maanantai 28. marraskuuta 2011

Liikaa

Liikaa tekemistä
Liikaa asioita, jotka olen jättänyt tekemättä

Liikaa muistettavaa
Liikaa unohdettavaa

Liikaa tunteita
Liikaa välinpitämättömyyttä

Liikaa virheitä
Liikaa epäonnistumisia

Liikaa haamuja menneisyydessä
Liikaa tuntemattomia tulevaisuudessa

Liikaa epävarmuutta todellisuudesta

Tästä hetkestä
Eilisestä
Huomisesta

Sitä kuvittelee että on aikaa

getting older by the minute

Synttäreiden lähellä mä aina löydän itseni miettimästä vanhenemista ja kaikkea siihen liittyvää. Totuus on, että pelkään ajan kulumista kuollakseni. Kutsun ehkä vähän valheellisesti tätä fiilistä ikäkriisiksi, vaikkei se sitä varsinaisesti ole. Ei minua ahdista se numero, vaan ajan kuluminen, ja synttärit tuovat sen jotenkin aina niin hyvin tietoisuuteeni, että tosiaan perkele, aika kuluu.

Pelkään ihmisistä ja asioista luopumista aivan järjettömästi, ja ymmärrettävästi nämä asiat liittyvät aika vahvasti ajan kulumiseen. Tietenkään minua ei pakoteta luopumaan ihmisistä, mutta mun kauhukuvassani elämä rakentaa sellaisia temppuja, että ei tavallaan ole muuta vaihtoehtoa. Ja en voi sanoa, etteikö niin olisi tässä jo kahdenkymmenen ikävuoden kohdalla tapahtunut monesti. Syystä tai toisesta, mutta kuitenkin on, ja monen ihmisen puuttumisen elämästä syynä on oikeesti ajan kuluminen. Ristiriitaista tästäkin asiasta tekee se, ettei mulla todellakaan kaikkia näitä ihmisiä ole ikävä, täysin okei olen ajatuksen kanssa, ettei jotkut kuulu enää mun elämään. Kuitenkin pelkään samalla, että mulle oikeesti tärkeille ihmisille tulee vielä joskus käymään niin. Ehkä jossain määrin tätä pelkoa on pienestä asti lietsonut se, ettei mun vanhemmat pahemmin ole omiin vanhoihin ystäviinsä yhteydessä. Ei niillä ilmeisesti mitään hullua laumaa ystäviä ole ollutkaan, mutta kuitenkin. Ja sitten väkisinkin mietin, että on nekin varmasti minun ikäisenä ajatelleet, että "tässä on ihmisiä joista en ikinä halua luopua". Ja mikähän se sitten onkaan tilanne kuitenkin?

Mua ehkä jonkin verran hävettää jopa se ajatusmaailma, kuinka paljon mä palvon nuoruutta, mutta toisaalta ymmärrän kyllä täysin miksi. Vanhuuden mukana tulee ihan väkisinkin fyysisten asioiden takia mahdottomaksi tehdä tiettyjä juttuja. En tietenkään väitä et ihmiset kaikki muuttuu liikkumiskyvyttömiksi ja ties mitä, mutta ei se vanhuus yksin tule. Eikä mua pelota rypyt tai tällaiset ulkonäköön liittyvät asiat, vaan työkyvyttömyys, tärkeiden ihmisten katoaminen (vaikka sitten kuolemalla viimeistään) ja se, etten pystyisi tekemään joitain asioita ilman apua, tai en ollenkaan.

Se avuttomuus mua ehkä vituttaa. En pysty pysäyttämään aikaa, vaikka tahtoisin. En pysty tekemään tiettyjä asioita, koska saatan olla liian raihnainen, vaikka haluaisin. En pysty viettämään aikaa joidenkin ihmisten kanssa, koska he asuvat liian kaukana / ovat poissa elämästäni muuttuneiden elämäntilanteiden takia / tai kuolleita. Hiphurraa, ei tää vanheneminen hirveen ihanalta kyllä mun päässä kuulosta vieläkään.

Tietysti ajan mukana tulee uusia ihmisiä ja uusia tilanteita ja asioita, joista varmasti pitää, tai vaikka ei pitäisi niin niihin on pakko totuttautua olosuhteiden takia. Darn. Mä en päässäni halua luottaa koskaan siihen, että "kyllä mä saan uusia ystäviä", "kyllä mä keksin uusia kivoja juttuja" tai "ei toi ihminen mulle jatkossa ehkä oo näin tärkee kun elämä muuttuu". Vittu saatana perkele, mitä jos en halua et elämä muuttuu? Mitä jos oon siihen täysin tyytyväinen tällaisena? Tai mitä jos haluaisin vaan rakentaa tähän päälle kaikkea, silti luopumatta nykyisistä asioista? Try making that happen.

Mä olin aika pitkään ihan varma etten elä kakskymppikseks. Todennäköisesti siinä oli aika pitkälti sekin taustalla, minkälaista elämää tässä on oikein tullut vietettyä. Ehkä laskin päässäni 3-4 vuotta sitten jotain kieroa todennäköisyyslaskentaa, että jos jatkan tällä tyylillä, niin en voi selvitä kahteenkymmeneen asti. En tiiä halusinko ees, enkä tiedä mitä siinä oikein pelkäsin, mutta pelkäsinpäs sitä päivää kuitenkin sit kun se alko lähestyä. Kai mä sit olin niin varma, että joku meteoriitti sitten vähintään mut pistää päiviltä, et joudun luopumaan täsät elämästä. Okei, nyt ollaan muutama päivä jo voiton puolella, enkä oo mitenkään paskat housussa kokoajan (koska housut loppu..........joo), mutta ajan kulumisesta jaksan silti "lievästi" kriiseillä.

Helpottavaa on huomata, miten ympärillä on ihmisiä, jotka tavalla tai toisella kärsii ajan kulumisesta ja omaa omanlaisiaan pelkojaan ajan kulumisesta. Eräs, joka ei kuvitellut myöskään elävänsä siihen päivään, mutta nyt vaikuttaa onnellisena odottavan helmikuuta. Toinen, joka tietää kuolevansa vuoden 2012 aikana, viimeistään oman käden kautta. Kolmas, joka rakentelee sellaisia pilvilinnoja tulevaisuudestaan, kuitenkaan tekemättä pahemmin mitään niiden eteen, että on hämmentynyt joka kerta, kun pilvilinnat romahtavat. (Tähän ei paljoa todennäköisyyslaskentaa tarvittaisi, että pitäisi tajuta, ettei asiat tapahdu itsestään. Sitäkin on liikkeellä, mutta itse en jättäisi tärkeitä asioita sattuman varaan.) Neljäs, joka ei muista enää kuinka vanha on. Viides, joka ei pahemmin kriiseile vanhenemisesta eikä mistään siihen liittyvästä.

Ja tämä viides onkin oudosti saanut minutkin miettimään elämää nuoruuttakin pidemmälle. Hämmentävää löytää itsensä miettimästä oikeesti asioita suhteellisen pitkällekin. Jotenkin ehkä tykästymässä vanhenemiseen jollain kierolla tavalla. En siltikään voi olla pelkäämättä vanhenemista, mutta jotenkin musta on ehkä nyt viime aikoina löytynyt myös se utelias puoli tämän herran takia. Oon jopa tehnyt ajatusleikkejä siitä, minkälaista mun elämä vois olla 20 vuoden päästä. (Yleensä ne menee huvittaviksi karikatyyreiksi, mutta en mä sellaistakaan ole tehnyt moneen moneen vuoteen.) Täytyy olla kiitollinen siitä, että tuttavapiiristä löytyy pari sellaistakin, jotka oikeesti näkee itsensä vanhenemassa ja vaikka hankkimassa lapsia tai saamassa lapsenlapsia tai rakentamassa itselleen kesämökkiä tai jotain tällasta. En meinaa nyt todellakaan sitä, että lähimmistä ystävistäni löytyisi sellaisia ällöttävässä mielessä perheileviä tyyppejä, mut kuitenkin sellaisia jotka näkee elämää pidemmälle kuin ehkä max 5 vuotta eteenpäin.

Itse en oikein tiedä mitä ajattelen pitkältä tulevaisuudeltani, oon liian kiireinen miettimään paria seuraavaa viikkoa, ja ehkä maksimissaan vuotta eteenpäin. Ja sillä pärjää, enkä rakenna ihan hirveesti pilvilinnoja, jotka romahtaessaan romahduttaisivat minut. Kuitenkin sellainen todella ympäripyöreä haaveilu tulevaisuudesta vähän pidemmälle on yllättävän hauskaa. Ilman että siihen liittää tiettyjä ihmisiä tai yhtään tarkempia yksityiskohtia. Ehkä se on vähän sellaista 1001 things to do before i die? Ja tavallaan tää vanhenemiskriisi on lievästi ristiriitaista myös sen kanssa, että elämässä haluaisin kokea kaiken mahdollisen. Oon kuitenkin jostain syystä päättäny rajoittaa sen tähän nuoruuteen, ja kaikkeen mitä sillon voi kokea. En oo yhtään suostunu ajattelemaan, että ehkä joskus haluaisinn kokea miltä tuntuu olla äiti tai isoäiti tai erakko tai vanhainkodissa. Okei, kaikkea en halua kokeilla, mut uteliaisuus on heränny. Sillä mä ehkä oon selvinny nyt näistä syntymäpäivistä.

Ei se ole sitä, että pelkäisin tulevaisuutta, vaan pelkään nykyisistä asioista luopumista. Oon liian onnellinen näistä ihmisistä ja asioista elämässäni, etten ikinä haluiaisi mitään syytä luopua niistä.

perjantai 18. marraskuuta 2011

elämän ilotulituksia

Miksi elämä on nyt ihanaa? Koska!

Huomenna on ihan superhypermahtava keikka, en tajua miten mulle tuli keikkainnostus näin myöhässä, mut herranjumala nyt ei pysy housut enää jalassa ku riehun innoissani ympäri kämppää ja tekis mieli vaan kiljua.


Kettusiskon kanssa meillä on pirun jäätävän hullun sekopäisen mahtavia suunnitelmia. Me päästään pian tekemään videoita, joita on ideoitu suuntaan ja toiseen jo pitkään. SEKÄ jaksan kokoajan olla innoissani siitä et minä, kettusisko ja isoveli tosiaan saatiin yhteinen kämppä, jonne päästään tammikuun alussa muuttamaan. Hähää Espoo, en pysy täällä kuin 3kk. Tuntuu helvetin hyvältä päästä takaisin Helsinkiin, kun aikanaan on niin paljon töitä tehnyt sen eteen että sinne on päässyt. Don't get me wrong, tää Espoon koti on ensimmäinen paikka jossa on ollu turvallinen olo kotona, se on täysin kettusiskon ansiota, mut se, että päästään vielä Helsingin puolelle niin äh what more can you ask for?

Tänään, tuossa ihan hetken päästä lähden käymään Hyvinkäällä, kotipaikkakunnallani, ja nään siellä asuvia ystäviä. Ah. Oon niin onnellinen ettei välit vanhoihin ystäviin mene kovin helposti, niistä en kuitenkaan haluisi luopua millään, ja vaikka välimatkaa on, ja vaikka yhteyttä ei tule pidettyä ihan hulluna, niin välit ihmisiin ei muutu. Täydellisiä hetkiä part. 2398 on kun istun Hawkin autossa ja musiikki soi täysillä, kukaan ei puhu mitään ja autolla vain eteenpäin. Jos jonkun kyydissä mulla on turvallinen olo, niin tän herran.

Mulla on mahtavia ihmisiä elämässä ja mahtavia juttuja tulossa. Oon tällä hetkellä rahaton ja ruoka lopussa ja pää ihan sekaisin kaikesta mitä tapahtuu, ja meidän kämpässä on yksi toimiva valo, mut silti. Meikä taas uskoo elämään, ilman että suljen huonoja juttuja pois. Jos joskus hävitän tän ominaisuuteni, et voin olla täysin onnellinen hetkittäin, vaikka kaikki on päin helvettiä, niin sitten oon oikeesti pulassa. Tällasta se on mun elämä muutenki, kaikkea paskaa kaatuu niskaan, silti hymyilyttää ja tekis mieli vetää kuperkeikkoja koiranpaskassa. Öh no, ei ehkä nyt ihan koiranpaskassa, mun tuurilla mä vaan osuisin tuolla pimeessä niihin.

Btw, mullon jäätävä tarve vetää tukka lyhyeks. Yritän hillitä itseni. Lähestyvät synttärit ei kyl yhtään auta asiaa.

perjantai 11. marraskuuta 2011

käsikirjoitettuja tilanteita?

Ihmisiin tutustuu välillä ihan vitun kummallisista sattumista johtuen. Tuntuu et ne tilanteet on jotenkin jonkun täytyny käsikirjoittaa (syytän Joulupukkia), koska ne vaan on niin uskomattomia, että miettii miten se voi olla mahdollista, ja että jos olisi siinä tilanteessa tajunnut mitä vielä tulee tapahtumaan, niin olis hämmentänyt ihan vitusti. Hämmentää näin jälkeenpäinkin, mutta päälimmäisenä tulee semmonen ”ah elämä on ihanaa ja täynnä yllätyksiä ”-henkinen humala. Koko yön näistä ja muista jutuista kettusiskon kanssa kälistyäni ajattelin jakaa tätä ilosanomaa tännekin.

Nojoo, kettusisko. ”Vittu sulla on iiiihanat hiukset.” Tätäpä olin humalassa tälle tytölle selittänyt jatkuvalla syötöllä. Menin ystävän kanssa moikkaamaan kettusiskon kaveria, josta ei hirveesti ollut seuraksi, eikä omastakaan ystävästäni, niin olin valinnut uhriksi tän törkeen hurmaavan punapään.

Stam1napoika hmm joo. Muistan et tää urpo istui mun paikalla junassa ja sillä oli tosi vanha Stam1nan paita päällä. Käskin pois mun paikalta junassa ja hetken päästä sitä jo sovittiin porukan kanssa yhteistä taksia Jurassic Rockin alueelle juna-asemalta. Mullon ikävä sitä paitaa.

Isoveljeen tutustuin Stam1napojan kautta, se halus kertoa yhdestä mulle tapahtuneesta jutusta sille, ja lähteä yhdessä lahtaamaan ihmisiä. 

Pössö, nojoo, kuten aikaisemmassa blogitekstissä luki, tämä herra ties mitä pössö tarkoittaa kun kovaan ääneen kirosin yhdellä tapahtumalla, ettei sitä kukaan tajua.

Mr. Jones halusi tietää miks 12-vuotias tyttö tuijottaa kukkakaupassa pitkään kukkia. Vastaus oli ”mullon huono päivä, imen hyvää fiilistä kaikista näistä tuoksuista ja väreistä”. Kuulemma tämän takia muhun halusi sitten tutustua, vaikka oli itse sillon 18.

Reetu, toinen kaveri etsi itselleen kirjekaveria netistä ja randomilla linkkasi mulle mesessä (joojoo silloin käytin vielä meseä uh ah) jonkun ilmoituksen ja sano et kirjota sä vaikka tolle. Trallallalaa onneks kirjoitin. Harmittaa ihan helvetisti, etten oo kohta puoleentoista vuoteen nähny tätä neitiä, mut väleissä ollaan edelleen ja kovasti nyt yritämme järkätä treffit.

Herra jolle en keksi hienoa salanimeä mwahhaha oisko ”fuck reality”?, noh sanotaan vaikka näin et hyvä että lähdin toisen ystävän kanssa katsomaan miten paska paikka se Sodankylä loppujen lopuksi on. Kyllä, se on perseestä. Kaikki sieltä tuleva kuitenkaan ei.

Elämäntapaintiaaniveli (joo meitä molempia liitossa kutsuttiin elämäntapainkkareiks). Hmm no, kannattaa pistää virallisessa paikassa Scandinavian Music Groupin tilalle soimaan Infected Mushroomia. Joku halusi tietää kuka saatana sen biisin laittoi soimaan.

Hawk. Kannattaa jutuillaan paljastaa kuinka nörtti on ja aloittaa tyynysota nörttipojan kanssa.

Colli. Kannattaa ottaa hallitukseen tyttö joka tulee paikalle tukka hulmuten ja poistuu yhtä nopeesti kun tulikin, mut ehti tehdä pysyvän vaikutuksen siinä välissä.

Lapista, se oli ainoa asia jonka tästä pojasta muistin kun se mut facebookissa lisäsi kaveriksi. Melkoinen trollaaja ja häirikkö, mut sekös ihmisessä ihastutti (ja ihastuttaa edelleen ja on se livenäki kiva mwahhahaha.)

Porukan hiljaisimmalle kannattaa päättää ruveta avautumaan kaikesta mikä reissussa on päin persettä ja miksi muut on perseestä. Sieltä löytyi jätkä joka oli samaa mieltä, kaikkea muuta kuin hiljainen, ja veti sarkasmillaan mut onnesta sanattomaks.

Tsunami, noh yhteisten kaverien kautta tämän tytön kanssa samaan paikkaan, mut yhdessä kirottiin luonnonkiharia hiuksia. Ne on muuten edelleenki perseestä.

Erääseen murupullaan tutustuin koska pikkusiskollani ja sen pikkuveljellä oli jotain epämääräistä sekavaa ties mitä, jota en ees tarkkaan muista, mut ihme sattumien jälkeen huomasin tämän asian takia juttelevani tän herran kanssa.

Tässä ehkä mieleenpainuvimmat tapaamiset. Sitä vaan miettii miten pienistä asioista elämä on kiinni, ja miten paljon muistoja ja asioista ois jäänyt kokematta ja kuulematta jos ois tehny asiat yhtään eritavalla. Hassua, että kaikki mun elämäni tärkeimmät ihmiset löytyy tältä listalta, toiset tärkeämpiä kuin toiset, mut ketään en vaihtaisi, ja kauhistuttaa ajatellakin, että jos en olisi johonkin näistä tutustunut. Hulluja yhteensattumia, ei mitään ”oltiin samalla luokalla koulussa”, ”perhetuttujen lapsi” tai ”työkaveri” –meininkejä, joissa ei sinänsä ole mitään vikaa, ei sillä ole väliä miten huippuihin ihmisiin tutustuu, kuhan tutustuu, mutta itse jaksan ihmetellä miten kummallisesti olen parhaisiin tyyppeihin törmännyt. Siihen vielä päälle se miten onnellinen oon siitä, et nää ihmiset on elämässä, ja hetkellisesti se tuo hulluna valoa paskamaiseen tilanteeseen, kun kuitenkin näkee ympärillään sen, minkä takia se kaikki on aina kestämisen arvoista ja ne, jotka tekee elämästä siedettävää.


Voi elämä mikä kuva, mut tällainen on fiilis ja satuin tän kuvan muistamaan. Vanha kämppä mwah. Ja mietin hirveesti laitanko tähän tekstiin tunnisteeksi "elämärakkaus", koska elämärakkauskohtaus mulla on. Se on kiva fiilis, kannattaa kokeilla. Ja jaksan itsekseni tässä käkättää kun keksin ihmisille aina nerokkaita sala-/lempinimiä. Menenpä nyt vihdoin onnellisena käkättämään itseni unten maille. Vittu. Naurattaa liikaa. Hakeudun hoitoon.

maanantai 7. marraskuuta 2011

musta lammas

Mä en oikein ole koskaan sopinut siihen malliin, jonka mun perhe ja suku on mulle tehnyt. Ei sillä et mua olis oikeestaan elämän aikana painostettu mihinkään muuhun kuin musiikkiopistoon ja lukioon, mut mun ja perheen arvot on aikalailla ääripäistä. (Btw, molemmat kuitenkin oli lähellä sydäntä ja oikeita valintoja, jotain porukatkin on tajunnut.) Eikä silleen et mun perheen arvoja olis onnellisuus ja mun arvona se että oon mahdollisimman onneton, mut tavallaan ne asiat, jotka rakentaa sen onnellisuuden on ihan erilaisia. Mieltymykset on ku laittais persun ja vihreän järjestämään yhteisiä illanistujaisia. (Yhtään nyt viittaamatta, että mun porukat olis persuja. Ei. Ei ne tyhmiä ole.)

Kaikki on oikeestaan ruvennu menee päin seiniä siinä vaiheessa ku tajusin että jo yksinkertaisesti mun vuorokausirytmi on täysin päinvastainen kun muulla perheellä. Oon vampyyri, eli meininki on ollu sitä et meen aamulla nukkumaan siihen aikaan kun porukat herää pirteinä kuin peipposet. Tättärää katastrofin ainekset kasassa, mut lisätäänpä siihen vielä se, että oon niin meneväinen ihminen. Mä en jaksa istua kotona. Mulla häviää kaikki energia jos joudun olemaan paikoillani, ja vanhemmilla meni kauan tajuta, et energiaa mulla riittää parhaiten sillon kun on paljon tekemistä. Ei, en tartte päiväunia. Ei, mua ei haittaa olla joka ilta koulun/töiden jälkeen menossa. Ei, mua ei vaivaa nähdä kaveria klo 2 yöllä. Ei, mulla ei ole ruoka-/nukkumaanmenoaikoja. Hyi.

Kotoa pois muuttaminen on ehkä ollut fiksuinta mitä oon koko elämäni aikana tehnyt ajatellen välejä vanhempiin. Meidän erilaiset elämät ei vaan sovi saman katon alle, ja turhaa riitelyä turhista asioista ei voinut välttää. Sen kaiken voi välttää sillä, ettei punkkaa samassa osoitteessa, ja voi keskittyä sitten tappelemaan vain kaikesta muusta mitä ne ei hyväksy. Onneks osaan pitää porukat pimennossa. Ei, en valehtele, mut jätän asioita kertomatta ihan vaan niiden parhaaks. Tiedän et äidillä hajoais pää jos se tietäis mun liftauspakkomielteestä ja isä flippaisi sunnuntaikännäämisestä. Ehei, kaikkea niiden ei tarvitse tietää.

Mun vanhemmat kuuluu tähän ”punainen  iso omakotitalo, kaksi autoa, iso piha, kesäasunto ja koira” –porukkaan, eikä siinä mitään. Ne on päässyt tavoitteeseensa täydellisesti ja on onnellisia. 10 pistettä ja helvetin iso papukaijamerkki siitä, mut se ei ole sitä mitä mä haluan elämältä. Itseasiassa tällä hetkellä mä kuvailisin helvettini aika lähelle tuota. Joskus niiden on tosi vaikea ymmärtää sitä, et mä oon onnellinen tässä elämässäni, mitä nyt elän, koska ne ei yhtään osaa eläytyä siihen mahdollisuuteen, että tällaisessa elämässä voisi olla onnellinen.

Toinen välivuosi, pätkätöitä ja talkoohommia, sossua ja kelan tukia, laskujen maksamista myöhässä ja raha-asioiden korjautumista vähitellen. Totta on se, että vuonna 2011 mulla on ollu sinänsä helvetin poikkeuksellinen tilanne, koska mulla on oikeesti ollut tosi tarkkaa ja välillä jopa epätoivoista rahan kanssa. Paska nakki, mut pohjalta ei pääse ku ylöspäin. Enkä mä silti tekis mitään toisin. (Okei, oisin kyllä voinut olla laittamatta säästötilini kiinni ja heittämättä avainta kaivoon, ois helpottanut montaa kriisiä aika perkeleesti…) Mutta silti! Täällä ollaan vieläki. Hassua on se, et meikä on aina ollut se, jolla on vitusti rahaa. Kaveriporukan antelias Roope Ankka. En oo koskaan aikaisemmin joutunut lainaamaan et selviän, minä oon ollu se jolta lainataan. Ja joka jakelee rahaa niillekin, joista tietää ettei ne koskaan pysty maksamaan takas. Eikä se oo haitannu mua, miks mun ystävät ei sais hyötyä siitä, et mulla on ollu rahaa? Tämä asia sinänsä on säilynyt, vaikka rahaa onkin huomattavasti vähemmän käytössä. Se on VAAN rahaa.

Mutta porukat on kauhuissaan. Nyt se syrjäytyy kun sillä on toinen välivuosi, kohta sillä ei oo kavereita, joutuu vielä asunnottomaks, ei käy missään töissä, istuu vaan sängyllä ja saa kohta makuuhaavoja. Darn! Niinkö huonosti ne mut tuntee, et kuvittelee että mun elämä koskaan vois mennä tollaiseks? ”Nyt sillä on rastatki, ei muuten varmasti kukaan palkkaa sitä!” …voi elämän kevät ja Mannerheimin perskarvat. Sillon kun vielä asuin kotona, porukat yleensä jakso vaan nauraa mun meiningille, koska oli pakko kuitenkin jossain määrin elää niiden ehtojen mukaisesti. (Salassa niitä kuitenkin jäätävästi kiertäen). Mut nyt kun tässä on asunut jo aika kauan poissa kotoa, niin niillä jotenkin se huoli pahenee, koska ne ei pääse yhtään vahtimaan mua. Varsinkin kun en tykkää käydä kotona, enkä erityisemmin edes soittele sille suunnalle. ”Onkohan se enää ees hengissä?” Tämä tyttö tietää tasan tarkkaan mitä tämän vuoden tekee, selviää kyllä, ja tärkeimpänä, on oikeesti onnellinen.

Saa nähdä jos päädyn Aseistakieltäytyjäliittoon töihin. Armeijaa korkealle arvostava isä pitkällä armeijataustalla ja ylpeydellä repii siinä vaiheessa kaikki mahdolliset pelihousut ja poistaa mut sukupuusta. No, sukupuussa aina mun kohdalla onkin ollut tuulenpesä.

Parasta on ehkä se, että oon löytäny tähän sirkukselta vaikuttavaan elämääni sellaisia ihmisiä, jotka jakaa samanlaisia arvoja, pitää samankaltaisista asioista ja on samanhenkisiä. Tavallaan mulla on oma perheeni, ehkä ilman verisidettä, mut rautaketjuja meidän välillä kyllä on yhtään epäilemättä. Ehkä yhdessä kaupungilla kävellessä näytetään siltä, että joihinkin naamiaisiin meidän on pakko olla menossa, sen verran erilaisia tyylejä löytyy, mut kirjava ja täydellisesti yhteensopiva.
What more can you ask for?

tiistai 1. marraskuuta 2011

borderline personality disorder

Aina välillä löydän itseni miettimästä olenko hullu? Täysin sekaisin? Asennevammainen? Tunnevammainen? Narsisti? Masentunut? ADHD? Skitsofreeninen? Kuollut?
Etsin kuumeisesti syytä sille, että tuntuu että kaikki ei ole kotona, paloja puuttuu. Minun palapelistäni.

Tuntuuko kaikista tältä? Onko inhimillisyys tällaista? Kadonneiden palojen etsimistä, joita ei välttämättä koskaan ollutkaan. Mikä minusta puuttuu? Jokin hermosäe, molekyyli, sielu? Kyky olla onnellinen, vaikkei syytä onnettomuuten olisi? Turrunko niin pahasti jokapäiväisessä elämässäni, etten edes huomaa keskeneräisyyttäni, tätä surullista rauniota, jota joku voisi nuoreksi naiseksi kutsua. En minä. Joskus olen vain minä. Näkymätön. Sielu, joka tuntee liian paljon, eikä siltikään tiedä mitä tuntee. Huomenna voinkin sitten olla taas vain kuori. Kaikki tuntuu haalealta ja värittömältä. Tai niin täynnä elämää, että kaikki ne tunteet repivät sisäelimet käyttökelvottomiksi.

Ei minua kukaan toinen repinyt palasiksi. Sen tein itse, suurin ja julmin saavutukseni.
Olen vain se eläväinen sinisilmäinen nainen, tyttö, joka eksyi itsestään.