenkin etoo mua. Ja paljon.
(Jälkeenpäin kun mietin, niin jostain tosi pennusta asti, hmm 11-12 vuotiaasta, mun ympärillä pyöri niin paljon vanhempia kavereita, tyylii 5-8 vuotta vanhempia, jotka kokoajan vaan hoki "don't grow up, it's a trap".)
Mikään ajatuksessa vanhenemisesta ei viehätä mua. Paitsi rypyt ja ajatus siitä, että pääsisin ystävien lapsien kastelieroksi (kirkkoon kuulumaton kummi ähää! kkk - whaaaat nyt alkaa taas assosiointi mennä turhan lujaa). Olin kyllä myös joskus varma siitä, että musta tulisi maailman paras ja pelottavin kissamummo.
Pointti, jonka haluan tuoda tässä tekstissä esille, on vaikee. Ja mietin aivan liian pitkään miten sen selittäisin. Mutta sitten kun olin tarpeeksi kauan psykoillut puhelimessa verbaalisesta seinästäni ystäväiselle, hän pamautti sähköpostiin tämän lainauksen Intiasta asti (niin siis maili tuli sieltä), ja siinä se on tiivistettynä.
Mä oon tavallaan elänyt koko elämäni silleen, että oon valmis kuolemaan.
Jep, karultahan toi kuulostaa, mut se on vaan fakta. Ei silleen, että se ois vaikuttanut jotenkin mun fiilikseen, tai tekemisiin, tai yhtään mihinkään, mut mua ei vaivaa ajatus siitä, että mun elämä loppuisi vaikka nyt ja tässä. Ei yhtään. Tottakai sitä on ollut asioita, jotka on halunnut hoitaa loppuun/saavuttaa/kokea, mutta varsinaisesti mua ei vaivaa ajatus siitä, jos kävisikin huonosti ja sitä kupsahtaisi tähän paikkaan. Mä oon kuitenkin elänyt elämäni niin pitkälti silleen, etten jätä rakkaita asioita huomiselle, jos mä voin ne tehdä tänään. Oon priorisoinut jopa mauttoman paljon asioita sen perusteella, miltä nyt tuntuu. Ja ollut kiitettävästi ongelmissa sen takia, mutta en ainakaan ole joutunut vaan odottelemaan niitä ihania asioita.
Mä en todennäköisesti ole pätkääkään vaikuttanut ihmiseltä, joka on valmis kuolemaan. Ehkä sen takia, että niin monet ajattelee, että jos on valmis kuolemaan, niin sitä jotenkin haluaa kuolla. No ei. Mikä ihmeen ajatus toi nyt on? Mä en ole kovin montaa kertaa elämässäni oikeesti halunnut kuolla. Se on täysin eri fiilis, kuin se, että on valmis kuolemaan. Toinen syy, jonka takia en todennäköisesti siltä vaikuta, on se, että mulla on aina ollut asioita suunniteltuna myös eteenpäin. Huomiselle, ens viikolle, ens kuulle ja ehkä jopa seuraavalle vuodelle. (Seuraavan kesän suunnitelmat kun tehdään siitä, mitä jäi edellisenä tekemättä, niin niitä sitten on tullut siirrettyä sinne.) Vaan ne, jotka on oikeesti puhunut tulevaisuudesta joskus mun kanssa pidemmälle, on huomanneet sen, ettei mulla oikeesti ole minkäännäköistä suunnitelmaa, ei haaveita eikä toiveita, eikä kiinnostusta. Hyvin helposti oon sivuuttanut tän elämämotivaatiovanheneminenonjees -saarnan sanomalla "katsoo nyt mihin se elämä vie".
Mä luulen, että pitkälti mä oon valmis kuolemaan sen takia, että oon sitä mieltä, että oon kokenut kaiken minkä tästä maailmasta voi kokea. (Tässä vaiheessa mä kuulen jo muutaman ihmisen vastahuudot, mut antakaa mun perustella.) Ei, en ole kokenut kaikkea, mutta kaiken minkä kuvittelen haluavani. Sellaisen määrän, johon oon tyytyväinen ja sellaisen määrän, että väitän, että on ihan liikaa ihmisiä, jotka ei koskaan elämässään koe/näe niin paljon asioita kuin minä. (Hyvässä ja pahassa sinänsä...) Ei pitäis verrata omaa elämäänsä muihin, muuuuuutta haistakaa nyt paska, tämä on hyvä argumentti siinä vaiheessa, kun se saarna ei vaan lopu. Mua ei kiinnosta vanheta, mua ei kiinnosta perustaa perhettä tulevaisuudessa, mua ei kiinnosta säästää rahaa, ei kiinnosta olla neljää vuotta samassa koulussa ja listaa vois jatkaa vaikka kuinka pitkään. Hyvin pitkälti mikään sellainen ei kiinnosta, joka liittyy vanhenemiseen/aikuiseksi kasvamiseen. Ei sitten tippaakaan. Tottakai mä tajuan kokoajan et vanhenen sekuntti sekuntilta (this still gives me the creeps) ja että oon aikuistunut, mutta ajatus jotenkin etoo mua. Ja paljon.
(Jälkeenpäin kun mietin, niin jostain tosi pennusta asti, hmm 11-12 vuotiaasta, mun ympärillä pyöri niin paljon vanhempia kavereita, tyylii 5-8 vuotta vanhempia, jotka kokoajan vaan hoki "don't grow up, it's a trap".)
Mikään ajatuksessa vanhenemisesta ei viehätä mua. Paitsi rypyt ja ajatus siitä, että pääsisin ystävien lapsien kastelieroksi (kirkkoon kuulumaton kummi ähää! kkk - whaaaat nyt alkaa taas assosiointi mennä turhan lujaa). Olin kyllä myös joskus varma siitä, että musta tulisi maailman paras ja pelottavin kissamummo.
Pointti, jonka haluan tuoda tässä tekstissä esille, on vaikee. Ja mietin aivan liian pitkään miten sen selittäisin. Mutta sitten kun olin tarpeeksi kauan psykoillut puhelimessa verbaalisesta seinästäni ystäväiselle, hän pamautti sähköpostiin tämän lainauksen Intiasta asti (niin siis maili tuli sieltä), ja siinä se on tiivistettynä.
Näin. Se, että oon ollut valmis kuolemaan, ei tarkoita, että oon oikein etsinyt kuolemaa. Se on tarkoittanut sitä, että mä olen tehnyt elämästäni sellaista heti tästä päivästä lähtien, ettei mua haittaisi se, jos huomista ei enää tulisikaan.
torstai 27. syyskuuta 2012
mitä täällä tapahtuuuuuu
Se, kun toinen on niin ihana, että on pakko jäädä tanssimaan keskelle puistoa keskellä yötä. Se, että päässä on ajatukset vähintään yhtä sekaisin kuin hiukset. Se, kun kehittelee kaikkia sairaimpia salaliittoteorioita siitä, ettei tää ihminen voi olla todellinen. Se, kun loppu tulikin ennen alkua. Se, kun pää on niin tyhjä, ettei liikkumisestakaan tule mitään. Se, kun samaan aikaan ei mitään ja kaikki.
keskiviikko 5. syyskuuta 2012
ihmissuhteista (voi kyllä!)
Miksi ihmisillä on niin järjetön tarve määritellä ihmissuhteensa?
Me seurustellaan, me ollaan ystäviä, me ollaan kavereita, me ollaan kavereita ja pannaan, me ollaan panokavereita, me ollaan avoimessa suhteessa, me ollaan suljetussa suhteessa, eksiä, säätöjä, hoitoja, ystäviä, kavereita, serkkuja (mitä?)....
Rupeeko ihmisiä ahdistaa, jos ne ei tiedä mihin lokeroon kuuluvat tai mihin joku niiden elämässä kuuluu? Tuleeko ihmissuhteesta ehkä vaikea sitten kun näitä määritelmiä ruvetaan kaipaamaan? Miksi jotkut kaipaavat niitä heti alusta asti? Miksi niitä ylipäätään kaivataan? Selkeyttääkö se muka jotenkin tilannetta? Mitä sitten kun se tilanne muuttuukin? Eiks olosuhteet ja tilanne muutu kuitenkin kokoajan?
Vai olenko se vaan minä, tuuliviiri, joka ei osaa päättää?
Tuntuu hassulta vaatia määritelmää tunne-elämän asioista. Jep, ja siltikin minäkin tavallaan vaadin niitä, jos en muilta niin itse itseltäni itselleni. Ja siinä vaiheessa alkaa hommat mennä päässä sekaisin. Mitä toi ihminen mulle merkitsee? Mitä mä haluaisin tältä ihmissuhteelta? Oonko mä ihastunut, tykästynyt, rakastunut, tyytynyt, tottunut vai kieroutunut? All of the above? Mihin tän nyt pitäis johtaa, miten mun/sen pitäis olla? Toi on mun kaveri, miks haluaisin painaa sitä, pitäiskö meidän olla jotain "enemmän"?
Mikä kaiken lisäks on tää "enemmän"? More than? Enemmän kuin mitä? Enemmän kuin ystäviä? Enemmän kuin ystäviä, jotka harrastaa seksiä? Enemmän. Se hämmentää mua hulluna. Yhdessäkö sitten ollaan "enemmän"? Joku supertiimi, joka on voittamaton? Vastustamaton combo? Voi elämä. Mä kun niin kovin haluaisin ajatella, että voisin olla yksinkin enenemmän. Yksinkin vastustamaton ja voittamaton. En mä siihen haluaisi tarvita jotain toista täydentämään minua.
Tottakai mullakin käy järjeen, että kaksi on enemmän kuin kolme, eiku yksi. Numeroissa se pitääkin paikkansa, Mut miten ne sit kaksin enemmän olevat, joilta katoaa vaikka ystävät, kun ne vaan on kaksin enemmän ja ah niin vastustamattomia. Nojoo, parisuhdehengailuelämä alkakoon. Ketkään muut ei kestä näitä comboja, kuin toiset tällaiset combot. Se se vasta sit on sitä elämää.
Ajautuipas juttu taas tässä raiteiltaan tälleen junassa kirjoitellessa.
Mua pelottaa yrittää määritellä ihmissuhteet. Se asettaa mulle ihme paineita ja odotuksia siitä minkälainen mun/meidän "pitäisi" olla. Joo kyllä mä tiedän, että voin itse määritellä ihmissuhteeni, mut tietyt asiat tuo muille tietynlaisia mielikuvia. Ja niitä mä haluan varoa. En halua et mut "tuomitaan" tietynlaiseksi tapaukseksi jonkin määritelmän takia. Menet möläyttämään jollekin, että oot varattu/tapailet/säädät/jotain niin niille rakentuu jo hullu mielikuva sun tilanteestas, elämästäs ja säännöistäs. Olit sitten sinkku tai naimisissa.
In a relationship with. Voi saatanan facebook. In a relationship with freedom? life? school? friends? myself? my right hand? my imaginary boy-/girlfriend? robert downey jr.? WHO THE FUCK CARES?
Ilmeisesti muut ihmiset. Turhan monta kertaa on uusi tuttu menettänyt mielenkiintonsa, jos joku seurustelee. Ei edes silleen "ai no ei sit mennä treffeille/harrasteta seksiä baarin jälkeen", vaan ihan oikeesti silleenki et "ai, no en sit haluu olla sun kaveri" -asenteella. SIIS MITÄ VITTUA TÄÄ ON? Pelkääks tyypit mustasukkaisia tyttö-/poikaystäviä? (Ok, tämäkin välillä ihan aiheellista, pakko myöntää.) MUT SILTI. Seurustelevat ihmiset menettää jonkun ihmisarvonsa? Markkina-arvonsa? Ovat ylipäätään poissa markkinoilta? Kielletään niiltä samantien baariin tuleminenkin, koska eihän ne sieltä seuraa tarvii. Sinkkuihmiset ei halua hengailla sellasten kanssa, joilta ei toidennäköisesti irtoa seksiä/parisuhdetta (helpolla ainakaan, tosin tästäkin voidaan jossitella ikuisesti). Mitä vittua täällä tapahtuu?
Sama sinänsä pätee kyllä toisinpäinkin. Seurustelevat ihmiset ilmeisesti pelkää sinkkuja, jopa kavereitaan. Silleen niinku sinkuilla ei olis mitään muuta mielessään ku saada joltain (tietysti juuri sinun poika-/tyttöystävältäsi) seksiä tai iskeä se itselleen ihan parisuhteeseen. WHAAAAAAT? Sinkut on TIETYSTI automaattisesti niin epätoivoisia, epäkohteliaita, tyytymättömiä tilanteeseensa ja urpoja, että iskee kyntensä JUST siihen sun omaan. (Ei sillä, tottakai näitäkin on. Mut eiks se kerro enemmän siitä sun omasta kullastas ku tästä sinkusta, jos se mukaan lähtee? Kertoo molemmista tällaiset tilanteet, kaikista kolmesta.)
Hohhoijjaa.
Mitä sitten kun molemmat yhdessä parisuhteessa olevat kaverit yrittää iskeä minua? Ihan avoimesti ja suoraan, leikillään ja vähemmän leikillään. Lievästi ahdistava tilanne, alkaa liikkuvia minusta riippumattomia asioita olla vähän liikaa, eli pakenin takavasemmalle aika lujaa, ennenku mun päälle lensi enemmän astioita. (Pasilan tunnelibileet, täältä tullaan!) Ja joo, ne heitteli yhdessä.
No mikäs kukas minä sitten olen?
...can I get back on that?
Mä voin tunnustaa, että oon taas rakastunut. Pahasti.
Mutta elämään, enkä vain johonkin tiettyyn sen yksityiskohtaan.
Lopuksi vielä pakko palata tähän raivohullukohtauskirjoittamiseen, ja valittaa yhdestä asiasta, joka pistää vihaksi. VAAN YSTÄVIÄ/JUST FRIENDS. SIIS MITÄ VITTUA TÄÄ NYT ON?
Anteeksi nyt vaan kaikki Romeot ja Julietit, minä rakastan ystäviäni eniten tässä maailmassa perheen lisäks, joten naama kiinni urputtajat. Noissa ilmaisuissa mua suututtaa nää "vaan" ja "just". C'mon ihmiset, voiko ihmisellä olla mitään tärkeämpää ku ystävät?
Me seurustellaan, me ollaan ystäviä, me ollaan kavereita, me ollaan kavereita ja pannaan, me ollaan panokavereita, me ollaan avoimessa suhteessa, me ollaan suljetussa suhteessa, eksiä, säätöjä, hoitoja, ystäviä, kavereita, serkkuja (mitä?)....
Rupeeko ihmisiä ahdistaa, jos ne ei tiedä mihin lokeroon kuuluvat tai mihin joku niiden elämässä kuuluu? Tuleeko ihmissuhteesta ehkä vaikea sitten kun näitä määritelmiä ruvetaan kaipaamaan? Miksi jotkut kaipaavat niitä heti alusta asti? Miksi niitä ylipäätään kaivataan? Selkeyttääkö se muka jotenkin tilannetta? Mitä sitten kun se tilanne muuttuukin? Eiks olosuhteet ja tilanne muutu kuitenkin kokoajan?
Vai olenko se vaan minä, tuuliviiri, joka ei osaa päättää?
Tuntuu hassulta vaatia määritelmää tunne-elämän asioista. Jep, ja siltikin minäkin tavallaan vaadin niitä, jos en muilta niin itse itseltäni itselleni. Ja siinä vaiheessa alkaa hommat mennä päässä sekaisin. Mitä toi ihminen mulle merkitsee? Mitä mä haluaisin tältä ihmissuhteelta? Oonko mä ihastunut, tykästynyt, rakastunut, tyytynyt, tottunut vai kieroutunut? All of the above? Mihin tän nyt pitäis johtaa, miten mun/sen pitäis olla? Toi on mun kaveri, miks haluaisin painaa sitä, pitäiskö meidän olla jotain "enemmän"?
Mikä kaiken lisäks on tää "enemmän"? More than? Enemmän kuin mitä? Enemmän kuin ystäviä? Enemmän kuin ystäviä, jotka harrastaa seksiä? Enemmän. Se hämmentää mua hulluna. Yhdessäkö sitten ollaan "enemmän"? Joku supertiimi, joka on voittamaton? Vastustamaton combo? Voi elämä. Mä kun niin kovin haluaisin ajatella, että voisin olla yksinkin enenemmän. Yksinkin vastustamaton ja voittamaton. En mä siihen haluaisi tarvita jotain toista täydentämään minua.
Tottakai mullakin käy järjeen, että kaksi on enemmän kuin kolme, eiku yksi. Numeroissa se pitääkin paikkansa, Mut miten ne sit kaksin enemmän olevat, joilta katoaa vaikka ystävät, kun ne vaan on kaksin enemmän ja ah niin vastustamattomia. Nojoo, parisuhdehengailuelämä alkakoon. Ketkään muut ei kestä näitä comboja, kuin toiset tällaiset combot. Se se vasta sit on sitä elämää.
Ajautuipas juttu taas tässä raiteiltaan tälleen junassa kirjoitellessa.
Mua pelottaa yrittää määritellä ihmissuhteet. Se asettaa mulle ihme paineita ja odotuksia siitä minkälainen mun/meidän "pitäisi" olla. Joo kyllä mä tiedän, että voin itse määritellä ihmissuhteeni, mut tietyt asiat tuo muille tietynlaisia mielikuvia. Ja niitä mä haluan varoa. En halua et mut "tuomitaan" tietynlaiseksi tapaukseksi jonkin määritelmän takia. Menet möläyttämään jollekin, että oot varattu/tapailet/säädät/jotain niin niille rakentuu jo hullu mielikuva sun tilanteestas, elämästäs ja säännöistäs. Olit sitten sinkku tai naimisissa.
In a relationship with. Voi saatanan facebook. In a relationship with freedom? life? school? friends? myself? my right hand? my imaginary boy-/girlfriend? robert downey jr.? WHO THE FUCK CARES?
Ilmeisesti muut ihmiset. Turhan monta kertaa on uusi tuttu menettänyt mielenkiintonsa, jos joku seurustelee. Ei edes silleen "ai no ei sit mennä treffeille/harrasteta seksiä baarin jälkeen", vaan ihan oikeesti silleenki et "ai, no en sit haluu olla sun kaveri" -asenteella. SIIS MITÄ VITTUA TÄÄ ON? Pelkääks tyypit mustasukkaisia tyttö-/poikaystäviä? (Ok, tämäkin välillä ihan aiheellista, pakko myöntää.) MUT SILTI. Seurustelevat ihmiset menettää jonkun ihmisarvonsa? Markkina-arvonsa? Ovat ylipäätään poissa markkinoilta? Kielletään niiltä samantien baariin tuleminenkin, koska eihän ne sieltä seuraa tarvii. Sinkkuihmiset ei halua hengailla sellasten kanssa, joilta ei toidennäköisesti irtoa seksiä/parisuhdetta (helpolla ainakaan, tosin tästäkin voidaan jossitella ikuisesti). Mitä vittua täällä tapahtuu?
Sama sinänsä pätee kyllä toisinpäinkin. Seurustelevat ihmiset ilmeisesti pelkää sinkkuja, jopa kavereitaan. Silleen niinku sinkuilla ei olis mitään muuta mielessään ku saada joltain (tietysti juuri sinun poika-/tyttöystävältäsi) seksiä tai iskeä se itselleen ihan parisuhteeseen. WHAAAAAAT? Sinkut on TIETYSTI automaattisesti niin epätoivoisia, epäkohteliaita, tyytymättömiä tilanteeseensa ja urpoja, että iskee kyntensä JUST siihen sun omaan. (Ei sillä, tottakai näitäkin on. Mut eiks se kerro enemmän siitä sun omasta kullastas ku tästä sinkusta, jos se mukaan lähtee? Kertoo molemmista tällaiset tilanteet, kaikista kolmesta.)
Hohhoijjaa.
Mitä sitten kun molemmat yhdessä parisuhteessa olevat kaverit yrittää iskeä minua? Ihan avoimesti ja suoraan, leikillään ja vähemmän leikillään. Lievästi ahdistava tilanne, alkaa liikkuvia minusta riippumattomia asioita olla vähän liikaa, eli pakenin takavasemmalle aika lujaa, ennenku mun päälle lensi enemmän astioita. (Pasilan tunnelibileet, täältä tullaan!) Ja joo, ne heitteli yhdessä.
No mikäs kukas minä sitten olen?
...can I get back on that?
Mä voin tunnustaa, että oon taas rakastunut. Pahasti.
Mutta elämään, enkä vain johonkin tiettyyn sen yksityiskohtaan.
Lopuksi vielä pakko palata tähän raivohullukohtauskirjoittamiseen, ja valittaa yhdestä asiasta, joka pistää vihaksi. VAAN YSTÄVIÄ/JUST FRIENDS. SIIS MITÄ VITTUA TÄÄ NYT ON?
Anteeksi nyt vaan kaikki Romeot ja Julietit, minä rakastan ystäviäni eniten tässä maailmassa perheen lisäks, joten naama kiinni urputtajat. Noissa ilmaisuissa mua suututtaa nää "vaan" ja "just". C'mon ihmiset, voiko ihmisellä olla mitään tärkeämpää ku ystävät?
Ps. Sinänsä edelliseen asiaan on pakko sanoa, että perhe on löytänyt tärkeytensä mun elämässä uudestaan ihan vasta muutaman viime vuoden aikana. Hassua. Mutta löytyi. Omalla tavallaan, mut silti.
Kiitos ja anteeksi. I'm out.
maanantai 28. marraskuuta 2011
Liikaa
Liikaa tekemistäLiikaa asioita, jotka olen jättänyt tekemättä
Liikaa muistettavaa
Liikaa unohdettavaa
Liikaa tunteita
Liikaa välinpitämättömyyttä
Liikaa virheitäLiikaa epäonnistumisia
Liikaa haamuja menneisyydessä
Liikaa tuntemattomia tulevaisuudessa
Liikaa epävarmuutta todellisuudesta
Tästä hetkestä
Eilisestä
Huomisesta
Sitä kuvittelee että on aikaa
perjantai 18. marraskuuta 2011
elämän ilotulituksia
Miksi elämä on nyt ihanaa? Koska!
Huomenna on ihan superhypermahtava keikka, en tajua miten mulle tuli keikkainnostus näin myöhässä, mut herranjumala nyt ei pysy housut enää jalassa ku riehun innoissani ympäri kämppää ja tekis mieli vaan kiljua.
Kettusiskon kanssa meillä on pirun jäätävän hullun sekopäisen mahtavia suunnitelmia. Me päästään pian tekemään videoita, joita on ideoitu suuntaan ja toiseen jo pitkään. SEKÄ jaksan kokoajan olla innoissani siitä et minä, kettusisko ja isoveli tosiaan saatiin yhteinen kämppä, jonne päästään tammikuun alussa muuttamaan. Hähää Espoo, en pysy täällä kuin 3kk. Tuntuu helvetin hyvältä päästä takaisin Helsinkiin, kun aikanaan on niin paljon töitä tehnyt sen eteen että sinne on päässyt. Don't get me wrong, tää Espoon koti on ensimmäinen paikka jossa on ollu turvallinen olo kotona, se on täysin kettusiskon ansiota, mut se, että päästään vielä Helsingin puolelle niin äh what more can you ask for?
Tänään, tuossa ihan hetken päästä lähden käymään Hyvinkäällä, kotipaikkakunnallani, ja nään siellä asuvia ystäviä. Ah. Oon niin onnellinen ettei välit vanhoihin ystäviin mene kovin helposti, niistä en kuitenkaan haluisi luopua millään, ja vaikka välimatkaa on, ja vaikka yhteyttä ei tule pidettyä ihan hulluna, niin välit ihmisiin ei muutu. Täydellisiä hetkiä part. 2398 on kun istun Hawkin autossa ja musiikki soi täysillä, kukaan ei puhu mitään ja autolla vain eteenpäin. Jos jonkun kyydissä mulla on turvallinen olo, niin tän herran.
Mulla on mahtavia ihmisiä elämässä ja mahtavia juttuja tulossa. Oon tällä hetkellä rahaton ja ruoka lopussa ja pää ihan sekaisin kaikesta mitä tapahtuu, ja meidän kämpässä on yksi toimiva valo, mut silti. Meikä taas uskoo elämään, ilman että suljen huonoja juttuja pois. Jos joskus hävitän tän ominaisuuteni, et voin olla täysin onnellinen hetkittäin, vaikka kaikki on päin helvettiä, niin sitten oon oikeesti pulassa. Tällasta se on mun elämä muutenki, kaikkea paskaa kaatuu niskaan, silti hymyilyttää ja tekis mieli vetää kuperkeikkoja koiranpaskassa. Öh no, ei ehkä nyt ihan koiranpaskassa, mun tuurilla mä vaan osuisin tuolla pimeessä niihin.
Btw, mullon jäätävä tarve vetää tukka lyhyeks. Yritän hillitä itseni. Lähestyvät synttärit ei kyl yhtään auta asiaa.
Huomenna on ihan superhypermahtava keikka, en tajua miten mulle tuli keikkainnostus näin myöhässä, mut herranjumala nyt ei pysy housut enää jalassa ku riehun innoissani ympäri kämppää ja tekis mieli vaan kiljua.
Kettusiskon kanssa meillä on pirun jäätävän hullun sekopäisen mahtavia suunnitelmia. Me päästään pian tekemään videoita, joita on ideoitu suuntaan ja toiseen jo pitkään. SEKÄ jaksan kokoajan olla innoissani siitä et minä, kettusisko ja isoveli tosiaan saatiin yhteinen kämppä, jonne päästään tammikuun alussa muuttamaan. Hähää Espoo, en pysy täällä kuin 3kk. Tuntuu helvetin hyvältä päästä takaisin Helsinkiin, kun aikanaan on niin paljon töitä tehnyt sen eteen että sinne on päässyt. Don't get me wrong, tää Espoon koti on ensimmäinen paikka jossa on ollu turvallinen olo kotona, se on täysin kettusiskon ansiota, mut se, että päästään vielä Helsingin puolelle niin äh what more can you ask for?
Tänään, tuossa ihan hetken päästä lähden käymään Hyvinkäällä, kotipaikkakunnallani, ja nään siellä asuvia ystäviä. Ah. Oon niin onnellinen ettei välit vanhoihin ystäviin mene kovin helposti, niistä en kuitenkaan haluisi luopua millään, ja vaikka välimatkaa on, ja vaikka yhteyttä ei tule pidettyä ihan hulluna, niin välit ihmisiin ei muutu. Täydellisiä hetkiä part. 2398 on kun istun Hawkin autossa ja musiikki soi täysillä, kukaan ei puhu mitään ja autolla vain eteenpäin. Jos jonkun kyydissä mulla on turvallinen olo, niin tän herran.
Mulla on mahtavia ihmisiä elämässä ja mahtavia juttuja tulossa. Oon tällä hetkellä rahaton ja ruoka lopussa ja pää ihan sekaisin kaikesta mitä tapahtuu, ja meidän kämpässä on yksi toimiva valo, mut silti. Meikä taas uskoo elämään, ilman että suljen huonoja juttuja pois. Jos joskus hävitän tän ominaisuuteni, et voin olla täysin onnellinen hetkittäin, vaikka kaikki on päin helvettiä, niin sitten oon oikeesti pulassa. Tällasta se on mun elämä muutenki, kaikkea paskaa kaatuu niskaan, silti hymyilyttää ja tekis mieli vetää kuperkeikkoja koiranpaskassa. Öh no, ei ehkä nyt ihan koiranpaskassa, mun tuurilla mä vaan osuisin tuolla pimeessä niihin.
Btw, mullon jäätävä tarve vetää tukka lyhyeks. Yritän hillitä itseni. Lähestyvät synttärit ei kyl yhtään auta asiaa.
tiistai 1. marraskuuta 2011
borderline personality disorder
Aina välillä löydän itseni miettimästä olenko hullu? Täysin sekaisin? Asennevammainen? Tunnevammainen? Narsisti? Masentunut? ADHD? Skitsofreeninen? Kuollut?
Etsin kuumeisesti syytä sille, että tuntuu että kaikki ei ole kotona, paloja puuttuu. Minun palapelistäni.
Tuntuuko kaikista tältä? Onko inhimillisyys tällaista? Kadonneiden palojen etsimistä, joita ei välttämättä koskaan ollutkaan. Mikä minusta puuttuu? Jokin hermosäe, molekyyli, sielu? Kyky olla onnellinen, vaikkei syytä onnettomuuten olisi? Turrunko niin pahasti jokapäiväisessä elämässäni, etten edes huomaa keskeneräisyyttäni, tätä surullista rauniota, jota joku voisi nuoreksi naiseksi kutsua. En minä. Joskus olen vain minä. Näkymätön. Sielu, joka tuntee liian paljon, eikä siltikään tiedä mitä tuntee. Huomenna voinkin sitten olla taas vain kuori. Kaikki tuntuu haalealta ja värittömältä. Tai niin täynnä elämää, että kaikki ne tunteet repivät sisäelimet käyttökelvottomiksi.
Ei minua kukaan toinen repinyt palasiksi. Sen tein itse, suurin ja julmin saavutukseni.
Olen vain se eläväinen sinisilmäinen nainen, tyttö, joka eksyi itsestään.
Etsin kuumeisesti syytä sille, että tuntuu että kaikki ei ole kotona, paloja puuttuu. Minun palapelistäni.
Tuntuuko kaikista tältä? Onko inhimillisyys tällaista? Kadonneiden palojen etsimistä, joita ei välttämättä koskaan ollutkaan. Mikä minusta puuttuu? Jokin hermosäe, molekyyli, sielu? Kyky olla onnellinen, vaikkei syytä onnettomuuten olisi? Turrunko niin pahasti jokapäiväisessä elämässäni, etten edes huomaa keskeneräisyyttäni, tätä surullista rauniota, jota joku voisi nuoreksi naiseksi kutsua. En minä. Joskus olen vain minä. Näkymätön. Sielu, joka tuntee liian paljon, eikä siltikään tiedä mitä tuntee. Huomenna voinkin sitten olla taas vain kuori. Kaikki tuntuu haalealta ja värittömältä. Tai niin täynnä elämää, että kaikki ne tunteet repivät sisäelimet käyttökelvottomiksi.
Ei minua kukaan toinen repinyt palasiksi. Sen tein itse, suurin ja julmin saavutukseni.
Olen vain se eläväinen sinisilmäinen nainen, tyttö, joka eksyi itsestään.
perjantai 21. lokakuuta 2011
i'm too smart, not insane
Välillä huomaan miettiväni ihan hulluna tulevaisuutta. Haaveilija. Taivaanrannanmaalari. Pilvissä kulkevaa tyyppiä. Mä haaveilen, haikailen, suunnittelen ja sukellan toiveisiini tulevaisuudesta. Ongelmana on se, että sama pätee välillä, välillä useamminkin, myös negatiivisissa asioissa.
Pelkään valmiiksi ihmisistä luopumista, vanhenemista, kiirettä, toimettomuutta, pettymistä ja sitä, etten repeä jokaiseen paikkaan minne haluaisin elämän minua vievän. Useimmiten selviän pelkoni kanssa, välillä lamaannun täydellisesti ja keskityn tekemään pakosuunnitelmaa.
Minä elän hetkessä, mutta haluan myös varmistaa, että niitä hetkiä tulee lisää. Ja siinä tilanteessa kun tuntuu, että jokin voisi mennä (tai tulee kuitenkin menemään) pieleen, iskee paniikki.
Suunnittelemalla saan helpommin varmistettua, että ehdin tekemään kaiken mitä haluan ja näkemään kaikki ketkä haluan nähdä. Että pystyn hyppäämään junaan ja näkemään niitä ihmisiä, jotka asuvat liian kaukana. Ja että pääsen juuri siihen konserttiin, minne haluan.
En silti ole mikään hetkestä toiseen ryntäilijä, ”varaan” usein aikaa toimettomuudelle, eikä minun maailmani kaadu siihen, jos suunnitelmat muuttuvat tai peruuntuvat.
Olen siis luonteeltani spontaani suunnittelija. Kuulostaa mahdottomalta, mutta voin kertoa henkilökohtaisena käyttäjätietona, että hyvin toimii!
keskiviikko 7. syyskuuta 2011
kofeiini pärisee
Hullu ihminen.
Vesipisarat osuu ikkunaan. Tuntuu vähän kuin lentäis. Kahvipsykoosit toimii taas. Ja Reznorin musiikki. Miksi en ole vieläkään katsonut sitä elokuvaa?
Naapuritalossa sammui valot. Sama stalkkeri-ikkuna kuin viimeksi. Laitanpa verhot nyt äkkiä kiinni, en halua olla tarjottimella täällä. Joku näistä päivistä se heppu on taas mun ovella. Kasvattaa sitä mustaa aukkoa mun päässä, jonka se on sinne tehnyt. Mitä tarvitaan siihen että ihmisen psyyke hajoaa? Voiko ulkopuoliset asiat pitää sen kasassa tai hajottaa? Eiks kaikki kuitenkin lähde pään sisältä? Tunteeko sen kun sekoaa? Miltä se mahtaa tuntua?
Hulluus?
Tajuaako sitä edes? Vai tuntuuko, että olis vaan muita fiksumpi. Nero. Nero? Eikös hulluus ja nerous ole aika lähellä toisiaan? Voisinko mä nyt keksiä jotain suurta kun on niin hullu olo? Riittääkö kofeiini oikeesti sekoittamaan pään näin pahasti?
Ilmeisesti riittää, otanpa toisen kupin kahvia.
Vesipisarat osuu ikkunaan. Tuntuu vähän kuin lentäis. Kahvipsykoosit toimii taas. Ja Reznorin musiikki. Miksi en ole vieläkään katsonut sitä elokuvaa?
Naapuritalossa sammui valot. Sama stalkkeri-ikkuna kuin viimeksi. Laitanpa verhot nyt äkkiä kiinni, en halua olla tarjottimella täällä. Joku näistä päivistä se heppu on taas mun ovella. Kasvattaa sitä mustaa aukkoa mun päässä, jonka se on sinne tehnyt. Mitä tarvitaan siihen että ihmisen psyyke hajoaa? Voiko ulkopuoliset asiat pitää sen kasassa tai hajottaa? Eiks kaikki kuitenkin lähde pään sisältä? Tunteeko sen kun sekoaa? Miltä se mahtaa tuntua?
Hulluus?
Tajuaako sitä edes? Vai tuntuuko, että olis vaan muita fiksumpi. Nero. Nero? Eikös hulluus ja nerous ole aika lähellä toisiaan? Voisinko mä nyt keksiä jotain suurta kun on niin hullu olo? Riittääkö kofeiini oikeesti sekoittamaan pään näin pahasti?
Ilmeisesti riittää, otanpa toisen kupin kahvia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)