tänään on hyvä päivä 13:23-14:42

Mietinkin ettei numerolla 14 vielä ollut merkitystä. No, nyt muistan siitä aina tämän päivän ja tämän vuoden. Sen vuoden kun jotkut palaset vihdoin loksahtivat paikalleen ja meitsipoika täytti 23. Ja se vuosi, kun 42 pamahti kuvioihin. Ainahan minä oon tuosta numerosta tykännyt, mutta nyt sitä tosiaan on näkynyt joka saatanan paikassa. Yhtä paljon kuin 23. Oikea kämppis, oikea ystävä, oikea kämppä. Ja tuo vieressä jotain hömppäskifiä lukeva merirosvo. Hieno mies mutta paska akka. Huhhuh, välillä en oikein kestä sitä miten hauskaa mulla on itsekseni. Ahhahahahah galadriel tulee Helsinkiin! Sydän pakahtuu. Onneks en pääse kirjoittamaan blogia suoraa tietokoneelle, KOSKA TÄÄ ON SALAISUUS. Siis mikä on? No tuo äskeinen. Siis se et galadriel tulee? Mut eihän kukaan tiiä kuka se on? No tietääpäs ku kerrot tästä lapin prinsessasta varmasti kaikille jotka vaan vaivautuu kuuntelemaan. No niinpä, mut kuinka moni tässä maailmassa oikeesti enää vaivautuu kuuntelemaan toisiaan? Dude, i see your point.

Ja nyt iski hullu ikävä feeniksiä, täytyypä laittaa sille joku urpo whatsappviesti, harmittaa hulluna ettei selvinnyt viime reissulla Kemiin asti. Ja tuolta tuuliketulta tulee vuorostaan sellasta juttua whatsappissa, että vaikee pitää naama näkkärillä. Kirjastossa kun pitää olla hiljaa! Haha katoitpas. Tuulikettu ja tulikettu, huuhhuh mie niin tuun päissäni soittamaan ristiin näille kakkiaisille. Mutta palataan nyt asiaan. Oliks mulla asiaa?

Niin joo, se 42. Astrix - On Fire. Siltä kyllä tuntuukin. Tänä syksynä on kyllä löytynyt hyviä palasia palapeliin. Alkaa ihan näyttääkin joltain tää sekamelska. Sopivasti tulta että saa syödäkseen ja maata, että on edes jalat välillä maassa kun pää tässä on ollut pilvissä jo pari kuukautta. Teemaviikot.

Ja syökää paskaa te, jotka ootte pilanneet multa pilvi-sanan. Nii. Syökää kissankakkaa! ...tiedän mistä sitä löytyy! ...no niin, menipä taas. (EIKÄ MENNY!!!)
ps. punk to funk!

first things first

Haalari on ehkä paras keksintö ikinä. Nytkin tässä makoilen sängyllä ihanassa oranssissa haalarissani (jossa on huppu! perfectooooo). Kaikilla pitäisi olla oma haalari, mie löysin omani Keuruulta Marissan kanssa kun seikkailtiin löytötexissä. (Kirjotetaankohan sitä ees xllä? no ihan sama, sieltä kuitenki.) Ja toinen löytyi Mayan vaatteista, jotka se oli laittamassa eteenpäin. Sekin rantautuu Rovaniemelle vielä joku päivä Hyvinkäältä.

Hups. Syyskuu. Ja sekin lähenee jo loppua. Niin tekstit ja kuvat syksyllä blogiin? Joojoo, kyllä ne on tulossa, mulla vaan ”vähän” kesä venähti, ja nyt syksy tuli yhdellä rytinällä tänne Rovaniemelle tullessa, ja pitää saada tämä arki kuntoon (ahhahha meinaan kuolla nauruun sanan ”arki” kanssa, mikä hitto se sellanen ees on? arki eli elämä? elämä kuntoon? jösses.) ennen kuin voin jumahtaa pariks viikoks tietokoneen ääreen käymään kuvat läpi ja kirjoittamaan tekstit puhtaaksi tietokoneelle tuolta kirjastani. Kyllä ne sieltä kuitenkin tulee. (Joku päivä.)

Oon edelleenkin (ja kokoajan vain enemmän) sitä mieltä, että tää muutto on ehkä paras päätös pitkiin aikoihin. Ehkä ikinä. Ainakin tähän elämäntilanteeseen. Vuorokauden Rovaniemellä vihdoin paikkakuntalaisena (joo pitäis varmaa virallistaakin asia tässä lähipäivinä?) viettäneenä ei voi kuin hymyillä tuskastuttavan leveästi sille faktalle, että täällä sitä nyt vihdoin ollaan. Kolme hurraahuutoa, miljoona papukaijamerkkiä ja ryyppy sille. Kämppä ja ihmiset ja koulu ja luonto ja kaupunki ja oma fiilis muodostavat kyllä sellaisen mahdollisuuksien kolmion (vai kuusikulman? sopivassa neliössä kuuhun?), että tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Kiehuttaa pari asiaa oikein urakalla. Se, että jotkut pitää mua siltojen polttajana vain sen takia, että liikun paljon paikasta toiseen ja koska tunnen paljon ihmisiä. Awesome. En tiennytkään, että asia on näin. Ihan eri juttu on sitten se, etten jaksa myrkyllisiä ihmissuhteita elämässäni. (Siltojen polttamista ei myöskään ole se, että joskus on pakko olla itsekäs, ja keskittyä vain itseensä ja unohtaa kaikki muut, jotta selviää.) Toinen asia, joka kiehuttaa vielä pahemmin noita muutamaa aivosoluani, on se, että ihmiset kuvittelee asioita ja tekee omat päätelmänsä minusta ja minun elämästäni, kysymättä minulta miten asiat oikeasti ovat. KYLLÄ MINÄ KERRON JOS KYSYTÄÄN. (Jos minua huvittaa sinulle kertoa.) Epäreilua uskoa kuulopuheita tai keksiä asioita omassa päässään toisen elämästä, JA USKOA MIELUMMIN ITSEÄÄN KUIN SITÄ KENEN ELÄMÄSTÄ ON KYSE. Argh. Ja sitten vielä yksi asia. Se, että ihmiset kuvittelevat ulkopuolisina ymmärtävänsä kahden toisen ihmisen ihmissuhteen. Silleen että henkilö C kuvittelee ymmärtävänsä henkilöiden A ja B ihmissuhteen. Sori vaan tyypit, mutta ei onnistu. Ei ainakaan jossei kysytä tai puhuta suoraan. Ja siltikään se ei tule onnistumaan. Että jos sitä nyt vaan kuitenkin keskityttäisiin sitten niihin omiin ihmissuhteisiin how about? Tai ainakaan ei tuomita mitään eikä ketään pelkkien omien päätelmien perusteella. (Tottakai muistakin ihmisistä tulee puhuttua, eipä nyt ruveta tekopyhiksi, mutta koitetaan silti pitää mielessä, että oma elämä on se tärkein homma, ja annetaan niiden toisten häärätä omissa elämissään mitä haluavat. Puututaan vasta sitten jos on pakko tai kysytään ainakin jos ihmetyttää. Sitten sitä joko saa vastauksen tai ei saa, simple as that.) JA kun nyt kerran tähän hommaan lähdettiin, niin yksi asia vielä. Minä puhun paljon itsestäni ja omasta elämästäni. Voi kyllä, koska olen onnellinen. Mie puhun myös paljon ympärilläni olevista ihmisistä, koska minä tykkään niistä ihmisistä ja koska ne liittyvät minuun ja minun elämääni. Puhun myös huonoista asioista ja huonoista kokemuksista, koska ne liittyy ihan yhtä paljon minun elämääni, kuin ne hyvätkin asiat. Mie en aio kieltää negatiivisten asioiden olemassaoloa, koska ne on ihan yhtä paljon minun elämääni kuin ne hyvätkin asiat. Meissä kaikissa on hyvät ja huonot puolet, ja jossei olisi molempia, niin niitä toisia ei ehkä edes huomaisi. En minä tiiä, mutta tämän minä olen omassa elämässäni oppinut. Eläköön kukin tavallaan, mutta älkää tulko minulle avautumaan, jossei minun tapani kiinnosta. (Tai tulkaa vaan, mutta älkää ihmetelkö jossen jaksa kuunnella. Riippuu ehkä avautujasta?) Sitten ei varmaan kannata hengailla minun seurassa, this also is as simple as that. Mie luotan siihen, että ympärilläni olevat ihmiset ymmärtää tämän asian, ja sietää myös niitä huonoja asioita. Pointtina ehkä on se, että tärkeää on että niitä hyviä asioita on mm. niissä ympärillä olevissa ihmisissä enemmän kuin niitä huonoja. (Ihan niinku kaikessa elämässä don’t you think?) Ja totta kai huonoista piirteistä tai paskamaisista tavoista tai ikävistä asioista sanotaan, koska silloin niihin on myös mahdollista vaikuttaa. Ähää! Taas se suun avaaminen ja suoraa puhuminen auttaa tähänkin ongelmaan. Voihan vittu, mie oon varmaan nero. (EIKU NARSISTI!!!!!!!!111!1)

Mie en rehellisesti tiennyt miten paljon voi toisesta ihmisestä tykätä. Mitenkähän tämän selittäisi. Tykkään ihan hulluna ihmisistä jotka on mun elämässä. (Toisista ylläripylläri enemmän kuin toisista.) Tykkään tykkään tykkään. Mutta sitten tulee joku, josta vaan tykkää eikä oo ees ihan varma, että miksi. (Tää tosin pätee aika moneen tapaukseen, helposti tykästyn ihmisiin sillä sekunnilla kun ne tapaan, enkä ees tiiä miks niin kävi. Mut ajan kanssa se sit selvii.) Mut sit tämä tapaus. Tavallaan kyllä tietää miksi, ja voi sen itselleen selittää, mut sit toisaalta ei jaksa ees miettiä. Just because. (Toisaalta mun mielestä just näin sen pitääki mennä.) Sitä sitten pohtii, että onks tää nyt sattumaa vai kohtalo vai järjenlähtö vai uskoon tuleminen vai nirvana vai biologia vai henkiolennot vai matrix vai alienit vai robotit vai elämä vai mikä hiton homma tässä nyt oikee on takana, ja lopulta päättää (taas) ettei jaksakaan oikeestaan miettiä. (Ja miettii silti jonkin ajan päästä taas että mitäs hittoa.) Aika hullua ja pelottavaa ja ihanaa ja mieletöntä ja mahdotonta ja mahdollista ja kaikkea maan ja taivaan väliltä. Auringonnousuja ja –laskuja. Syksyjä ja pitkiä kesiä ja talviunia ja keväisiä heräämisiä. Mieletöntä. (Mieletön on btw mun uusin lempisana. Mieletöntä. Parasta.)

Oon tainnut tämän asian jo blogissakin tunnustaa, mut oon löytänyt itsestäni sellaisia asioita takaisin, jotka oon kiireeseen hukannut monia monia vuosia sitten. (Ja myös uusia juttuja, joihin on tykästynyt ihan hulluna, ja jotka tuntuu kuitenkin sellaisilta, että tällainenhan minä oon aina ollut. Näitä asioita minä tykkään tehdä.) Mutta mie tykästyin kiireeseen, selvisin kiireestä ja tykkäsin elämästäni kiireisenä. Sellaisena, että joka päivä oli hulluna jotain. Sellaisena, että joka päivällä oli jokin merkitys, sain paljon asioita aikaan, enkä heittänyt hetkeäkään hukkaan. Johonkin turhaan ja sellaiseen, joka oli vain minua varten. Mutta se, että kohta 22-vuotiaalla neidillä on ollut kaksi kertaa elämässään ihan totaalinen burnout, ei ole ehkä ihan tervettä. Tervettä on se, että päätin ettei niin käy enää ikinä.

Hiljaisuuden palvonta on minusta ihan pelleä. Okei, selitän ehkä vähän enemmän, ennen kuin kaikki vähintäänkin suomalaiset tulee vetämään turpiin. Hiljaisuuden palvonta SEURASSA on pelleä. Mä voin olla hiljaa, mä rakastan olla hiljaa, mutta yleensä olen silloin yksin. Kun oon ihmisten seurassa, niin tulee hölistyä kaikesta maan ja taivaan välillä. Tärkeistä ja vähemmän tärkeistä asioista. Tulee kommunikoitua, koska se tekee minusta ihmisen. Se on minulle yksi hienoimmista asioista koko ihmisenä olemisesta. Se, että voin jakaa niitä asioita, joita päässä pyörii. (Pidemmän päälle siellä pään sisällä tulee myös yksinäistä, but hey, maybe that’s just me…………….) Tottakai ymmärrän myös sen tilanteen ihanuuden, kun ei tarvita sanoja, että voi olla ihmisten kanssa ja olla vain hiljaa. (En minä nyt ihan niin jäätävä papupata jaksa _aina_ olla seurassakaan.) Mutta niin kauan kun minusta lähtee ääntä, haluan jakaa asioita joita päässä pyörii ja joku (ainakin jaksaa esittää, että) kuuntelee (tai mikä parasta, osallistuu, keskustelee!), niin minä kyllä selitän sitten urakalla. PORK KANA, ja sit se on vittu vihannes!

(Naurattaa miten paljon nyt tulee tekstiä, onneks tässä koneessa ei ole nettiä, tulis varmaan huudeltua facebookissa ihan naurettavalla tahdilla jostain kissavideoista, rovaniemestä ja siitä miten kivaa on olla minä………)

Mulla on aika paljon muistettavaa elämässä. Paljon ihmisiä, jotka kaikki haluan muistaa. Ja muistankin, en vaan muista enkä jaksa kokoajan olla muistuttamassa siitä, etten ole heitä unohtanut. Sen takia otan kuvia, peitän seinät valokuvilla, lähetän kortteja, soittelen, kirjoitan ja lainaan vaatteita. Ihmiset, jotka on mulle rakkaita, on kokoajan mun ajatuksissani, ja sillä tavalla kokoajan läsnä. Välillä se fakta, että niitä ihmisiä on niin paljon, ja että osa niistä on niin kaukana, meinaa repiä mun sydämen palasiksi, ja välillä tuntuu, että se sydän on niin iso, että selviän mistä tahansa. On aivan saatanan epäreilua kuvitella, että olisin unohtanut jonkun toisen, vaan sillä perusteella, että muistan jonkun toisenkin. Vielä epäreilumpaa on se, että kuvitellaan, että juoksen toista karkuun, kun juoksen jonkun toisen kiinni. Minun puolesta joka ikinen, joka niin kuvittelee saa haistaa pitkän paskan ja hypätä kaivoon. (Mieluiten juuri tuossa järjestyksessä.)

Oon ollut Rovaniemellä nyt reilun vuorokauden, ja oon saanu jo säärystinparin valmiiksi, tykästynyt kämppään ja rakastunut ihmisiin tässä kaupungissa. Kävellyt monta kilometriä ja nukkunut melkein iltapäivään asti. Jutellut äidin kanssa pitkään puhelimessa ja viestittänyt isälle, että hengissä ollaan. Hetkeäkään en ole ikävöinyt Helsinkiä, mutta monta pientä hetkeä montaakin ihmistä sieltä. Ens kuun puolessa välissä mie sinne taas pölähdänkin, can’t wait, mutta en aio hukata hetkeäkään (tai ehkä kuitenkin muutaman silloin tällöin) tästä kaupungista ja tämän kaupungin ihmisistä kaivaten muualle. Haluan luottaa siihen, etteivät asiat katoa, ja jos katoavat, niin se ei sitten ollut sen arvoista. Ja taas tottakai minulla on valta myös vaikuttaa siihen, etteivät asiat katoa, mutta olen silti sitä mieltä, etteivät tärkeimmät asiat elämässä katoa ihan noin vain hups vaan.

Oon niin täynnä ajatuksia ja unelmia ja haaveita ja kaikkia positiivisia suunnitelmia, etten meinaa muistaa avata edes ovea poistuessani huoneesta. Pää pilvissä ja jalat maassa. No, nyt on vähän kyllä vielä sellainen olo, että olisin jäänyt sinne jonnekin pilvien yläpuolelle ihan kokonaan. ”Kyllä se Rovaniemen arki sieltä kolahtaa kohta päin näköä ja masennut sinäkin niinku kaikki muut.” Niin tota ööööö? En taida edes vaivautua vastaamaan tuollaiseen kommenttiin.

Saippuakuplia. Kirjoja. Hassun värisiä tyynyjä. Youtube-videoita. Kissakuvia. Futurama. Ruskalehtiä ulkona ja sisällä. Viileitä päiviä ja kylmiä öitä. Valkoiset verhot ja sauna. Niin paljon innostusta ettei pysyisi sukat jalassa jos osaisin niitä käyttää. Kamera tallessa ja miljoona lankakerää. Epävarmuutta ja sen aiheuttamaa levollisuutta. Maailman kaunein tekstiviestitunnustus ja prepaid-liittymän ongelmat. Hetkellinen mielen rauhattomuus, mutta pysyvä mielenterveys. Ensilumen odotusta ja ruskalehtien kuvaamista. Kova ikävä pikkusiskoa ja toiveet siitä, että mahdollisimman moni tulee etelästä tänne kylään. (Älkää kuitenkaan kaikki kerralla………………) Uuden blogin suunnittelua ja vanhan päivittämistä.

Se tunne, että ensimmäistä kertaa elämässäni, en olekaan enää valmis kuolemaan, koska on vielä niin paljon koettavaa.

(Tähän pakko lisätä, että aikanaan kun kirjoitin tekstin ”kuolemasta”, niin edelleen keskeneräisenä on teksti ”elämästä”, joka toivottavasti näkee jokin päivä myös päivänvalon blogissa. Tekstin kirjoittaminen on vähän unohtunut, mutta unohtunut sen elämän ja elämisen keskelle, josta olen iloinnut ja kirjoittanut jo monia vuosia. Onneksi se kertoo vielä enemmän, kuin se teksti. Jonka aion kyllä siltikin kirjoittaa valmiiksi.)

tampere oireilee?

Reilu viikko Helsingissä muistutti kyllä mua monella tavalla niistä syistä, miksi mulle tulee sinne kyllä ikävä. Mut sit pysähdyin miettimään, tuleeko mulle ikävä Helsinkiä kaupunkina? Ehkä? Ehkä ei?

Siinä kaupungissa on omat hyvät puolensa. Paljon ihmisiä, paljon tekemistä, paljon uusia ihmisiä, paljon uutta tekemistä. Ylipäätään paljon kaikkea uutta ja vanhaa. Vanhoja ja uusia ystäviä ja vaikka ja mitä. Mutta hukkuuko sinne näiden kaikkien asioiden keskelle? Hukkaanko mä itseni siihen "kiireeseen", joka ei jätä mulle aikaa keskittyä niihin asioihin jotka on oikeasti tärkeitä? Miksi mä niin helposti lähdin joskus mukaan siihen kiireeseen? Mulla ei koskaan ole ollut kiire ns. saavuttaa asioita, mutta sen toisenlaisen kiireen oon kyllä saanut kokea. Sitä se on ollut mahdollisuuksien salliessa lukion alusta asti. Jostain vuodesta 2007 siis. Itseasiassa jo ennen sitä. Heti omien harrastusten ja ystävien tullessa elämään. Siitä lähtien kun minulla on ollut jonkinlainen valta päättää omasta elämästäni. Joissain asioissa se valta tosin tuli vasta kotoa muuttaessa.

Pitkiin aikoihin en nähnyt enkä pitänyt sitä kiirettä edes mitenkään pahana asiana. Mä en käyttänyt aikaani mihinkään tyhmään, tein hulluna töitä ja opiskelin ja pidin yhtä hulluna hauskaa. Nukuin ja söin sitten vähän. Näin jälkeenpäin kun ajattelee, niin ilman tiettyjä ystäviä olisin varmasti huomaamattani kuollut nälkään tai unenpuutteeseen. Joo, muista syödä, juoda ja nukkua kans. Sanoko tuota mulle Helsingissä kukaan? (Tottakai, mutta niitä ihmisiä ei koskaan nähnyt ehkä sitten tarpeeksi.) Sitä kiirettä perusteli itselleen ja ystäville monella tavalla. Mun on pakko, mä olen luvannut, haluan auttaa, mä haluan tehdä tän, pakko saada jotain aikaiseksi, en halua elää merkityksetöntä elämää, mun pitää saada jotain aikaiseksi näinä elämäni päivinä, tehdä osani tässä maailmassa ja vaikka ja mitä muuta.

Pakeninko mä jotain?

Mä ehkä unohdin joskus täysin, että minä itse annan elämälleni sen merkityksen ensimmäisenä, ja jos en pidä itsestäni huolta, en voi pitää kenestäkään toisestakaan, en voi toteuttaa unelmiani, enkä löytää minkäänlaista rauhaa itseni kanssa. 

Ja Suomen mittakaavassa rauhattomin kaupunki kuitenkin on Helsinki, eli joopajoo,
se kaupunki oireilee pidemmän päälle huonoina juttuina mun elämässä. 

(Huvittavana yksityiskohtana mm. että Helsingissä vietetyn viikon aikana mun ei tullu kirjoitettua eikä piirrettyä yhtään mitään. En tainnut olla hetkeäkään yksinkään. Phyi.)

rovaniemi - oulu

Autossa soi epämääräisiä biisejä, ja matkalaiset on kaikki hiljentyneet ainakin hetkeksi. Tuntematon kuski ja etupenkkiläinen välillä vaihtavat muutamia lauseita. Tyttö minun vieressä nukkuu ja minä kaivoin kirjoitusvälineet esille.

Olipa ihana lähteä Rovaniemeltä. Nyt kun sinne tietää pääsevänsä takaisin ainakin seuraavaksi vuodeksi, on hyvä lähteä puoleksitoista kuukaudeksi vielä vähän pyörimään. Oulua, Keuruuta, Jyväskylää, Kajaania, Savonlinnaa, Helsinkiä, Saimaata, Torniota ja Hyvinkäätä ainakin vielä odotellessa.

En voi kieltää, etteikö kuitenkin olisi tavallaan harmittanut lähteä. Tai ainakin olisin mielelläni ottanut parikin asiaa sieltä mukaani. Sydämestä sinne jäi odottamaan monta palaa, vähän sinne ja tänne.

Kuitenkin kannattaa myös muistaa aina välillä katsella myös sitä auringonlaskua.
Sekin osaa olla aika kaunis.

muutosta

Joo, voihan vittu. Yritä tässä nyt sitten viimeisten 4 päivän jäljiltä jotenki kerätä ajatuksia sen verran pöydälle käsiin lattialle rinkkaan tai johonkin, että saisi jotain lukemiskelpoista yllämainitusta aiheesta ulos.

No tuota tuota.

Aloitetaan vaikka siitä, että joo. Viime talvi ei mennyt ihan nappiin. En koe mitään sen suurempaa tarvetta selittää miks vaikutin kuolleelta (eikä mitään "no se on se talvi c'mon" -juttuja tähän, vaikka eihän se nyt kesä ollutaan), mutta aattelin vähintäänkin kertoa, missä pisteessä sitä mennään nyt.

No, hyvä ehkä aloittaa siitä ettei enää pitkään aikaan ole tuntunut kuolleelta.

Mä en kertonut muutostani kuin parille ihmiselle ennenku päätin kajauttaa sen ilmoille facebookissa viime sunnuntaina. En tiedä kiinnostaako loppujen lopuksi ketään mun motiivit, oli miten oli, mutta täältä tulee.

Mä tarvitsen tätä.

Asia oli yllättävää kyllä mietitty aika viimeisenpäälle juuri näin. Mun piti tehä se päätös keinoista ja toimista yksin, ja ilman huonoa omatuntoa mihinkään suuntaan. Oli aika sellaselle minäminäminäminäminä-ajattelulle. Silleen, että oikeesti tein myös sen päätöksen, ennenku kysyin varsinaisesti kenenkään mielipidettä. Mut hei sitähän me narsistit tehään eiku

Hups vain miten siinä sitten kävikään. Yhtäkkiä, kesken kaiken, täydellisen ajan koittaessa (no tämän tajusin sitten vasta mietiskellessäni realiteetteja........ehkä) mä totesin toiselle huoneessa olevalle, että minäpä muutan Rovaniemelle. Paskaakos tässä, antaa palaa vaan.

Eikä polteta tälläkään kertaa mitään siltoja, ei.

Hitto, 823 kilometriä ei oo mitenkään vähän. Ei tosiaan. Hyyyyyyyi, ties missä kohtaa sitä oliskaan jo seikkailemassa jos lähtiskin Helsingistä kohti etelää. 823 kilometriä ihan mihin suuntaan tahansa Helsingistä. Tuli leikittyä joku puoli tuntia googlemapsilla ja mittailtua mihin sitä oikein pääsis. En voi väittää, etteikö maasta lähteminen jalat tomusta pöllyten houkuttelis. Ainahan se houkuttelee, mut ei se oo vieläkään ajankohtaista, antaa sen asian vielä kerätä voimiaan jonkin aikaa.

Elämä on lähtemistä ja tulemista parhaimmillaan.

PÖYTÄ?

Joo. Joskus minäkin omistin pöydän. Asuin sillon tosin porukoilla, mut mulla oli jopa kaksi pöytää! Nyt kun kuvia etsin, niin selvisi, että mulla on tosiaan kunnon pöytä viimeks ollut sillon 2008! Lahdessa asuessa siellä tosin oli asuntolan puolesta sellanen epämääräinen """kirjoituspöytä""", mutta muistan sielläkin maanneeni lattialla tai sängyssä läppärin kanssa.

Ihan tarkkaan en kyllä muista, että olisin silloin porukoilla asuessa tosin käyttänyt pöytää ihan älyttömästi. Yleensä ne oli romun peitossa, ja mitään läksyjä en kyllä koskaan tehnyt pöydän ääressä. Mulla oli ah niin ihana pöytäkone, ja varsinkin pelatessa se oli kyllä paras vaihtoehto. Ihan silleen pelkästään pelien kannalta ajateltuna, mutta myös peliasennon kannalta. Silloin siis tuli röhnötettyä pöydän ääressä.

Tossa edellisessä huoneessani mulla oli jostain kumman syystä ikävä pöytää. Mietin, että se ois kätevä, ja et haluisin istua tietokoneella mielummin pöydän ääressä. Mietin sillon, että mistä sellanen fiilis oikein johtui, mut en kyllä keksinyt. Ehkä se oli se, kun tuo viereinen huone ei oikein muutenkaan tuntunut omalta. 

MUTTA! Nyt puhaltaa uudet (tai vanhat?) paremmat tuulet, ja meininki on tässä uudessa huoneessa vaihtunut normaaliksi.

Tosiaan tuli vaihdettua huoneesta toiseen tässä kämpässä, johon muutin lokakuun alussa. Eli kyllä, sama kämppä, mutta eri huone. Jostain syystä viihdyn tässä huoneessa huomattavasti paremmin. Ehkä se johtuu siitä, että täällä on paljon lattiatilaa (vaikka pienempi huone) ja ylipäätään oon saanut tän nyt reilussa viikossa ihan itseni näköiseksi. Edellisen huoneen kanssa se sisustaminen (seinien koristelu yms.) tökki jostain syystä ihan järjettömästi. Ei vaan onnistunut, ei inspannut ja huoneessa oli vieras olo. 

Täällä oon kotonani. Ilman sitä pöytää.

helsinkikiirekohtauksia

Helsinkielämä väsyttää mua ajatuksena tällä hetkellä ihan tuhottomasti. Siksi on hyvä olla reissussa, ja kerätä voimia, sekä miettiä vähän asioita taas uusiksi.

En oikeastaan tiedä mistä se johtuu, mutta se kaupunki tiivistää tällä hetkellä mun ongelmat. Tai tekee elämäni ihanista asioista mulle ongelmia. Tai minä itse teen niistä siellä minulle ongelmia hrrrr pitkä ajatusketju tulossa.......... Siellä kuitenkin tuntui, että oon henkisesti ja fyysisesti väsyneempi kuin pitkiin aikohin, en saanut levättyä ongelmiltani ollenkaan ja sitten vielä se jatkuva kiire. Ei, Helsinki ei tällä hetkellä sovi mulle yhtään. Vasta kun otti taas kunnolla etäisyyttä, sitä huomasi, että niin, en edes muista millon olisin nukkunut kunnolla tai ollut vaan edes päivän täysin tekemättä mitään tähdellistä. Ja näin vaikutetaan täysin kiirenarkkarilta hii-o-hoi!

Mä tykkään kiireestä, se saa mut tekemään asioita, eikä muutenkaan häiritse. Ongelmana Helsingissä kuitenkin on se, ettei siellä ehkä ole tarpeeksi asioita, jotka sais mut pysähtymään. Ja siitä mä tykkäisin. Ja pakko tähän sanoa, että kyllä. Kyllä mä nautin hetkistä, kyllä mä olen läsnä tilanteissa ja kyllä, mulla on asiat hyvin. Olisi vaan hienoa, jos mulla olisi vahingossa muutama tyhjä päivä kalenterissa joskus Helsingissäkin. Voisko joku ehkä varastaa mun kalenterin? Okei, siellä on ihmisiä, jotka saa mut pysähtymään edes hetkeksi. Ne ihmiset ehkä pitääkin mut järjissäni. Mutta siellä ei ole mulle tilaa eikä aikaa pysähtyä ja omistautua jollekin asialle. Oikein hukuttautua siihen. Liikaa kaikkea, jolloin mihinkään ei keskity täysillä. En oo edes ihan varma haluaisinko mä edes että niin kävisi, mutta on niitä hetkiä, kun haluaisin keskittyä ihan vain johonkin yhteen asiaan. Varata aikaa ihan vaan siihen. Uskomattominta olisi, jos mulla Helsingissä olisi aikaa itselleni. Siihen mulla ei ole aikaa siellä enää ollenkaan.

Niin. Kaikesta tästähän mä voin syyttää vaan itseäni. Mun pitäisi priorisoida asioita vielä enemmän, ei pitäisi ahnehtia tekemistä ja lupautua kaikkeen mahdolliseen ja oikeesti pitää vaan se 3 päivän leffaputki, jolloin katsoisin edes osan niistä elokuvista, jotka haluaisin nähdä. Mutta en osaa, en Helsingissä. En ilman että mut pakotetaan siihen, saan varautua ajoissa tai iskee kuolemanväsymys henkisesti ja fyysisesti. Ja viimeisessä vaihtoehdossa lopputulos on voimaton zombi sängyn pohjalla silmät kierossa. 

Believe me, been there. And going there?

Mulla ei ole sellainen olo, että reissussa olisin jotenkin paossa elämääni ja ongelmiani, mä vaan tykkään ottaa vähän etäisyyttä. Jotenkin sillon näkeekin kaiken selvemmin, eikä huku murehtimaan. Omaa elämää voi katsoa sillon vähän kauempaa, eikä sitä ota liian vakavasti. Ja mikä tärkeintä, reissussa mä osaan vähän paremmin taas levätäkin. Ylipäätään muualla kuin Helsingissä, osaan levätä. Uskokaa pois! Lepäämisellä kun voi tarkoittaa niin montaa muutakin asiaa kuin nukkumista.

Kiireessä omien ongelmien ruumiillistumat tuntuu pyörivän kokoajan ympärillä, eikä silloin ole kovin helppoa pysähtyä lepäämään. Ja koska ei pysähdy, niin asioista vielä tulee ongelmia huomattavasti helpommin, ja sitten on taas kiire. Pahinta kaikista on kuitenkin just se, miten monesta aivan supermahtavasta asiasta elämässä tulee "ongelma" vain sen saatanallisen jatkuvan kiireen takia. Awesome. Pystyn kyllä lepäämään, mutta huomaan silti, etten tajua tehdä sitä tarpeeksi usein. 

Enemmänkin haluan kokoajan keskittyä tekemään jotain. 

Ja senkin takia taas maisemanvaihdos ja asiat kunnolla tärkeysjärjestykseen.

Ps. Mulla kun oli kyllä myös jäätävä ikävä näitä maisemia, ihmisiä, eläimiä, paikkoja ja ilmapiiriä. Hehkutan reissua sitten eri tekstissä, nautin asioista nyt kun täällä olen, rauhassa.

niitä pikkujuttuja

Muutama parhaista asioista, jotka pelastaa mun mielenterveyden.


Yllätys yllätys ensimmäisenä tulee mieleen matkustelu. Maiseman vaihto, edes hetkeksi, piristää ihan järjettömästi, ja arki asuinpaikkakunnalla maistuu taas miljoona kertaa paremmin reissun jälkeen.

Tietyt artistit tai bändit. Jason Mraz, Tori Amos, Joni Mitchell, Astrix, Röyksopp, Beck, Belle & Sebastian, Zen Café, The Glitch Mob, Beatles, Semmarit, Pariisin kevät, Boards of Canada, Nine Inch Nails, Pink Floyd, Korn, Imogen Heap, Hector, Gorillaz, Enya ja Egotrippi on kaikki pelastaneet päivän turhan monta kertaa, näin vain muutamia mainitakseni.

Lämpimät ihmiset. Sellaiset, jotka ei ole kokoajan vihamielisiä (oli ne sitten tosissaan tai ei). Omassa elämässä kun välillä tulee hukuttua melankoliaan, ei voi olla kuin kiitollinen varsinkin joidenkin ihmisten olemassaolosta ja olemuksesta. Sellaisia ihmisiä, joiden läheisyydessä tulee lämmin, tai vain jotain heistä ajatellessa.

Sellaiset lauseet elokuvissa, kirjoissa, biiseissä tai missä vaan, joista tulee reaktiona joko "herranjumala miten hyvin/kauniisti/osuvasti sanottu" tai "toi on just se mun ajatus, jota en osaa sanoiksi pukea".

Kotikolo. Yölliset pitkät puhelut ja tekstiviestit. iPod. Hyvät kaiuttimet. Se, kun kuulet, että teet jonkun onnelliseksi. Kalenteriin menojen kirjoittaminen. Kissan kehräys kainalossa. Jonkun kanssa aamukahvin juominen. Heräteostokset kirjakaupasta. Se, kun se jota ajattelit lähettää samalla minuutilla viestin/soittaa. Mies, joka osaa laulaa/tanssia. Puhtaat lakanat sängyssä. Pikkusiskot soittaa. Turhat aivopierut. Hiusväriaineen tuoksu. Rehellinen väsymys ja peiton alle käpertyminen.

välttelen pakkausta

"Henkinen vetovoima ei synny pelkästään siitä, että pitää toisen ihmisen ajatuksista. Se syntyy heti, kun kokee, että toisen ihmisen ajatukset ovat haastavia ja erilaisia suhteessa siihen, mitä itse ajattelee. Vetovoimainen ihminen on sellainen, joka voi antaa minulle jotain mitä minulla ei omasta mielestäni vielä ole."

Aaaaand that's why I love the people around me!

http://happymonsters.tumblr.com/

ps. Pakkaaminen on vitun raivostuttavaa hommaa. Miljoona säkkiä vaatteita, pari laatikkoa järkevää tavaraa ja miljoona laatikkoa pikkukrääsää. Hajottavaa, mutta tavara tavaralta lähempänä lähtöä<3 Ja löysin mun yhden lempipaidan ihihiihih joka on ollu "hukassa" koko 3kk! (Eli en oo purkanu kaikkia tavaroitani tänne..... ja ei, ei helpota pakkaamista kuitenkaan.)

pohjosen porukat ja stadilaiset

On hauska miettiä ystäviään. Mie aina kunnon elämänhumalassani pohdin ympärillä olevia ihmisiä ja asioita ja humallun vielä pahemmin. Mietin tänään, et miten minun suomalaiset kaverit on maantieteellisesti jakautuneet. Johan on älykästä pohdintaa, parasta käyttöä näille rusina-aivoille.

Hupsista vaan, pohjoisesta vähintään kotoisin olevat ja stadilaiset johtaa listoja aika tyylikkäästi.

Eikös näiden ihmisten pitäis just stereotypian mukaan olla niitä jotka ei varmasti tule yhtään toimeen? Oonko mie ehkä joku puuttuva linkki näiden välillä? HA! you wish…

Mie vaan tuun parhaiten toimeen ihmisten kanssa, jotka on maantieteellisesti sijoittuneet näin. Ehkäpä se ei kerro muusta kuin siitä, että vaihteeksi stereotypiat kusee omiin muroihinsa. Siistiä!

Yritän tässä opetella taas puhumaan kuten helsinkiläiset, vietettyäni puolitoista viikkoa lapissa. Puolitoista viikkoa, johon mahtui monta mahtavaa hetkeä. Autoilusta hölisemiseen, rankasta juhlimisesta superröhnäämiseen ja kaiken päälle järkyttävän kauniita maisemia ja hippa kyynelehtii. Sellaisia ihmisiä tuli tällä reissulla enemmän ja vähemmän tahallisesti vastaan, jotka muistuttaa olemassaolollaan, että tätä varten koko elämä on olemassa.

Mie elän ihmissuhteille, sen lisäks että haluan kiertää maailmaa ja nähdä kaiken mitä on nähtävissä. Kaiken lisäksi ihmisistä voi aina oppia uutta, vaikka tuntisit tyypin 10 vuoden ajalta. Eiffeltorni tavallaan näyttää aina samalta. (Tosin tähän on pakko sanoa, että joistain ihmisistä ei sitten millään kyllä opi mitään uutta. Kymmenessä minuutissa opit kaiken oleellisen. Sellaisten ihmisten kanssa en jaksa olla tekemisissä.)

Tärkeintä on, että on hauskaa ja että on ihmisiä joiden kanssa jakaa ne hauskat hetket. 

Pretty perfect, don’t  you think?

i want your soul

Mulla ei ole mitään hajua oikeestaan miksi mä aloitan uuden blogin. Mä tiedän kyllä tasan tarkkaan miksi kaadoin vanhan ja kuoppasin sen syvälle nettihautausmaalle, mutta en oikein ole varma, miksi nyt koen jotain outoa tarvetta aloittaa uudestaan.
Ei, se ei johdu niistä monista enemmän tai vähemmän ilkeistä sähköposteista, joita sain kaadettuani edellisen, enkä aio uutta osoitetta ees vanhan blogin seuraajille julkisesti mainostaa.

Kai minä vain sitten kuitenkin olen jotenkin koukussa bloggaamiseen julkisesti, tarvitsin vain uuden ulkonäön ja osoitteen, eli jonkinlaisen aloituksen puhtaalta pöydältä. Siksi kai ne ihmiset käy plastiikkakirurgillakin ja tekee maisemanvaihdoksia. 

Tavallaan oon omassakin elämässäni nyt harjoittanut lähiaikoina plastiikkakirurgiaa ja maisemanvaihdoksia. No, vuoden alussa Helsinkiin muutto nyt oli se iso maisemanvaihdos, vaikka elämä täällä olin ollut jo viimeiset kuusi vuotta, ja vaikka en plastiikkakirurgilla olekaan käynyt, hiustyyli vaihtuu tasaisin väliajoin. Todennäköisesti hiusten kannalta epäterveellisen tasaisin väliajoin, eli usein. Viimeisin muutos on rakkain, ja siitä olen kaikista eniten innoissani, mulla on rastat! Vihdoin.

Ihan viimeisten muutaman päivän aikana, eräs pienessä ajassa hurjan rakkaaksi tullut tyttö sattui keksimään mulle lempinimen, jolla osui enemmän kuin täysin oikeaan. Hippa.

Jokainen varmasti (ja toivottavasti) tietää hippaleikin idean, kun joko otetaan toisia kiinni, tai juostaan itse karkuun. Well mates, that's the story of my life! Joko mä juoksen jotain ihmistä (yleensä useampaakin) kiinni, ja jos satun saamaan kiinni, niin juoksen sitten karkuun. Tai sitten vaan juoksen karkuun. 

Tavallaan ehkä jopa se karkuun juokseminen on tän jutun the thing, koska siihen se aina päätyy, vaikka mä ensin olisinkin ollut se joka juoksee perässä. Ehkä mä pelkään, ja pelkäänkin sitä, mitä voisi tapahtua, jos en juoksis karkuun. Jos minä olen aina se joka lopulta juoksee karkuun, en joudu olemaan se, jota juostaan karkuun.

Tämän lempinimen, ja uskomattoman elämäntäyteisen 2 vuoden jälkeen, mä olen taas valmis aloittamaan blogin kirjoittamisen. Turvavyöt kiinni, se on menoa nyt.