nopeasti aallon pohjalle

Paha sanoa johtuuko tää olotila kofeiinista vai pään sisällä pyörivästä myrskystä vai tän talon kummallisista energioista vai mistä. Olotila on kuitenkin aika kummallinen. 

Tajusin taas, että itsekseenhän tässä tanssahdellaan kohti tuntematonta. No, sitä se kai on koko elämä. Yksin tänne tullaan ja yksin lähdetään. Silleen ilman, että tässä nyt olisi mitään sen kummempaa angstin sävyä. Aina välillä sen vaan unohtaa. Unohtaa itsensä jolloin unohtaa olevansa yksin. Ja sitten siihen herää jossain vaiheessa, ja miettii että niinpä niin Inari, mitäs oikein edes kuvittelit.

Kuvittelin, etten ole yksin. Ja fakta kuitenkin on, että jokainen meistä on yksin. Päivästä toiseen, koko elämähän se on tavallaan yritystä unohtaa tää asia, tai tuntea edes hetkellisesti toisin. Riippuu tietysti ihmisestä. Ja sitten tulee näitä hetkiä, kun tajuat selvästi minkälaista harhaa se lopulta onkaan. Mikä se? Se tunne, ettei täällä oltais ihan yksin yrittämässä jotenkin selvitä tästä paskasta. No, lapio käteen ja paskat sivuun ja värejä tilalle. Oikeastaan tää kaikki on toisaalta vaan värillistä paskaa. Ainakin näin huonona hetkenä. Hyi.

Mä tarvitsen oman kodin. Ylipäätään tarvitsen kodin. Mistään muualta en sitä löydä kuin omasta päästäni ja tiettyjen ihmisten luota välillä. Mutta miksi nää ihmiset on niin kovin kaukana? Pakko kyllä myöntää, että kaksi sellaista ihmistä löytyy todella läheltä. Toisen viereen ryömin eilen illalla nukkumaan ja toisen kanssa juuri viestittelin lauantaista. Ah. Mutta tällaisena päivänä on hyvä sitoa lisää väriä hiuksiin, kun on niin harmaa olo, että tekisi mieli vain kuolla pois. Ihminen on kummallinen, koska niin moni haluaa päänsä sekaisin millä hinnalla tahansa. (Ja siihen meni taas sekin palkka ja sossun massit, hyi teitä!)

Ei tää elämä vaan riitä kovin monelle.

Joskus minäkin toivoisin, että minun tunteillani olisi merkitystä sen verran, että omat murheensa pystyisi jättämään edes hetkeksi sivuun. Kyllähän te osallistutte minun onneeni ja ilooni ja nauruuni, mutta kuinka moni olisi valmis pitämään kädestä kiinni silloin, kun sitä oikeasti tarvitsen?

Kannattaa miettiä, kuinka paljon elämässä on ihmisiä jotka vie sinulta sitä energiaa ja kuinka paljon niitä, joilta saat energiaa. Tärkeimpiä ovat ne ihmiset, joiden kanssa tää homma on tasapainossa. Toimii molempiin suuntiin, huonoina ja hyvinä päivinä. Yhdessä me ollaan kuitenkin vahvempia, ja unohdetaan se typerä tosiasia, että yksin tänne tultiin ja yksin täältä lähdetään. 

Onhan tässä kuitenkin koko tää typerä homma nimeltä "elämä" tässä välissä.

kerroin ikävästä

On ehkä pirun hankala alkaa listata asioita, jotka on muutossa hyviä tai huonoja. Hyviä on ärsyttävä listata siksi, että niitä on niin paljon ja huonoja sitten taas koska heti alkaa harmittaa, vaikka päätöksestään täysin varma onkin. Mä ehkä kuitenkin aloitan niistä muuton huonoista puolista tällä kertaa, koska hyvistä puolista on tullut jo höpistyäkin niin urakalla. Katsotaan miten pitkälle tässä pääsee (ois kiva nukkuakin tänä yönä huomisen oopperan takia.............ehkä).

Ensimmäinen asia, joka tulee mieleen on se, että Ireneä tulee ikävä. Tuosta pikkusiskosta on tullut oikeasti ihan järjettömän tärkeä ystäväkin ja kaiken lisäksi se on sisko. Aika hullua miten paljon se nykyään tietää mun asioista, ja ihan järjettömän kivaa, että se kertoo mulle omistaan. Sais kyllä soitella enemmän! Ruvetaan soittelee skypellä jooko?

(Tajusin just et jos rupeen yksitellen kirjoittamaan kaikista ihmisistä, jotka nyt tulee mieleen kun mietin ketä tulee ikävä, niin tänä yönä ei tosiaan tule sitten tuntiakaan unta. No, ehkä silti vielä parista tyypistä.)

Mulle tulee Emiliaa ikävä monestakin syystä. Kettusisko. Moni niistä syistä löytyy jo täältä blogistakin. Meinaa itkettää ajatus ettei pysty vaan päättämään silleen et "NYT KYLÄÄN" ja että sen jopa sais toteutettua aika nopeesti tämän idean jälkeen. Monta syytä lisää tämän tytön ikävöintiin varmasti vielä tulossa ja tuntuu et joka reissulla vaan enemmän ja enemmän. Huuuhhuh. En minä ees keksi mitä tuosta tytöstä sanoisin, tuntuu et kaikki on sanottu ja silti aivan liian vähän. Tulee ihan hirvee ikävä. Mut ostin jo kirjepaperia!

Tanelia tulee aivan järjetön ikävä myös. Varsinkin tämän pojan olemusta. (Yleisesti ottaen ikävöin tosin aina ihmisten olemuksia, mutta kuitenki!) Sellaista lämmön määrä on kiva löytyä läheltä, mutta nyt se löytyy sitten ajatuksista ja täytyy sitten käydä tervehtimässä tarpeeksi usein. Monen ihmisen seura ei myöskään tee mulle (niin nopeasti ja heti) niin kotoista oloa.

Nikoa tulee ikävä. Nikoa ja sen naurua ja hymyä. Ja melkein vielä enemmän niitä hetkiä, kun ollaan oltu vakavia. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ja me kaksi enemmän kuin tuhat kuvaa, vai miten se oli............. Voi miten mulle varmasti tuleekin näin puheliasta ihmistä ikävä, joka kuitenkin osaa kuunnella paremmin kuin monet. Ei vain kuule, vaan oikeesti kuuntelee.

Mayaa tulee ikävääääävä myös. Blääh tulikettuvillasukkatyttö, sanat ei riitä. Kyllähän meillä päät on kolahdellut enemmän tai vähemmän yhteen, mut mitä nyt kahdelta jääräpäältä voi odottaa. Toistensa potkimista perseelle ja sen, että kumpikin näkee toisessa välillä myös sen "zen"-puolen? Saa nähä mitä nyt tuosta yhteisestä blogista tulee, kun sen kanssa päästään vihdoin jossain vaiheessa vauhtiin...

Jaanaa tulee ikävä. Tulee muuten ihan hullu ikävä. Mutta tämän tytön kanssa on selvitetty jo vuosia sitten se fakta, ettei välit muutu mihinkään, vaikkei ihan kokoajan oltaiskaan tekemisissä. Varmasti tulee soiteltua ja aina nähtyä kun samoille leveysasteille selvitään. (Eli todennäköisesti kun minä käyn tätä kuvataideakatemian kanssa naimisissa olevaa tyttöä Helsingissä katsomassa höhöö.) Oon tästä tytöstä niin monella tavalla ylpeä ja kiitollinen, ja se on niin monella tavalla ollut vielä kullanarvoisempi, kuin mitä aina muistan sille sanoa. Kenen kanssa mä nyt käyn taidenäyttelyissä? No, toivotaan että sillä on aikaa käyttää mua niissä kun Helsinkiin taas eksyn kyläilemään. Ja on sillä varmasti.

Vanhaa kämppää tulee ikävä, se oli kuitenkin hetkittäin koti. (Meidän kämppä on ihminen, ihan tosi, se on ihan omanlaisensa persoona! ...nojoo, halusin nyt tähän kuitenkin mainita, että sitä tulee ikävä....) Ihan oikea koti, joka tuntui nyt kesän aikana jopa kodilta. Harmi vain että sydän veti pois Helsingistä niin monta kertaa, kotona olisin kyllä viihtynyt vaikka kaikki muu Helsingissä aiheuttikin lieviä sydänkohtauksia.

Tiiaa tulee ikävä. Tulee muuten aivan karmea ikävä. Onneks tämänkin tytön kanssa on selvitty näkemättä toistemme naamoja ennenkin ja onneks molemmat tietää, ettei se fyysisesti kaukana tarkoita että olisi henkisesti kaukana. Ja tämän tytön läsnäolon kuitenkin tuntee.

Ja joo Atte, tulee mulle sinuakin ikävä. Oli ikävä jo kauan sitten höhöö. Saisit opetella ettet mumisis puhelimessa epäselvästi ja voisit sinäkin soittaa mulle. En kyllä tiiä kenen kanssa leipoisin yhtä huonoja pullia, tai kenen pään puhuisin yhtä pyörryksiin. Enkä kyllä tiedä kenen kanssa nauttisin enemmän elokuvien katselusta tai punaviinin juomisesta.

Tonia ja Emiliä tulee ikävä. Molempia tosin on tullut ikävöityä tässä viimeisen reilun vuoden aikana jo aika paljon, joten ompahan tullut harjoiteltua. Nämä kaksi piti mun puolia sillon joskus kun Helsinkiin muutin. Se on aika helvetin siistiä se. Ja Toni se on pitänyt mun puolia jo kauan ennen ku edes muutin Helsinkiin.

Mulle tulee ikävä myös varsinkin Minnaa, josta on yhtäkkiä tullut ihan hullun tärkee ihminen. Ah, onneks sekin kuitenki tykkää lähteä pois Helsingistä! Ikävä tulee myös Justusta, Katjaa, Pauliinaa, paria hyvinkääläistä, tulikukkalaisia, Markoa ja miljoonaa muuta ihmistä minun Helsingistäni. 

(No, melkein loppuun asti päästiin sitten ennen ku tuli itku. Ja nyt uudestaan tätä koneelle kirjoittaessa.......)

Pitää koittaa muistaa, että vaikka kaupungit ei liiku, niin ihmiset voi liikkua. Tervetuloa kylään. Tulettehan?

yöllisiä onnellisia levottomuuskohtauksia

AAAAAARGH! God damn, tästä nukkumisesta ei tule taas yhtään mitään.

Päässä pyörii niin monta ihanaa asiaa, ettei nukkumatti pääse lähellekään. Irene sen sijaan mumisee metrin päässä unissaan oikein sujuvasti. Missähän se koira viilettää............

Yhtäkkiä tuli ikävä laittoman montaa ihmistä, mutta enemmän sillä hyvällä kuin huonolla tavalla. Vitsi mitä suunnitelmia mulla onkaan, kuhan pääsen Helsinkiin pyörähtämään. Mä mm. aion tuijottaa tiettyjen ihmisten naamoja taukoamatta ainakin pari päivää. Jos vaikka lähtisi sitten siitä suunnittelemaan ehkä jotain muutakin.

Sitä ennen sielunhoitoa Päivärannassa ja tällä kertaa ihan sen OMAN sielun lepuuttamista. Sitten ihan toisenlaiseen sielunhoitoon Savonlinnan oopperajuhlille. Uuuuuuuaaaaaaaa! Ja sitten Helsinkiin tuijottamaan niitä naamoja..................sounds like a plan to me!

Täällä Päivärannassa saa nauttia pikkusiskojen, isän ja äidin, isoäidin ja kummitädin seurasta. Varsinkin kummitädin näkemistä odotan kuin kuuta nousevaa, minun henkinen tuki on Suomessa kylässä<3. (Ja siis joo, me puhutaan tässä muutama seuraava päivä siitä Jeesuksesta sitten.) Kummitädistä joskus toiste lisää, oman tekstin arvoinen nainen.

Mielessä pyörii tulevat seikkailut, monien uusien ja vanhojen ystävien naamat, menneet kesän ilot ja surut, oma koira kainalossa, outoja pilviverhoja, takahuoneen katto, kirjahyllyt täynnä kirjoja, huoneissa tuoksuu koti, isän villapaita päällä ja Siljalta unohtuneet parittomat villasukat jalassa. (Palautan nää Silja kyllä, don't worry.) Epämääräisiä unikuvia ja pakottava tarve laittaa puhelin jo päälle.

Jo 24h tavoittamattomissa tekee päälle ihmeitä.

toukokuu

No oho. Toukokuu vaan meni, hups vaan ja katos.

Työt alkoi. Linnanmäki paljastui mukavammaksi paikaksi kuin mitä osasin odottaa. Odotin aika karuja juttuja. Kävin parhaissa UG kekkereissä miesmuistiin Helsingissä. Huhhuh. Nautin pikkusiskon seurasta laittoman paljon. Ikävöin sitä myös liikaa. Löysin eräät kalliot uudestaan. Pölähtänyt kaverin kämpille aamupäivällä nukkumaan ja uskoutunut salaisuuksista Tin Tin Tangon terassilla. Kävin ehkä parina päivänä koulussakin. Juhlin siviilipalveluksen loppumista. Juhlin sitä pitkään. Vietin ensimmäisen kesäalppari-illan. Silittelin poliisihevosia. Vietin festivaalia kadulla ja ostin pitkästä aikaa salaattia kaupan ruokatiskiltä.

Pyöritin tulia ja unohdin muiden elementtien olemassaolon. Pyysin vapaapäivää ja järkytin leffamaullani. Huolestuin välimatkoista ja ikävöin etukäteen. Haaveilin reissusta, mutten halunnut lähteä. Menin monta kertaa nukkumatta töihin, mutta kotiin vain väsyneenä. Löysin kodin kaverin sohvalta ja toisen patjalta. Ostin ruskean mekon ja unohdin pelätä. Jätin kameran pois ja lumouduin musiikista luolassa. Söin parhaita tortilloja ja löysin aurinkolasit. Unohdin maksaa laskut ja olen piirtänyt mielelläni. Piirtänyt paljon. Aloittanut kirjontatyöni ja  istuttanut kukkia ja vihanneksia. Viettänyt pitkiä aurinkoisia päiviä Linnanmäellä harmistumatta. Kironnut ajan kulumista ja saanut parhaita ajatuksia pitkään aikaan.

Olen katsonut peiliin hymyillen pitkästä aikaa ja lakaissut syksyn ja talven tuhkat.

Löysin silti tuhkistakin elämää.

huhtikuun henkäisyt

Mua kovin hassuttaa.

Mä uskoisin et hyvässä mielessä.

Tekee mieli piirtää, mutten millään jaksa kaivaa tusseja esille. Yritin täyttää ipodia, mut en pystyny keskittymään senkään vertaa kun aloin etsimään niitä tusseja. Levitin lattialle kaikki kuvat, jotka pitäis saada seinälle. No ne on nyt sit kasoissa tuossa lattialla, meni mielenkiinto siihenki hommaan, koska rupesin täyttää ipodia. Käyn viiden minuutin välein ihmettelemässä jotain keittiössä ja sit palaan takas tähän lattialle. 

Tää kuukausi on ollu ihan ihmeellistä vaiheilemista. Mut jotenki ei ehkä negatiivisessa mielessä. Enää ei tunnu siltä, et olisinkaan eksyksissä. Pitkään siltä tuntuki. Enkä todellakaan muistanu miten vajottavalta se tuntuu. Eksyminen hyvä. Se, et tuntuu että kävelee ihan täysin väärään suuntaan? Ei hyvä. 

Mut en mä kävellytkään väärään suuntaan. Mun tyyli vaan on erilainen, enkä ees itse halunnu sitä myöntää.

Mun lamppu pörisee ihmeellisesti ja oon löytäny illalle täydellisen soundtrackin. 

Vilkuilen jostain syystä puhelinta jatkuvasti vaikken edes odota soittoa haluaisin soittaa mutta en viitsi uskalla halua liikaa pelottaa kaduttaa hävettää jännittää-ää-ääää-ä-ä-ää-ääääää-ä  

Nyt niitä kuvia seinille ja rauha maahan.

pikkuviulisti

Kova ikävä pikkusiskoa.

laiskamato

Joo, hetken uskoin jo, että se kevät vihdoin tuli. Tänään sitten satoi lunta. Blööööääääh, riittää jo!

Mua on laiskottanu tän blogin kanssa oikein urakalla, en meinaa jaksaa kirjoittaa tänne juttuja, vaikka niitä päässä onkin (uskomatonta, mutta totta) ja jopa paperilla. Koitan etsiä jotain motivaatiota, mut en meinaa jaksaa vaan nähdä sitä vaivaa. Vähän sama kuvien kanssa. Niitä löytyy paljon, mut laiskottaa lisätä niitä tänne. Musta on tullut laiska bloggaaja, ha!

Yritän tällä hetkellä kovasti saada uutta huonetta järjestykseen. Vähän oon vielä vaiheessa, lähinnä noiden vaatteiden kanssa, joita en millään meinaa saada mahtumaan vaatehuoneeseen. Kannoin taas pari ikeasäkillistä vaatteita UFFin keräyslaatikkoon, ja silti noita vaatteita on ihan tuhottomasti. Enkä oikein enää tiedä mistä luopuisin. Tähän huoneeseen haluan myös seinät kuntoon. Oikeesti taas nuo kuvat ja kaikki roina seinälle, kun en niitä tuohon viereiseen huoneeseen saanut jostain syystä laitettua. Mä tarvitsen niitä juttuja joilla saa verhot paikoilleen, tai naulaan ne kohta kiinni.

Kesätyöt. Linnanmäki. Apua. Mukavaa porukkaa siel kyllä on, ja ulkotyöt on jees. "Vähän" vajottaa ajatus siitä, et pitäis olla kesä töissä. En mä osaa. Haluun reissata. Mut pakko. Kai. No, oon ainaki nyt päättäny tän kesän osalta näin. Kyllähän niitä tulee sitten lisää. Tuleehan? (Ihanku se töihin meno ois joku maailmanloppu tän kesän osalta, siltä ainaki tuntuu. Ärsyttää. Sekä se, että pitää mennä töihin ja se, että se töihinmeno ärsyttää.)

Tuskailen kouluhommien kanssa aika urakalla. En oo kyllä tätä vuotta vetäny mitenkään täysillä, syystä sun toisesta. Hulluna juttuja rästissä, ja jossain vaiheessa meni motivaatio koko alaa kohtaan ihan täysin. No, motivaatio löytyi takas, nyt pitäis sit vaan koota kaikki hommatkin kasaan. En kyllä jaksa ottaa mitenkään hulluna stressia, meen omalla vauhdillani sano maikat tai kela mitä tahansa. Nii perkele. Eniten tuolla koulussa edelleen vituttaa, että opiskelu on powerpointtia toisen perään, tietokoneella istumista ja tuubia, mitään ei kirjoiteta käsin, eikä yhtäkään oikeeta kirjaa lueta. LAÖSDNAKJDGBKAAKLSDLSKGLAJDF ASD.

Äidin ostama saippua tuoksuu aivan järjettömän hyvältä. On ikävä Päivärantaan ja pikkusiskoa. Sain ensimmäiset rusketusrajat Rovaniemellä pääsiäisenä. Tekisi mieli vappuna juoda kiljua. Tuntuu aika usein, että päässä on iso reikä. HTC on kumma kyllä vieläkin elossa. Arizona Blue White Tea on liian hyvää. Sain tänään loppuneilla leffafestareilla (Season film festivaaaal) perseen ja selän kipeäksi Bio Rexin tuolien takia. Mulla on epämääräisiä sormenpään kokoisia mustelmia ympäri kroppaa iha hulluna. Värjäsin yhden lempipaitani vahingossa keltaiseksi. KELTAISEKSI. Ensi viikolla pääsen katsomaan Semmareita! Kädessä oleva vihreä teksti ei vaan kulu millään pois. Kirjoitin pitkän listan.

helsinkikiirekohtauksia

Helsinkielämä väsyttää mua ajatuksena tällä hetkellä ihan tuhottomasti. Siksi on hyvä olla reissussa, ja kerätä voimia, sekä miettiä vähän asioita taas uusiksi.

En oikeastaan tiedä mistä se johtuu, mutta se kaupunki tiivistää tällä hetkellä mun ongelmat. Tai tekee elämäni ihanista asioista mulle ongelmia. Tai minä itse teen niistä siellä minulle ongelmia hrrrr pitkä ajatusketju tulossa.......... Siellä kuitenkin tuntui, että oon henkisesti ja fyysisesti väsyneempi kuin pitkiin aikohin, en saanut levättyä ongelmiltani ollenkaan ja sitten vielä se jatkuva kiire. Ei, Helsinki ei tällä hetkellä sovi mulle yhtään. Vasta kun otti taas kunnolla etäisyyttä, sitä huomasi, että niin, en edes muista millon olisin nukkunut kunnolla tai ollut vaan edes päivän täysin tekemättä mitään tähdellistä. Ja näin vaikutetaan täysin kiirenarkkarilta hii-o-hoi!

Mä tykkään kiireestä, se saa mut tekemään asioita, eikä muutenkaan häiritse. Ongelmana Helsingissä kuitenkin on se, ettei siellä ehkä ole tarpeeksi asioita, jotka sais mut pysähtymään. Ja siitä mä tykkäisin. Ja pakko tähän sanoa, että kyllä. Kyllä mä nautin hetkistä, kyllä mä olen läsnä tilanteissa ja kyllä, mulla on asiat hyvin. Olisi vaan hienoa, jos mulla olisi vahingossa muutama tyhjä päivä kalenterissa joskus Helsingissäkin. Voisko joku ehkä varastaa mun kalenterin? Okei, siellä on ihmisiä, jotka saa mut pysähtymään edes hetkeksi. Ne ihmiset ehkä pitääkin mut järjissäni. Mutta siellä ei ole mulle tilaa eikä aikaa pysähtyä ja omistautua jollekin asialle. Oikein hukuttautua siihen. Liikaa kaikkea, jolloin mihinkään ei keskity täysillä. En oo edes ihan varma haluaisinko mä edes että niin kävisi, mutta on niitä hetkiä, kun haluaisin keskittyä ihan vain johonkin yhteen asiaan. Varata aikaa ihan vaan siihen. Uskomattominta olisi, jos mulla Helsingissä olisi aikaa itselleni. Siihen mulla ei ole aikaa siellä enää ollenkaan.

Niin. Kaikesta tästähän mä voin syyttää vaan itseäni. Mun pitäisi priorisoida asioita vielä enemmän, ei pitäisi ahnehtia tekemistä ja lupautua kaikkeen mahdolliseen ja oikeesti pitää vaan se 3 päivän leffaputki, jolloin katsoisin edes osan niistä elokuvista, jotka haluaisin nähdä. Mutta en osaa, en Helsingissä. En ilman että mut pakotetaan siihen, saan varautua ajoissa tai iskee kuolemanväsymys henkisesti ja fyysisesti. Ja viimeisessä vaihtoehdossa lopputulos on voimaton zombi sängyn pohjalla silmät kierossa. 

Believe me, been there. And going there?

Mulla ei ole sellainen olo, että reissussa olisin jotenkin paossa elämääni ja ongelmiani, mä vaan tykkään ottaa vähän etäisyyttä. Jotenkin sillon näkeekin kaiken selvemmin, eikä huku murehtimaan. Omaa elämää voi katsoa sillon vähän kauempaa, eikä sitä ota liian vakavasti. Ja mikä tärkeintä, reissussa mä osaan vähän paremmin taas levätäkin. Ylipäätään muualla kuin Helsingissä, osaan levätä. Uskokaa pois! Lepäämisellä kun voi tarkoittaa niin montaa muutakin asiaa kuin nukkumista.

Kiireessä omien ongelmien ruumiillistumat tuntuu pyörivän kokoajan ympärillä, eikä silloin ole kovin helppoa pysähtyä lepäämään. Ja koska ei pysähdy, niin asioista vielä tulee ongelmia huomattavasti helpommin, ja sitten on taas kiire. Pahinta kaikista on kuitenkin just se, miten monesta aivan supermahtavasta asiasta elämässä tulee "ongelma" vain sen saatanallisen jatkuvan kiireen takia. Awesome. Pystyn kyllä lepäämään, mutta huomaan silti, etten tajua tehdä sitä tarpeeksi usein. 

Enemmänkin haluan kokoajan keskittyä tekemään jotain. 

Ja senkin takia taas maisemanvaihdos ja asiat kunnolla tärkeysjärjestykseen.

Ps. Mulla kun oli kyllä myös jäätävä ikävä näitä maisemia, ihmisiä, eläimiä, paikkoja ja ilmapiiriä. Hehkutan reissua sitten eri tekstissä, nautin asioista nyt kun täällä olen, rauhassa.

ärrinmurrin

"Ei mitä helvettiä, mulla on raha-asiat ihan sekaisin, miten mä en pysty pitämään omista raha-asioistani KOSKAAN huolta, vaikka muiden raha-asioihin keksin aina ratkaisut ja pystyn hoitamaan esimerkiks järjestön raha-asioita ja budjetoimaan eri asioita AINIIN meidän ens kesän tapahtuma, mitähän kaikkea siihen nyt piti tehdä, osaankohan mä mitään, onkohan musta yhtään mihinkään, musta ei varmaan ole tarpeeksi avuksi tähän hommaan AINIIN pitäis pakata tavarat ja muuttaa sinne uuteen kämppään, mitähän siitä tulee, en oo edes käyny katsomassa koko kämppää, jos siellä onkin ihan kauheeta, mitähän mä nyt teen AINIIN pitäis tehdä loppusiivous vanhaan kämppään, osoitteenmuutokset taas miljoonaan paikkaan ja mitä jos ne laskut meneeki sit väärään osoitteeseen ja mä en saa niitä maksettua ja kaikki menee ihan kummallisesti ja sitten mulla menee luottotiedot AINIIN mulla on pari laskua maksamatta ja rahaa ei oo paljon ollenkaan ja raha-asiat on edelleen sekaisin AINIIN mulla on koulujutut nyt poissaolojen takia ihan sekaisin ja opettajat varmaan vihaa mua ja sitten en pääsekään enää mukaan tähän koko juttuun ja tipun pois ja varmaan menetän opiskelupaikkanikin ja sitten oon surullisempi kuin koskaan ja ihan varmasti mulla menee työpaikatkin ihan päin seiniä kun ei riitä aika niihinkään ja AINIIN ärsyttää kun niin harvaan ihmiseen voi nykyään luottaa ja kaikki kivat vaan asuu ihan liian kaukana Helsingistä tai ylipäätään Suomesta ja en tiedä kenelle enää uskallan sanoa yhtään mitään ja..............."

Hei. Nyt ryhdistäydyt. Hoidat ne asias kuntoon. Ihan rauhassa. Järjestyksessä. Teet listan ja siitä vaan ylhäältä alas. Priorisoi. Järjestele. Äläkä sekoile niin kovasti siellä pääs sisällä. RAUHOTU!

Tää oli näitä päiviä, kun oon kaikesta ja kaikista huolissani, en saa mitään kunnolla tehtyä enkä ajateltua, pelottaa ja itkettää ja raivostuttaa samaan aikaan, ja haluisin vaan hautautua sänkyyn, tuijottaa muumeja ja unohtaa koko ulkomaailman, ja samalla tiedän, etten voi sitä tehdä. Ja sitten hakkaan päätä seinään.

Oli miten oli, ajattelin nyt kokeilla toista kuulemma toimivaa keinoa, ja mennä nukkumaan. Uudessa kämpässä ekaa yötä, iik!

ps. Elin melkoisia epätoivon hetkiä, kunnes tajusin, että verkkokaapelikin on olemassa, vaikken langattoman salasanaa nyt saisikaan selville. Niin. Voi se elämä joskus olla vaikeeta. JA olin ihan paniikissa tässä samassa solmussa vielä sen kanssa, että mihin oon oikein pakannut laturin. Käänsin kaikki pahvilaatikot ja pussit ja kassit ja nyssykät ympäri, kunnes huomasin, et olin purkanut sen about ensimmäisenä yöpöydälle. Niin. "Normaalina" päivänä toi ois varmasti naurattanut, tänään se oli about viimeinen pisara ja totesin, että nyt hajotetaan rumia astioita.

maan lapset

Mä oon tuuliviiri.

Jolla on juuret maassa.

Neljässä ihmisessä kaikista eniten. Mun voimapuu kaadettiin kesän alussa, oli aika karmeeta käydä mestoilla.

Yksi niistä ihmisistä on tuntenut mut aina. Katsonut läpi kaiken paskan, enemmän tai vähemmän uskoen muhun. Oikeastaan aina enemmän. Molemmat ollaan pistetty toisemme melkoisesta paskasta läpi, ja vasta nyt ymmärrän miksi. (Se oli aika paljon paskaa, yrittäkää ymmärtää.) Opettanut sellaiset arvot tähän tuuliviireen, että muistan aina mistä oon tullut. Vähän alkaa olla hopeaa jo hiuksissa, mutta aina ollut kultaa sydämessä.

Seuraava on tuntenut epävarman Hipan, ja tuntee edelleen parhaiten. Tyttö, joka Kajaanista asti pitää mut järjissäni. Välillä tietoisesti, mutta usein varmasti silleen, ettei se edes itse tajua sitä. Kirjekaverukset, joille sanottiin että välimatkan takia tää kestää. Ja tässä sitä ollaan tuhat vuotta myöhemmin.

Sitten eräs elämäntapainkkari, joka tulee aina olemaan mulle oululainen. Se, joka sai senkin kaupungin hengittämään mun silmissä. Elämäntapainkkari, joka sopeutuu tälle vuosisadalle ja tähän hetkeen, omalla tavalaan, rauhassa. Ne peacekorut muistetaan kyllä, ja Infected Mushroom Suomenlinnassa.

Ja vielä ois eräs. Sillä on matka verissäänkin, mutta tukevammin silti maassa kuin moni. Lämpimimpiä ja huolehtivaisimpia ihmisiä ikinä. Aina pelastamassa maailmaa, yksi ihminen kerrallaan.

Todennäköisesti ette edes ymmärrä mittakaavaa, mut mun pää ei olisi selvinnyt eräästä joululomasta ikinä ilman teitä. Voimaksi mulle riittää tieto näiden ihmisten olemassaolosta.

Mun neljä maan lasta.

ihmissuhteista (voi kyllä!)

Miksi ihmisillä on niin järjetön tarve määritellä ihmissuhteensa?

Me seurustellaan, me ollaan ystäviä, me ollaan kavereita, me ollaan kavereita ja pannaan, me ollaan panokavereita, me ollaan avoimessa suhteessa, me ollaan suljetussa suhteessa, eksiä, säätöjä, hoitoja, ystäviä, kavereita, serkkuja (mitä?)....

Rupeeko ihmisiä ahdistaa, jos ne ei tiedä mihin lokeroon kuuluvat tai mihin joku niiden elämässä kuuluu? Tuleeko ihmissuhteesta ehkä vaikea sitten kun näitä määritelmiä ruvetaan kaipaamaan? Miksi jotkut kaipaavat niitä heti alusta asti? Miksi niitä ylipäätään kaivataan? Selkeyttääkö se muka jotenkin tilannetta? Mitä sitten kun se tilanne muuttuukin? Eiks olosuhteet ja tilanne muutu kuitenkin kokoajan?
Vai olenko se vaan minä, tuuliviiri, joka ei osaa päättää?

Tuntuu hassulta vaatia määritelmää tunne-elämän asioista. Jep, ja siltikin minäkin tavallaan vaadin niitä, jos en muilta niin itse itseltäni itselleni. Ja siinä vaiheessa alkaa hommat mennä päässä sekaisin. Mitä toi ihminen mulle merkitsee? Mitä mä haluaisin tältä ihmissuhteelta? Oonko mä ihastunut, tykästynyt, rakastunut, tyytynyt, tottunut vai kieroutunut? All of the above? Mihin tän nyt pitäis johtaa, miten mun/sen pitäis olla? Toi on mun kaveri, miks haluaisin painaa sitä, pitäiskö meidän olla jotain "enemmän"?

Mikä kaiken lisäks on tää "enemmän"? More than? Enemmän kuin mitä? Enemmän kuin ystäviä? Enemmän kuin ystäviä, jotka harrastaa seksiä? Enemmän. Se hämmentää mua hulluna. Yhdessäkö sitten ollaan "enemmän"? Joku supertiimi, joka on voittamaton? Vastustamaton combo? Voi elämä. Mä kun niin kovin haluaisin ajatella, että voisin olla yksinkin enenemmän. Yksinkin vastustamaton ja voittamaton. En mä siihen haluaisi tarvita jotain toista täydentämään minua.

Tottakai mullakin käy järjeen, että kaksi on enemmän kuin kolme, eiku yksi. Numeroissa se pitääkin paikkansa, Mut miten ne sit kaksin enemmän olevat, joilta katoaa vaikka ystävät, kun ne vaan on kaksin enemmän ja ah niin vastustamattomia. Nojoo, parisuhdehengailuelämä alkakoon. Ketkään muut ei kestä näitä comboja, kuin toiset tällaiset combot. Se se vasta sit on sitä elämää.

Ajautuipas juttu taas tässä raiteiltaan tälleen junassa kirjoitellessa.

Mua pelottaa yrittää määritellä ihmissuhteet. Se asettaa mulle ihme paineita ja odotuksia siitä minkälainen mun/meidän "pitäisi" olla. Joo kyllä mä tiedän, että voin itse määritellä ihmissuhteeni, mut tietyt asiat tuo muille tietynlaisia mielikuvia. Ja niitä mä haluan varoa. En halua et mut "tuomitaan" tietynlaiseksi tapaukseksi jonkin määritelmän takia. Menet möläyttämään jollekin, että oot varattu/tapailet/säädät/jotain niin niille rakentuu jo hullu mielikuva sun tilanteestas, elämästäs ja säännöistäs. Olit sitten sinkku tai naimisissa.

In a relationship with. Voi saatanan facebook. In a relationship with freedom? life? school? friends? myself? my right hand? my imaginary boy-/girlfriend? robert downey jr.? WHO THE FUCK CARES?

Ilmeisesti muut ihmiset. Turhan monta kertaa on uusi tuttu menettänyt mielenkiintonsa, jos joku seurustelee. Ei edes silleen "ai no ei sit mennä treffeille/harrasteta seksiä baarin jälkeen", vaan ihan oikeesti silleenki et "ai, no en sit haluu olla sun kaveri" -asenteella. SIIS MITÄ VITTUA TÄÄ ON? Pelkääks tyypit mustasukkaisia tyttö-/poikaystäviä? (Ok, tämäkin välillä ihan aiheellista, pakko myöntää.) MUT SILTI. Seurustelevat ihmiset menettää jonkun ihmisarvonsa? Markkina-arvonsa? Ovat ylipäätään poissa markkinoilta? Kielletään niiltä samantien baariin tuleminenkin, koska eihän ne sieltä seuraa tarvii. Sinkkuihmiset ei halua hengailla sellasten kanssa, joilta ei toidennäköisesti irtoa seksiä/parisuhdetta (helpolla ainakaan, tosin tästäkin voidaan jossitella ikuisesti). Mitä vittua täällä tapahtuu?

Sama sinänsä pätee kyllä toisinpäinkin. Seurustelevat ihmiset ilmeisesti pelkää sinkkuja, jopa kavereitaan. Silleen niinku sinkuilla ei olis mitään muuta mielessään ku saada joltain (tietysti juuri sinun poika-/tyttöystävältäsi) seksiä tai iskeä se itselleen ihan parisuhteeseen. WHAAAAAAT? Sinkut on TIETYSTI automaattisesti niin epätoivoisia, epäkohteliaita, tyytymättömiä tilanteeseensa ja urpoja, että iskee kyntensä JUST siihen sun omaan. (Ei sillä, tottakai näitäkin on. Mut eiks se kerro enemmän siitä sun omasta kullastas ku tästä sinkusta, jos se mukaan lähtee? Kertoo molemmista tällaiset tilanteet, kaikista kolmesta.)
Hohhoijjaa.

Mitä sitten kun molemmat yhdessä parisuhteessa olevat kaverit yrittää iskeä minua? Ihan avoimesti ja suoraan, leikillään ja vähemmän leikillään. Lievästi ahdistava tilanne, alkaa liikkuvia minusta riippumattomia asioita olla vähän liikaa, eli pakenin takavasemmalle aika lujaa, ennenku mun päälle lensi enemmän astioita. (Pasilan tunnelibileet, täältä tullaan!) Ja joo, ne heitteli yhdessä.

No mikäs kukas minä sitten olen?
...can I get back on that?

Mä voin tunnustaa, että oon taas rakastunut. Pahasti.

Mutta elämään, enkä vain johonkin tiettyyn sen yksityiskohtaan.

Lopuksi vielä pakko palata tähän raivohullukohtauskirjoittamiseen, ja valittaa yhdestä asiasta, joka pistää vihaksi. VAAN YSTÄVIÄ/JUST FRIENDS. SIIS MITÄ VITTUA TÄÄ NYT ON?

Anteeksi nyt vaan kaikki Romeot ja Julietit, minä rakastan ystäviäni eniten tässä maailmassa perheen lisäks, joten naama kiinni urputtajat. Noissa ilmaisuissa mua suututtaa nää "vaan" ja "just". C'mon ihmiset, voiko ihmisellä olla mitään tärkeämpää ku ystävät?

loppusanat löytyy tämän linkin takaa

Ps. Sinänsä edelliseen asiaan on pakko sanoa, että perhe on löytänyt tärkeytensä mun elämässä uudestaan ihan vasta muutaman viime vuoden aikana. Hassua. Mutta löytyi. Omalla tavallaan, mut silti.

Kiitos ja anteeksi. I'm out.

still here

Ei mennyt tämä alkuvuosi ihan niin kuin piti.

Kuulostaa ehkä pahemmalta, kuin mitä se loppujen lopuksi on, mutta tuossa lauseessa kiteytyy aika hyvin tämänhetkinen fiilis. Tässä 10 asiaa siitä, miltä elämä näyttää tällä hetkellä, jotta blogi ei vaikuta ihan kuolleelta. Huhtikuun alusta eteenpäin saan taas nostettua päivitystahdin normaaliksi, kun kotiosoitteesta löytyy ah niin ihana internet, töissä tai kirjastossa ei pahemmin ole inspiraatio iskenyt.

1. Mä muutan taas. (Voi kyllä.) Kettusiskon kanssa lähdetään kämpästä ja muutetaan kaksioon, tämä kolmikko ei toimi. (Ja hiljaa te, jotka varoititte ennen muuttoa. Jotkut asiat selviää vasta kun niitä testaa.) Oon kuitenkin iloinen siitä, että asiat tällä hetkellä taas näyttää korjautuvan hirveetä vauhtia. Meil on aivan mahtava uus kämppä, sanoisin että täydellinen ja muuttoon on enää pari päivää päälle viikko. Saadaan taas rakentaa oma ketunkolo, ja kodista tulee taas koti, jossa kukaan ei tuomitse ja jonne pääsee pakoon muuta maailmaa. Se huojennuksen määrä, kun saatiin tietää, että saatiin uusi kämppä, on sanoinkuvaamaton. Pulssi laski ja hengitys rauhottui. En tykkää istua kokoajan kotona, mutta mun kodin pitää olla sellainen paikka, että kun siellä olen, niin viihdyn siellä. Tätä kämppää en osaa kodiksi sanoa. Ja kyllä, viimeistään nyt kaikki sukulaiset ja kaverit pitää tätä mun muuttotiheyttä epänormaalina ja sukulaiset vielä huolestuttavana. Taisin sanoa viime muuton yhteydessä, että lyökää mua jos alan vuoden sisällä puhua muutosta. No, onneks useimmat ystävät tajusi, että tässä kämppätilanteessa mua pitäis lyödä, jos en alkais siitä puhua.

2. Rakastan edelleen työpaikkaani ja niitä ihmisiä siellä. Rentoa porukkaa, lämmin ilmapiiri, superkivaa tekemistä, avoimia ihmisiä ja petokalapomo. Kuitenkin oon päättäny hankkia tähän päälle jonkin toisenkin työpaikan, todennäköisesti osa-aikaisen, ja tällä hetkellä näyttää aika hyvältä. Aseistakieltäytyjäliitto kun ei minusta tee rikasta, mutta tykkään siellä olla, niin täytyy vähän päivittää suunnitelmia.

3. Olen tän vuoden puolella pettynyt raskaasti todella moneen todella läheiseen ihmiseen. Menettänyt luottamukseni täysin sellaisiin ihmisiin, joiden kohdalla en olisi osannut sitä odottaa. Oon helvetin peloissani ja niin pahasti pettynyt, ettei sitä voi sanoiksi pukea. Erilaisista asioista kyse, mutta kaikki pohjaa luottamukseen, joka on tärkein asia mulle ihmissuhteissa. Oksettavaa. Enkä tällä hetkellä yhtään tiedä mitä teen näiden ihmisten kanssa. En yhdenkään. Päässä taistelee vastakkain "fuck off asshole, i never wanna see you again" ja "forgiven and forgotten, let's move on" -asenteet, enkä oikeasti tiiä kenenkään kohdalla, mihin suuntaan kääntyisin. Oon sellaisessa jatkuvassa hämmennyksen tilassa niin monesta ympärillä olevasta ihmisestä ja niin monesta asiasta mitä kuulen että ne ihmiset on sanoneet tai tehneet, etten oikein enään tiedä miten reagoisin. Ihmisten paskamaisuus on yllättänyt mut ihan totaalisesti ja tuntuu, että joistain on pakko luopua ja että tarvitsee uusia ihmisiä ympärille.

4. Jos jostain asiasta voin olla viime vuottakin varmempi, niin siitä että kettusisko on paras kämppis, mitä ihminen voi toivoa. (Ei se kyllä mikään paska ystäväkään ole ehe ehe ehe........god i'm funny today.) Vaikka me oltais viikko jumissa kämpillä rahattomina, syötäis vaan nuudelia ja katottais Greyn Anatomiaa, niin me voitais silti lähtee yhessä bisselle ja meillä riittäis puhumista ja nauramista. Väitän ettei kovin moni ihminen maailmassa voi sanoa samaa kämppiksestään. I feel really lucky.

5. Ikävöin ihmisiä kokoajan. Jotkut on intissä, jotkut aivan liian kaukana, jotkut muuttuneet toisiksi ihmisiksi, jotkut pettäneet luottamuksen, jotkut hukkuneet aineisiin, jotkut kuolleet ja joidenkin kanssa ei vaan millään saa aikatauluja sopimaan yhteen. Ikävä muistuttaa näiden ihmisten olemassaolosta ja tuo mieleen ihania muistoja, mutta se myös tuo konkreettisesti mieleen nykytilanteen ja kaiken sen, mikä siinä on pielessä. Mulla on menossa ikäväöverit. Pisses me offffffffffff.

6. Haluan päästä turhista tavaroistani nyt vihdoin eroon. Ei enään yhtään turhaa tavaraa uuteen kämppään. Kirpparille ja roskikseen kaikki hii-o-hoi. Pakkaaminen jostain syystä innostuttaa, vaikka se vähän kesken vielä onkin ja tuleepahan taas kerran käytyä kaikki tavarat läpi. (Ja oon ostanut kaikenlaista aivan ihanaa uuteen kämppään, kankaita ja koristeita hihi.) Kaikkia tavaroitani en ees saanut tässä kämpässä esille, eikä harmita yhtään. En osannut asettua tähän kämppään ollenkaan, fēngshuǐ pielessä ehkäpä alusta asti?

7. Taistelen tällä hetkellä ennakkotehtävämeressä. Mutta teen sen mielelläni. Hulluna hommaa johon voi hukuttautua, ja toivon vaan että saan kaiken tehtyä ennen deadlinea. Loppukuussa on myös Artisokka-filmifestarit, jonne menen töihin, päälle vielä mausteeksi pakkaaminen kuunvaihteessa olevaa muuttoa varten ja AKLn työt niin johan on soppa valmis. Lovin' every second of it.

8. Tiedän mitä haluan elämältäni ja oon edelleenkin iloinen elämästäni. Töitä, opiskelua, syksyksi opiskelupaikkaa eli pääsykokeita ja ennakkotehtäviä, uuden kämpän muuttamista kodiksi, järjestöhommia, ystäviä ja kavereita, uusia ihmisiä ja uutta tekemistä, kesän suunnittelua, reissausta, valokuvailua ja vaikka mitä. Niin kummallisen olon kun tää paska kämppätilanne ja paskamaiset ihmiset ovatkin tehneet, niin en silti oo tulevaisuuden kanssa hukassa ja paljon ihaniakin asioita on ollut. Yllättävän helpottava tunne.

9. Netittömyys kämpässä on jatkunut. Nojoo, maaliskuun puolella ei oo jaksanut ees asiasta stressata kun karkauspäivänä tuli varmaksi, että kämpästä lähtee kuukauden päästä. Sen takia tämä blogikin niin kuolleelta vaikuttaa, en oo pahemmin jaksanut kirjastossa tai töissä tai kylässä yrittää tähän keskittyä. Lupaus kuitenkin kuuluu, että huhtikuussa asiat muuttuvat tältäkin kannalta. Ja puhelinnumeronkin sain vaihdettua, pääsin pois prepaid-helvetistä (btw, is it just me, vai kuulostaako prepaid-helvetti jotenki siistiltä?) ja muistan uuden numeronkin ulkoa. Eikä edes harmita, että vanha numero meni. Eipä soittele enää epämääräiset Suomen Lukiolaisten Liiton aktiivit Etelä-Suomen piirin puheenjohtajalle vuosimallia 2010. JES.

10. Keikat, musiikki, elokuvat, kirjat, kahvilahetket, osa Lapin reissusta helmikuun loppupuolella (voi kyllä, taas), pienemmät reissut Helsingin ulkopuolelle, luottamuksen arvoiset ihmiset, uuden kämpän varmistuminen ja siitä haaveilu, rastojen laittaminen takas päähän, valokuvat, kirpputorit, muutama tietty puhelu ja kirje, tanssithetket tamppauksesta lattareihin, energiajuoma ja appelsiinit, kettusiskon ruuanlaitto, tommin volvo, nummelalaisen tytön huolehtiminen, kotipaikkakunnan lämpimät ihmiset, nuoremman pikkusiskon herttaisuus, STOAn kirjasto, Fidan mahtavat löydöt, uudet ihmiset ja metrorakkaus on varmaan pelastaneet mut viimeisen kolmen kuukauden aikana. Yhtään liioittelematta.

Kaiken lisäksi, kevät, siinä kaikki mitä tämä aurinkoenergialla käyvä neiti tarvitsee.

ikäväsekoamisia

Mun elämän tärkeimmillä ihmisillä on kaikilla pala mun sydäntä ja ne on kaikki mun sydämessä. Paskamaista tää on siinä vaiheessa kun niitä ihmisiä tulee ikävä. Tuntuu et koko pää ja kroppa hajoaa kun ikävöi niin paljon. Ihanku joku repis sydäntä palasiks tai se sydän tajuais että palaset on siitä kaukana. Sellasta haamukipua niinku ihmisille voi tulla amputoituun käteen! (Oh god, nyt vertaan sydäntäni jo amputoituun käteen.)

Mulla on tapana tykästyä ihmisiin tosi helposti ja pysyvästi. Jos joku ihminen ihastuttaa, niin se sit kans ihastuttaa. Suurimman osan ajasta haluais että se ois paikalla, tai aina vähintään tavoitettavissa. Tsädääm ja se joku vois olla vieressä. Julkista liikennettä saatais mun puolesta kehittää sellaiseen suuntaan, että pystyis vaan ajatuksen voimalla pomppaamaan paikasta toiseen. Pääsis heti sen luo jota ikävöi sillä hetkellä.

Ennenku joukkoliikenne tässä kehittyy mun tarpeisiin sopivaks, mun vaihtoehtona ois sopeutua tilanteeseen TAI pakottaa kaikki ihanat ihmiset muuttamaan mun kanssa isoon omakotitaloon. Damn, se ois mun taivas. (Ja aika monen muun helvetti...)