first things first

Haalari on ehkä paras keksintö ikinä. Nytkin tässä makoilen sängyllä ihanassa oranssissa haalarissani (jossa on huppu! perfectooooo). Kaikilla pitäisi olla oma haalari, mie löysin omani Keuruulta Marissan kanssa kun seikkailtiin löytötexissä. (Kirjotetaankohan sitä ees xllä? no ihan sama, sieltä kuitenki.) Ja toinen löytyi Mayan vaatteista, jotka se oli laittamassa eteenpäin. Sekin rantautuu Rovaniemelle vielä joku päivä Hyvinkäältä.

Hups. Syyskuu. Ja sekin lähenee jo loppua. Niin tekstit ja kuvat syksyllä blogiin? Joojoo, kyllä ne on tulossa, mulla vaan ”vähän” kesä venähti, ja nyt syksy tuli yhdellä rytinällä tänne Rovaniemelle tullessa, ja pitää saada tämä arki kuntoon (ahhahha meinaan kuolla nauruun sanan ”arki” kanssa, mikä hitto se sellanen ees on? arki eli elämä? elämä kuntoon? jösses.) ennen kuin voin jumahtaa pariks viikoks tietokoneen ääreen käymään kuvat läpi ja kirjoittamaan tekstit puhtaaksi tietokoneelle tuolta kirjastani. Kyllä ne sieltä kuitenkin tulee. (Joku päivä.)

Oon edelleenkin (ja kokoajan vain enemmän) sitä mieltä, että tää muutto on ehkä paras päätös pitkiin aikoihin. Ehkä ikinä. Ainakin tähän elämäntilanteeseen. Vuorokauden Rovaniemellä vihdoin paikkakuntalaisena (joo pitäis varmaa virallistaakin asia tässä lähipäivinä?) viettäneenä ei voi kuin hymyillä tuskastuttavan leveästi sille faktalle, että täällä sitä nyt vihdoin ollaan. Kolme hurraahuutoa, miljoona papukaijamerkkiä ja ryyppy sille. Kämppä ja ihmiset ja koulu ja luonto ja kaupunki ja oma fiilis muodostavat kyllä sellaisen mahdollisuuksien kolmion (vai kuusikulman? sopivassa neliössä kuuhun?), että tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Kiehuttaa pari asiaa oikein urakalla. Se, että jotkut pitää mua siltojen polttajana vain sen takia, että liikun paljon paikasta toiseen ja koska tunnen paljon ihmisiä. Awesome. En tiennytkään, että asia on näin. Ihan eri juttu on sitten se, etten jaksa myrkyllisiä ihmissuhteita elämässäni. (Siltojen polttamista ei myöskään ole se, että joskus on pakko olla itsekäs, ja keskittyä vain itseensä ja unohtaa kaikki muut, jotta selviää.) Toinen asia, joka kiehuttaa vielä pahemmin noita muutamaa aivosoluani, on se, että ihmiset kuvittelee asioita ja tekee omat päätelmänsä minusta ja minun elämästäni, kysymättä minulta miten asiat oikeasti ovat. KYLLÄ MINÄ KERRON JOS KYSYTÄÄN. (Jos minua huvittaa sinulle kertoa.) Epäreilua uskoa kuulopuheita tai keksiä asioita omassa päässään toisen elämästä, JA USKOA MIELUMMIN ITSEÄÄN KUIN SITÄ KENEN ELÄMÄSTÄ ON KYSE. Argh. Ja sitten vielä yksi asia. Se, että ihmiset kuvittelevat ulkopuolisina ymmärtävänsä kahden toisen ihmisen ihmissuhteen. Silleen että henkilö C kuvittelee ymmärtävänsä henkilöiden A ja B ihmissuhteen. Sori vaan tyypit, mutta ei onnistu. Ei ainakaan jossei kysytä tai puhuta suoraan. Ja siltikään se ei tule onnistumaan. Että jos sitä nyt vaan kuitenkin keskityttäisiin sitten niihin omiin ihmissuhteisiin how about? Tai ainakaan ei tuomita mitään eikä ketään pelkkien omien päätelmien perusteella. (Tottakai muistakin ihmisistä tulee puhuttua, eipä nyt ruveta tekopyhiksi, mutta koitetaan silti pitää mielessä, että oma elämä on se tärkein homma, ja annetaan niiden toisten häärätä omissa elämissään mitä haluavat. Puututaan vasta sitten jos on pakko tai kysytään ainakin jos ihmetyttää. Sitten sitä joko saa vastauksen tai ei saa, simple as that.) JA kun nyt kerran tähän hommaan lähdettiin, niin yksi asia vielä. Minä puhun paljon itsestäni ja omasta elämästäni. Voi kyllä, koska olen onnellinen. Mie puhun myös paljon ympärilläni olevista ihmisistä, koska minä tykkään niistä ihmisistä ja koska ne liittyvät minuun ja minun elämääni. Puhun myös huonoista asioista ja huonoista kokemuksista, koska ne liittyy ihan yhtä paljon minun elämääni, kuin ne hyvätkin asiat. Mie en aio kieltää negatiivisten asioiden olemassaoloa, koska ne on ihan yhtä paljon minun elämääni kuin ne hyvätkin asiat. Meissä kaikissa on hyvät ja huonot puolet, ja jossei olisi molempia, niin niitä toisia ei ehkä edes huomaisi. En minä tiiä, mutta tämän minä olen omassa elämässäni oppinut. Eläköön kukin tavallaan, mutta älkää tulko minulle avautumaan, jossei minun tapani kiinnosta. (Tai tulkaa vaan, mutta älkää ihmetelkö jossen jaksa kuunnella. Riippuu ehkä avautujasta?) Sitten ei varmaan kannata hengailla minun seurassa, this also is as simple as that. Mie luotan siihen, että ympärilläni olevat ihmiset ymmärtää tämän asian, ja sietää myös niitä huonoja asioita. Pointtina ehkä on se, että tärkeää on että niitä hyviä asioita on mm. niissä ympärillä olevissa ihmisissä enemmän kuin niitä huonoja. (Ihan niinku kaikessa elämässä don’t you think?) Ja totta kai huonoista piirteistä tai paskamaisista tavoista tai ikävistä asioista sanotaan, koska silloin niihin on myös mahdollista vaikuttaa. Ähää! Taas se suun avaaminen ja suoraa puhuminen auttaa tähänkin ongelmaan. Voihan vittu, mie oon varmaan nero. (EIKU NARSISTI!!!!!!!!111!1)

Mie en rehellisesti tiennyt miten paljon voi toisesta ihmisestä tykätä. Mitenkähän tämän selittäisi. Tykkään ihan hulluna ihmisistä jotka on mun elämässä. (Toisista ylläripylläri enemmän kuin toisista.) Tykkään tykkään tykkään. Mutta sitten tulee joku, josta vaan tykkää eikä oo ees ihan varma, että miksi. (Tää tosin pätee aika moneen tapaukseen, helposti tykästyn ihmisiin sillä sekunnilla kun ne tapaan, enkä ees tiiä miks niin kävi. Mut ajan kanssa se sit selvii.) Mut sit tämä tapaus. Tavallaan kyllä tietää miksi, ja voi sen itselleen selittää, mut sit toisaalta ei jaksa ees miettiä. Just because. (Toisaalta mun mielestä just näin sen pitääki mennä.) Sitä sitten pohtii, että onks tää nyt sattumaa vai kohtalo vai järjenlähtö vai uskoon tuleminen vai nirvana vai biologia vai henkiolennot vai matrix vai alienit vai robotit vai elämä vai mikä hiton homma tässä nyt oikee on takana, ja lopulta päättää (taas) ettei jaksakaan oikeestaan miettiä. (Ja miettii silti jonkin ajan päästä taas että mitäs hittoa.) Aika hullua ja pelottavaa ja ihanaa ja mieletöntä ja mahdotonta ja mahdollista ja kaikkea maan ja taivaan väliltä. Auringonnousuja ja –laskuja. Syksyjä ja pitkiä kesiä ja talviunia ja keväisiä heräämisiä. Mieletöntä. (Mieletön on btw mun uusin lempisana. Mieletöntä. Parasta.)

Oon tainnut tämän asian jo blogissakin tunnustaa, mut oon löytänyt itsestäni sellaisia asioita takaisin, jotka oon kiireeseen hukannut monia monia vuosia sitten. (Ja myös uusia juttuja, joihin on tykästynyt ihan hulluna, ja jotka tuntuu kuitenkin sellaisilta, että tällainenhan minä oon aina ollut. Näitä asioita minä tykkään tehdä.) Mutta mie tykästyin kiireeseen, selvisin kiireestä ja tykkäsin elämästäni kiireisenä. Sellaisena, että joka päivä oli hulluna jotain. Sellaisena, että joka päivällä oli jokin merkitys, sain paljon asioita aikaan, enkä heittänyt hetkeäkään hukkaan. Johonkin turhaan ja sellaiseen, joka oli vain minua varten. Mutta se, että kohta 22-vuotiaalla neidillä on ollut kaksi kertaa elämässään ihan totaalinen burnout, ei ole ehkä ihan tervettä. Tervettä on se, että päätin ettei niin käy enää ikinä.

Hiljaisuuden palvonta on minusta ihan pelleä. Okei, selitän ehkä vähän enemmän, ennen kuin kaikki vähintäänkin suomalaiset tulee vetämään turpiin. Hiljaisuuden palvonta SEURASSA on pelleä. Mä voin olla hiljaa, mä rakastan olla hiljaa, mutta yleensä olen silloin yksin. Kun oon ihmisten seurassa, niin tulee hölistyä kaikesta maan ja taivaan välillä. Tärkeistä ja vähemmän tärkeistä asioista. Tulee kommunikoitua, koska se tekee minusta ihmisen. Se on minulle yksi hienoimmista asioista koko ihmisenä olemisesta. Se, että voin jakaa niitä asioita, joita päässä pyörii. (Pidemmän päälle siellä pään sisällä tulee myös yksinäistä, but hey, maybe that’s just me…………….) Tottakai ymmärrän myös sen tilanteen ihanuuden, kun ei tarvita sanoja, että voi olla ihmisten kanssa ja olla vain hiljaa. (En minä nyt ihan niin jäätävä papupata jaksa _aina_ olla seurassakaan.) Mutta niin kauan kun minusta lähtee ääntä, haluan jakaa asioita joita päässä pyörii ja joku (ainakin jaksaa esittää, että) kuuntelee (tai mikä parasta, osallistuu, keskustelee!), niin minä kyllä selitän sitten urakalla. PORK KANA, ja sit se on vittu vihannes!

(Naurattaa miten paljon nyt tulee tekstiä, onneks tässä koneessa ei ole nettiä, tulis varmaan huudeltua facebookissa ihan naurettavalla tahdilla jostain kissavideoista, rovaniemestä ja siitä miten kivaa on olla minä………)

Mulla on aika paljon muistettavaa elämässä. Paljon ihmisiä, jotka kaikki haluan muistaa. Ja muistankin, en vaan muista enkä jaksa kokoajan olla muistuttamassa siitä, etten ole heitä unohtanut. Sen takia otan kuvia, peitän seinät valokuvilla, lähetän kortteja, soittelen, kirjoitan ja lainaan vaatteita. Ihmiset, jotka on mulle rakkaita, on kokoajan mun ajatuksissani, ja sillä tavalla kokoajan läsnä. Välillä se fakta, että niitä ihmisiä on niin paljon, ja että osa niistä on niin kaukana, meinaa repiä mun sydämen palasiksi, ja välillä tuntuu, että se sydän on niin iso, että selviän mistä tahansa. On aivan saatanan epäreilua kuvitella, että olisin unohtanut jonkun toisen, vaan sillä perusteella, että muistan jonkun toisenkin. Vielä epäreilumpaa on se, että kuvitellaan, että juoksen toista karkuun, kun juoksen jonkun toisen kiinni. Minun puolesta joka ikinen, joka niin kuvittelee saa haistaa pitkän paskan ja hypätä kaivoon. (Mieluiten juuri tuossa järjestyksessä.)

Oon ollut Rovaniemellä nyt reilun vuorokauden, ja oon saanu jo säärystinparin valmiiksi, tykästynyt kämppään ja rakastunut ihmisiin tässä kaupungissa. Kävellyt monta kilometriä ja nukkunut melkein iltapäivään asti. Jutellut äidin kanssa pitkään puhelimessa ja viestittänyt isälle, että hengissä ollaan. Hetkeäkään en ole ikävöinyt Helsinkiä, mutta monta pientä hetkeä montaakin ihmistä sieltä. Ens kuun puolessa välissä mie sinne taas pölähdänkin, can’t wait, mutta en aio hukata hetkeäkään (tai ehkä kuitenkin muutaman silloin tällöin) tästä kaupungista ja tämän kaupungin ihmisistä kaivaten muualle. Haluan luottaa siihen, etteivät asiat katoa, ja jos katoavat, niin se ei sitten ollut sen arvoista. Ja taas tottakai minulla on valta myös vaikuttaa siihen, etteivät asiat katoa, mutta olen silti sitä mieltä, etteivät tärkeimmät asiat elämässä katoa ihan noin vain hups vaan.

Oon niin täynnä ajatuksia ja unelmia ja haaveita ja kaikkia positiivisia suunnitelmia, etten meinaa muistaa avata edes ovea poistuessani huoneesta. Pää pilvissä ja jalat maassa. No, nyt on vähän kyllä vielä sellainen olo, että olisin jäänyt sinne jonnekin pilvien yläpuolelle ihan kokonaan. ”Kyllä se Rovaniemen arki sieltä kolahtaa kohta päin näköä ja masennut sinäkin niinku kaikki muut.” Niin tota ööööö? En taida edes vaivautua vastaamaan tuollaiseen kommenttiin.

Saippuakuplia. Kirjoja. Hassun värisiä tyynyjä. Youtube-videoita. Kissakuvia. Futurama. Ruskalehtiä ulkona ja sisällä. Viileitä päiviä ja kylmiä öitä. Valkoiset verhot ja sauna. Niin paljon innostusta ettei pysyisi sukat jalassa jos osaisin niitä käyttää. Kamera tallessa ja miljoona lankakerää. Epävarmuutta ja sen aiheuttamaa levollisuutta. Maailman kaunein tekstiviestitunnustus ja prepaid-liittymän ongelmat. Hetkellinen mielen rauhattomuus, mutta pysyvä mielenterveys. Ensilumen odotusta ja ruskalehtien kuvaamista. Kova ikävä pikkusiskoa ja toiveet siitä, että mahdollisimman moni tulee etelästä tänne kylään. (Älkää kuitenkaan kaikki kerralla………………) Uuden blogin suunnittelua ja vanhan päivittämistä.

Se tunne, että ensimmäistä kertaa elämässäni, en olekaan enää valmis kuolemaan, koska on vielä niin paljon koettavaa.

(Tähän pakko lisätä, että aikanaan kun kirjoitin tekstin ”kuolemasta”, niin edelleen keskeneräisenä on teksti ”elämästä”, joka toivottavasti näkee jokin päivä myös päivänvalon blogissa. Tekstin kirjoittaminen on vähän unohtunut, mutta unohtunut sen elämän ja elämisen keskelle, josta olen iloinnut ja kirjoittanut jo monia vuosia. Onneksi se kertoo vielä enemmän, kuin se teksti. Jonka aion kyllä siltikin kirjoittaa valmiiksi.)

oulussa

Joo ja paskat tästä liftauksesta ja oululaisista autokuskeista ja on jano ja väsyttää ja joo, vois polttaa tupakan ja keskeyttää tän homman. Te tyhmät itsekkäät autoilijat ette minun aurinkoista päivääni pilaa. Hähää! ...no okei, ehkä teistä kukaan ei ollut menossa Rovaniemelle. Who knows.

Viikko tullut oltua taas tien päällä ja on huomattavasti rauhallisempi olo kuin kotona Helsingissä oli. No, viikkoon se huonekaan Helsingissä ei ole enää ollut minun. Siihen huoneeseen jäi minusta vain muutama hassu naula seinille, mutta aika monta unelmoivaa katsetta niille seinille piirtyi myös. Siellä ne on turvassa, Tanelin katseiden seurassa.

On tullut kyllä monesti mietittyä onko sitä rauhallisempi reissussa sen takia et on reissussa, vai koska on poissa Helsingistä. No, mä luulen että viime talven aikana selvis aika lopullisesti, että Helsingistähän se johtui.

Your home is where your heart is. Mitäs sitten, kun ei ollut harmainta aavistusta, missä se sydän on? Täysin varmaa oli heti, että Helsingissä se ei ollut. En edes muista, milloin se olisi siellä ollut. (Okei, ei tarvinnut kauaa miettiä, 2012 kevät ja kesä vielä toimi.) Johonkin mä sen sydämen sitten syksyllä, tai no loppusyksystä/alkuvalvesta hukkasin.

Ja kestikin aika kauan, että sen löysi takaisin. (Toisaalta siinä olis voinut kestää huomattavasti kauemminkin...) Sydämen, oman auringon, elinvoimansa, oman itsensä, tai miksi ikinä sitä nyt sitten haluaakaan kutsua. Se vaati yhden sydäntäsärkevän järkipohjaisen päätöksen, järjettömän määrän lepoa ja käsitöitä, lukemattomia määriä elokuvia ja kirjoja, sopivasti oikeita ystäviä ja monen turhan ihmissuhteen karsimisen, paljon vierailuja pikkusiskon ja isän luona, 247 sivua tekstiä, täysin idioottimaisia ja varomattomia reissuja, monia puheluita kaukaiseen maahan, luvan olla rikki sekä energiaa siitä omasta auringosta, josta muistuttamaan oli haluttava se koru itselle takaisin.

tampere oireilee?

Reilu viikko Helsingissä muistutti kyllä mua monella tavalla niistä syistä, miksi mulle tulee sinne kyllä ikävä. Mut sit pysähdyin miettimään, tuleeko mulle ikävä Helsinkiä kaupunkina? Ehkä? Ehkä ei?

Siinä kaupungissa on omat hyvät puolensa. Paljon ihmisiä, paljon tekemistä, paljon uusia ihmisiä, paljon uutta tekemistä. Ylipäätään paljon kaikkea uutta ja vanhaa. Vanhoja ja uusia ystäviä ja vaikka ja mitä. Mutta hukkuuko sinne näiden kaikkien asioiden keskelle? Hukkaanko mä itseni siihen "kiireeseen", joka ei jätä mulle aikaa keskittyä niihin asioihin jotka on oikeasti tärkeitä? Miksi mä niin helposti lähdin joskus mukaan siihen kiireeseen? Mulla ei koskaan ole ollut kiire ns. saavuttaa asioita, mutta sen toisenlaisen kiireen oon kyllä saanut kokea. Sitä se on ollut mahdollisuuksien salliessa lukion alusta asti. Jostain vuodesta 2007 siis. Itseasiassa jo ennen sitä. Heti omien harrastusten ja ystävien tullessa elämään. Siitä lähtien kun minulla on ollut jonkinlainen valta päättää omasta elämästäni. Joissain asioissa se valta tosin tuli vasta kotoa muuttaessa.

Pitkiin aikoihin en nähnyt enkä pitänyt sitä kiirettä edes mitenkään pahana asiana. Mä en käyttänyt aikaani mihinkään tyhmään, tein hulluna töitä ja opiskelin ja pidin yhtä hulluna hauskaa. Nukuin ja söin sitten vähän. Näin jälkeenpäin kun ajattelee, niin ilman tiettyjä ystäviä olisin varmasti huomaamattani kuollut nälkään tai unenpuutteeseen. Joo, muista syödä, juoda ja nukkua kans. Sanoko tuota mulle Helsingissä kukaan? (Tottakai, mutta niitä ihmisiä ei koskaan nähnyt ehkä sitten tarpeeksi.) Sitä kiirettä perusteli itselleen ja ystäville monella tavalla. Mun on pakko, mä olen luvannut, haluan auttaa, mä haluan tehdä tän, pakko saada jotain aikaiseksi, en halua elää merkityksetöntä elämää, mun pitää saada jotain aikaiseksi näinä elämäni päivinä, tehdä osani tässä maailmassa ja vaikka ja mitä muuta.

Pakeninko mä jotain?

Mä ehkä unohdin joskus täysin, että minä itse annan elämälleni sen merkityksen ensimmäisenä, ja jos en pidä itsestäni huolta, en voi pitää kenestäkään toisestakaan, en voi toteuttaa unelmiani, enkä löytää minkäänlaista rauhaa itseni kanssa. 

Ja Suomen mittakaavassa rauhattomin kaupunki kuitenkin on Helsinki, eli joopajoo,
se kaupunki oireilee pidemmän päälle huonoina juttuina mun elämässä. 

(Huvittavana yksityiskohtana mm. että Helsingissä vietetyn viikon aikana mun ei tullu kirjoitettua eikä piirrettyä yhtään mitään. En tainnut olla hetkeäkään yksinkään. Phyi.)

kerroin ikävästä

On ehkä pirun hankala alkaa listata asioita, jotka on muutossa hyviä tai huonoja. Hyviä on ärsyttävä listata siksi, että niitä on niin paljon ja huonoja sitten taas koska heti alkaa harmittaa, vaikka päätöksestään täysin varma onkin. Mä ehkä kuitenkin aloitan niistä muuton huonoista puolista tällä kertaa, koska hyvistä puolista on tullut jo höpistyäkin niin urakalla. Katsotaan miten pitkälle tässä pääsee (ois kiva nukkuakin tänä yönä huomisen oopperan takia.............ehkä).

Ensimmäinen asia, joka tulee mieleen on se, että Ireneä tulee ikävä. Tuosta pikkusiskosta on tullut oikeasti ihan järjettömän tärkeä ystäväkin ja kaiken lisäksi se on sisko. Aika hullua miten paljon se nykyään tietää mun asioista, ja ihan järjettömän kivaa, että se kertoo mulle omistaan. Sais kyllä soitella enemmän! Ruvetaan soittelee skypellä jooko?

(Tajusin just et jos rupeen yksitellen kirjoittamaan kaikista ihmisistä, jotka nyt tulee mieleen kun mietin ketä tulee ikävä, niin tänä yönä ei tosiaan tule sitten tuntiakaan unta. No, ehkä silti vielä parista tyypistä.)

Mulle tulee Emiliaa ikävä monestakin syystä. Kettusisko. Moni niistä syistä löytyy jo täältä blogistakin. Meinaa itkettää ajatus ettei pysty vaan päättämään silleen et "NYT KYLÄÄN" ja että sen jopa sais toteutettua aika nopeesti tämän idean jälkeen. Monta syytä lisää tämän tytön ikävöintiin varmasti vielä tulossa ja tuntuu et joka reissulla vaan enemmän ja enemmän. Huuuhhuh. En minä ees keksi mitä tuosta tytöstä sanoisin, tuntuu et kaikki on sanottu ja silti aivan liian vähän. Tulee ihan hirvee ikävä. Mut ostin jo kirjepaperia!

Tanelia tulee aivan järjetön ikävä myös. Varsinkin tämän pojan olemusta. (Yleisesti ottaen ikävöin tosin aina ihmisten olemuksia, mutta kuitenki!) Sellaista lämmön määrä on kiva löytyä läheltä, mutta nyt se löytyy sitten ajatuksista ja täytyy sitten käydä tervehtimässä tarpeeksi usein. Monen ihmisen seura ei myöskään tee mulle (niin nopeasti ja heti) niin kotoista oloa.

Nikoa tulee ikävä. Nikoa ja sen naurua ja hymyä. Ja melkein vielä enemmän niitä hetkiä, kun ollaan oltu vakavia. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ja me kaksi enemmän kuin tuhat kuvaa, vai miten se oli............. Voi miten mulle varmasti tuleekin näin puheliasta ihmistä ikävä, joka kuitenkin osaa kuunnella paremmin kuin monet. Ei vain kuule, vaan oikeesti kuuntelee.

Mayaa tulee ikävääääävä myös. Blääh tulikettuvillasukkatyttö, sanat ei riitä. Kyllähän meillä päät on kolahdellut enemmän tai vähemmän yhteen, mut mitä nyt kahdelta jääräpäältä voi odottaa. Toistensa potkimista perseelle ja sen, että kumpikin näkee toisessa välillä myös sen "zen"-puolen? Saa nähä mitä nyt tuosta yhteisestä blogista tulee, kun sen kanssa päästään vihdoin jossain vaiheessa vauhtiin...

Jaanaa tulee ikävä. Tulee muuten ihan hullu ikävä. Mutta tämän tytön kanssa on selvitetty jo vuosia sitten se fakta, ettei välit muutu mihinkään, vaikkei ihan kokoajan oltaiskaan tekemisissä. Varmasti tulee soiteltua ja aina nähtyä kun samoille leveysasteille selvitään. (Eli todennäköisesti kun minä käyn tätä kuvataideakatemian kanssa naimisissa olevaa tyttöä Helsingissä katsomassa höhöö.) Oon tästä tytöstä niin monella tavalla ylpeä ja kiitollinen, ja se on niin monella tavalla ollut vielä kullanarvoisempi, kuin mitä aina muistan sille sanoa. Kenen kanssa mä nyt käyn taidenäyttelyissä? No, toivotaan että sillä on aikaa käyttää mua niissä kun Helsinkiin taas eksyn kyläilemään. Ja on sillä varmasti.

Vanhaa kämppää tulee ikävä, se oli kuitenkin hetkittäin koti. (Meidän kämppä on ihminen, ihan tosi, se on ihan omanlaisensa persoona! ...nojoo, halusin nyt tähän kuitenkin mainita, että sitä tulee ikävä....) Ihan oikea koti, joka tuntui nyt kesän aikana jopa kodilta. Harmi vain että sydän veti pois Helsingistä niin monta kertaa, kotona olisin kyllä viihtynyt vaikka kaikki muu Helsingissä aiheuttikin lieviä sydänkohtauksia.

Tiiaa tulee ikävä. Tulee muuten aivan karmea ikävä. Onneks tämänkin tytön kanssa on selvitty näkemättä toistemme naamoja ennenkin ja onneks molemmat tietää, ettei se fyysisesti kaukana tarkoita että olisi henkisesti kaukana. Ja tämän tytön läsnäolon kuitenkin tuntee.

Ja joo Atte, tulee mulle sinuakin ikävä. Oli ikävä jo kauan sitten höhöö. Saisit opetella ettet mumisis puhelimessa epäselvästi ja voisit sinäkin soittaa mulle. En kyllä tiiä kenen kanssa leipoisin yhtä huonoja pullia, tai kenen pään puhuisin yhtä pyörryksiin. Enkä kyllä tiedä kenen kanssa nauttisin enemmän elokuvien katselusta tai punaviinin juomisesta.

Tonia ja Emiliä tulee ikävä. Molempia tosin on tullut ikävöityä tässä viimeisen reilun vuoden aikana jo aika paljon, joten ompahan tullut harjoiteltua. Nämä kaksi piti mun puolia sillon joskus kun Helsinkiin muutin. Se on aika helvetin siistiä se. Ja Toni se on pitänyt mun puolia jo kauan ennen ku edes muutin Helsinkiin.

Mulle tulee ikävä myös varsinkin Minnaa, josta on yhtäkkiä tullut ihan hullun tärkee ihminen. Ah, onneks sekin kuitenki tykkää lähteä pois Helsingistä! Ikävä tulee myös Justusta, Katjaa, Pauliinaa, paria hyvinkääläistä, tulikukkalaisia, Markoa ja miljoonaa muuta ihmistä minun Helsingistäni. 

(No, melkein loppuun asti päästiin sitten ennen ku tuli itku. Ja nyt uudestaan tätä koneelle kirjoittaessa.......)

Pitää koittaa muistaa, että vaikka kaupungit ei liiku, niin ihmiset voi liikkua. Tervetuloa kylään. Tulettehan?

muutosta

Joo, voihan vittu. Yritä tässä nyt sitten viimeisten 4 päivän jäljiltä jotenki kerätä ajatuksia sen verran pöydälle käsiin lattialle rinkkaan tai johonkin, että saisi jotain lukemiskelpoista yllämainitusta aiheesta ulos.

No tuota tuota.

Aloitetaan vaikka siitä, että joo. Viime talvi ei mennyt ihan nappiin. En koe mitään sen suurempaa tarvetta selittää miks vaikutin kuolleelta (eikä mitään "no se on se talvi c'mon" -juttuja tähän, vaikka eihän se nyt kesä ollutaan), mutta aattelin vähintäänkin kertoa, missä pisteessä sitä mennään nyt.

No, hyvä ehkä aloittaa siitä ettei enää pitkään aikaan ole tuntunut kuolleelta.

Mä en kertonut muutostani kuin parille ihmiselle ennenku päätin kajauttaa sen ilmoille facebookissa viime sunnuntaina. En tiedä kiinnostaako loppujen lopuksi ketään mun motiivit, oli miten oli, mutta täältä tulee.

Mä tarvitsen tätä.

Asia oli yllättävää kyllä mietitty aika viimeisenpäälle juuri näin. Mun piti tehä se päätös keinoista ja toimista yksin, ja ilman huonoa omatuntoa mihinkään suuntaan. Oli aika sellaselle minäminäminäminäminä-ajattelulle. Silleen, että oikeesti tein myös sen päätöksen, ennenku kysyin varsinaisesti kenenkään mielipidettä. Mut hei sitähän me narsistit tehään eiku

Hups vain miten siinä sitten kävikään. Yhtäkkiä, kesken kaiken, täydellisen ajan koittaessa (no tämän tajusin sitten vasta mietiskellessäni realiteetteja........ehkä) mä totesin toiselle huoneessa olevalle, että minäpä muutan Rovaniemelle. Paskaakos tässä, antaa palaa vaan.

Eikä polteta tälläkään kertaa mitään siltoja, ei.

Hitto, 823 kilometriä ei oo mitenkään vähän. Ei tosiaan. Hyyyyyyyi, ties missä kohtaa sitä oliskaan jo seikkailemassa jos lähtiskin Helsingistä kohti etelää. 823 kilometriä ihan mihin suuntaan tahansa Helsingistä. Tuli leikittyä joku puoli tuntia googlemapsilla ja mittailtua mihin sitä oikein pääsis. En voi väittää, etteikö maasta lähteminen jalat tomusta pöllyten houkuttelis. Ainahan se houkuttelee, mut ei se oo vieläkään ajankohtaista, antaa sen asian vielä kerätä voimiaan jonkin aikaa.

Elämä on lähtemistä ja tulemista parhaimmillaan.

laiskamato

Joo, hetken uskoin jo, että se kevät vihdoin tuli. Tänään sitten satoi lunta. Blööööääääh, riittää jo!

Mua on laiskottanu tän blogin kanssa oikein urakalla, en meinaa jaksaa kirjoittaa tänne juttuja, vaikka niitä päässä onkin (uskomatonta, mutta totta) ja jopa paperilla. Koitan etsiä jotain motivaatiota, mut en meinaa jaksaa vaan nähdä sitä vaivaa. Vähän sama kuvien kanssa. Niitä löytyy paljon, mut laiskottaa lisätä niitä tänne. Musta on tullut laiska bloggaaja, ha!

Yritän tällä hetkellä kovasti saada uutta huonetta järjestykseen. Vähän oon vielä vaiheessa, lähinnä noiden vaatteiden kanssa, joita en millään meinaa saada mahtumaan vaatehuoneeseen. Kannoin taas pari ikeasäkillistä vaatteita UFFin keräyslaatikkoon, ja silti noita vaatteita on ihan tuhottomasti. Enkä oikein enää tiedä mistä luopuisin. Tähän huoneeseen haluan myös seinät kuntoon. Oikeesti taas nuo kuvat ja kaikki roina seinälle, kun en niitä tuohon viereiseen huoneeseen saanut jostain syystä laitettua. Mä tarvitsen niitä juttuja joilla saa verhot paikoilleen, tai naulaan ne kohta kiinni.

Kesätyöt. Linnanmäki. Apua. Mukavaa porukkaa siel kyllä on, ja ulkotyöt on jees. "Vähän" vajottaa ajatus siitä, et pitäis olla kesä töissä. En mä osaa. Haluun reissata. Mut pakko. Kai. No, oon ainaki nyt päättäny tän kesän osalta näin. Kyllähän niitä tulee sitten lisää. Tuleehan? (Ihanku se töihin meno ois joku maailmanloppu tän kesän osalta, siltä ainaki tuntuu. Ärsyttää. Sekä se, että pitää mennä töihin ja se, että se töihinmeno ärsyttää.)

Tuskailen kouluhommien kanssa aika urakalla. En oo kyllä tätä vuotta vetäny mitenkään täysillä, syystä sun toisesta. Hulluna juttuja rästissä, ja jossain vaiheessa meni motivaatio koko alaa kohtaan ihan täysin. No, motivaatio löytyi takas, nyt pitäis sit vaan koota kaikki hommatkin kasaan. En kyllä jaksa ottaa mitenkään hulluna stressia, meen omalla vauhdillani sano maikat tai kela mitä tahansa. Nii perkele. Eniten tuolla koulussa edelleen vituttaa, että opiskelu on powerpointtia toisen perään, tietokoneella istumista ja tuubia, mitään ei kirjoiteta käsin, eikä yhtäkään oikeeta kirjaa lueta. LAÖSDNAKJDGBKAAKLSDLSKGLAJDF ASD.

Äidin ostama saippua tuoksuu aivan järjettömän hyvältä. On ikävä Päivärantaan ja pikkusiskoa. Sain ensimmäiset rusketusrajat Rovaniemellä pääsiäisenä. Tekisi mieli vappuna juoda kiljua. Tuntuu aika usein, että päässä on iso reikä. HTC on kumma kyllä vieläkin elossa. Arizona Blue White Tea on liian hyvää. Sain tänään loppuneilla leffafestareilla (Season film festivaaaal) perseen ja selän kipeäksi Bio Rexin tuolien takia. Mulla on epämääräisiä sormenpään kokoisia mustelmia ympäri kroppaa iha hulluna. Värjäsin yhden lempipaitani vahingossa keltaiseksi. KELTAISEKSI. Ensi viikolla pääsen katsomaan Semmareita! Kädessä oleva vihreä teksti ei vaan kulu millään pois. Kirjoitin pitkän listan.

helsinkikiirekohtauksia

Helsinkielämä väsyttää mua ajatuksena tällä hetkellä ihan tuhottomasti. Siksi on hyvä olla reissussa, ja kerätä voimia, sekä miettiä vähän asioita taas uusiksi.

En oikeastaan tiedä mistä se johtuu, mutta se kaupunki tiivistää tällä hetkellä mun ongelmat. Tai tekee elämäni ihanista asioista mulle ongelmia. Tai minä itse teen niistä siellä minulle ongelmia hrrrr pitkä ajatusketju tulossa.......... Siellä kuitenkin tuntui, että oon henkisesti ja fyysisesti väsyneempi kuin pitkiin aikohin, en saanut levättyä ongelmiltani ollenkaan ja sitten vielä se jatkuva kiire. Ei, Helsinki ei tällä hetkellä sovi mulle yhtään. Vasta kun otti taas kunnolla etäisyyttä, sitä huomasi, että niin, en edes muista millon olisin nukkunut kunnolla tai ollut vaan edes päivän täysin tekemättä mitään tähdellistä. Ja näin vaikutetaan täysin kiirenarkkarilta hii-o-hoi!

Mä tykkään kiireestä, se saa mut tekemään asioita, eikä muutenkaan häiritse. Ongelmana Helsingissä kuitenkin on se, ettei siellä ehkä ole tarpeeksi asioita, jotka sais mut pysähtymään. Ja siitä mä tykkäisin. Ja pakko tähän sanoa, että kyllä. Kyllä mä nautin hetkistä, kyllä mä olen läsnä tilanteissa ja kyllä, mulla on asiat hyvin. Olisi vaan hienoa, jos mulla olisi vahingossa muutama tyhjä päivä kalenterissa joskus Helsingissäkin. Voisko joku ehkä varastaa mun kalenterin? Okei, siellä on ihmisiä, jotka saa mut pysähtymään edes hetkeksi. Ne ihmiset ehkä pitääkin mut järjissäni. Mutta siellä ei ole mulle tilaa eikä aikaa pysähtyä ja omistautua jollekin asialle. Oikein hukuttautua siihen. Liikaa kaikkea, jolloin mihinkään ei keskity täysillä. En oo edes ihan varma haluaisinko mä edes että niin kävisi, mutta on niitä hetkiä, kun haluaisin keskittyä ihan vain johonkin yhteen asiaan. Varata aikaa ihan vaan siihen. Uskomattominta olisi, jos mulla Helsingissä olisi aikaa itselleni. Siihen mulla ei ole aikaa siellä enää ollenkaan.

Niin. Kaikesta tästähän mä voin syyttää vaan itseäni. Mun pitäisi priorisoida asioita vielä enemmän, ei pitäisi ahnehtia tekemistä ja lupautua kaikkeen mahdolliseen ja oikeesti pitää vaan se 3 päivän leffaputki, jolloin katsoisin edes osan niistä elokuvista, jotka haluaisin nähdä. Mutta en osaa, en Helsingissä. En ilman että mut pakotetaan siihen, saan varautua ajoissa tai iskee kuolemanväsymys henkisesti ja fyysisesti. Ja viimeisessä vaihtoehdossa lopputulos on voimaton zombi sängyn pohjalla silmät kierossa. 

Believe me, been there. And going there?

Mulla ei ole sellainen olo, että reissussa olisin jotenkin paossa elämääni ja ongelmiani, mä vaan tykkään ottaa vähän etäisyyttä. Jotenkin sillon näkeekin kaiken selvemmin, eikä huku murehtimaan. Omaa elämää voi katsoa sillon vähän kauempaa, eikä sitä ota liian vakavasti. Ja mikä tärkeintä, reissussa mä osaan vähän paremmin taas levätäkin. Ylipäätään muualla kuin Helsingissä, osaan levätä. Uskokaa pois! Lepäämisellä kun voi tarkoittaa niin montaa muutakin asiaa kuin nukkumista.

Kiireessä omien ongelmien ruumiillistumat tuntuu pyörivän kokoajan ympärillä, eikä silloin ole kovin helppoa pysähtyä lepäämään. Ja koska ei pysähdy, niin asioista vielä tulee ongelmia huomattavasti helpommin, ja sitten on taas kiire. Pahinta kaikista on kuitenkin just se, miten monesta aivan supermahtavasta asiasta elämässä tulee "ongelma" vain sen saatanallisen jatkuvan kiireen takia. Awesome. Pystyn kyllä lepäämään, mutta huomaan silti, etten tajua tehdä sitä tarpeeksi usein. 

Enemmänkin haluan kokoajan keskittyä tekemään jotain. 

Ja senkin takia taas maisemanvaihdos ja asiat kunnolla tärkeysjärjestykseen.

Ps. Mulla kun oli kyllä myös jäätävä ikävä näitä maisemia, ihmisiä, eläimiä, paikkoja ja ilmapiiriä. Hehkutan reissua sitten eri tekstissä, nautin asioista nyt kun täällä olen, rauhassa.