KH 2: 3 pelkoasi

Pelkoja. Tässä nyt sinänsä ois montakin tapaa vastata. Voisin mainita vaikka tiskivesikammon tai lavuaarissa oleviin ruuanjämiin koskemisen. Tottakai voisin listata myös asioita niinkö ilmastonmuutos tai murhaaja pimeällä kujalla, mutta tästä tuli nyt tällainen.

Katkeroituminen
Tätä on jotenkin tosi hankala nimetä, koska se pitää sisällään niin paljon. En halua katkeroitua, enkä muuttua ihmiseksi joka on jatkuvasti/helposti vihainen, en kantaa kaunaa enkä muuttua kyyniseksi pessimistiksi. Mie en halua katsoa tätä maailmaa sellaisten lasien läpi, enkä halua elää niin raskasta elämää muutenkaan. Osaan olla monesti ihan naurettavan optimistinen ja naiivi, mut en luopuisi kummastakaan piirteestä mistään hinnasta.

Yksinäisyys
Aika selkee, ja varmasti aika monen pelko. Täytyy muistaa että yksin oleminen ja yksinäisyys on kaksi täysin eri asiaa. Yksinäisyys on pelottavaa, kun se on tunnetila. Kun tuntuu yksinäiseltä/unohdetulta/samantekevältä. Sellainen vähitellen rikkoo ihmisen.

Tulevaisuuspommi?
Tämän pelon nimeäminen on vielä hankalampaa. Mutta olis ihan hirveetä löytää itsensä vuosien päästä (oli se sitten 2 tai 35 vuotta) sellaisesta tilanteesta jossa ei todellakaan haluaisi olla. Ympärillä ihmisiä joista ei oikeesti välitä ja työ josta ei tykkää eikä yhtään aikaa tehdä niitä asioita joita oikeesti rakastaa. Ettei oikeestaan enää edes tietäis mitä/ketä rakastaa. Pelkään sitä kauhun tunnetta, kun tajuaisi, että koko oma elämä on valhetta. Sitä fiilistä kun on loukussa.

Kaikki mun tähän listaamat pelot on loppujen lopuksi ihan estettävissä. Sinänsä "helppoja" pelkoja. Eivät pääse lamaannuttamaan kovin pahasti koskaan. Mie oikeesti voin vaikuttaa siihen, tuleeko näistä koskaan mun nykyhetkeä.

nii mitä mulle oikein kuuluu?

Kuuluu hyvää parempaa parasta ihanaa mahtavaa ja loistavaa!

Siinäpä ehkä tyhjennettynä koko homma, mut ehkä tässä vois jopa vähän enemmän avata asioita.
Muutin siis Helsingistä Kankaanpäähän tossa helmikuun alussa. Mulla on täällä aivan mahtava kämppis ja kämppä. Meillä on tilaa vaikka muille jakaa (tai sotkea urakalla) ja kämppä on just sen näköinen että täällä pari taiteilijaa koheltaa aika kiitettävästi. Jossain vaiheessa voisin jopa tänne blogiinkin tunkea kuvia tästä kämpästä... Vaikka päätös tänne muuttamisesta tuli tehtyä aika vauhdilla, niin en oo katunut sitä hetkeäkään. Enemmänkin vetistellyt onnesta ja kiittänyt kaikkia mahdollisia universumin voimia siitä, että tällainen mahdollisuus tuli. Hyvinkin pitkälti siitä saan tuota jousimieskämppistä kiittää. Purrhurr.

Tää vuosi on silti ollut ihan uskomaton (eikä se oo vielä ees lopussa!). On tullut merirosvoiltua ympäriinsä ihan hulluna, kirjotettua järjettömiä määriä, taiteltua yksin ja muiden taiteilijoiden kanssa, tehtyä töitä, reissattua ja vaan möllötettyä kotona. En vaihtais hetkeäkään mistään hinnasta. Ja parasta on se, et vaikuttais että tää fiilis elämästä vaan tulee jatkumaan. Onnellisuutta onnellisuuden perään.

Moni asia muuttui kevään aikana, varsinkin ihmissuhdeiden kohdalla, mut välillä asioille ei voi mitään. Ihmiset muuttuu. Elämät muuttuu jatkuvasti, mut välillä elämänmuutokset muuttaa myös ihmistä. Sit se ihminen johon oot joskus tykästyny ei ehkä olekaan enää se sama tyyppi, jolloin tunteet muuttuu. Ja silloin on aika jatkaa eteenpäin. Tarkoituksena ei ole jättää ketään taakse, mutta tietynlaiset tunteet jää silloin väkisinkin menneisyyteen. Eikä ne muistot sieltä hirveesti lämmitä, vaikka kuinka kauniita ja ihania ne olis.

Aloitan tammikuussa artesaaniopinnot täällä Kankaanpäässä ja tässä tän vuoden puolella on tullu hypittyä töiden ja ihmisten perässä aika hienosti ympäri Suomea. Just vasta lonkeroisen (kämppis) kanssa juhlistettiin (aika urakalla...) sitä, että oltiin jopa melkein viikko yhtäaikaa kämpillä. Sitä kun ei ole tapahtunut sitten toukokuun lopun jälkeen. Mitäs me reissunaiset. Mut joo, oon koulupaikasta aivan järjettömän innoissani, sain vastauksen tossa viime perjantaina, ja oon sen jälkeen vaan hyppinyt ilosta seinille, vaikka mun ois pitänyt tehdä miljoonaa muutakin asiaa...

Kuten esimerkiksi pakata. Mä meinaan häivyn tästä Helsinkiin 2 päivän päästä. Ja siellä ois tarkotus sitten olla siihen asti, kunnes 5.12. lähtee lento kohti USAa. Huhhei, kyllä sitä onkin odotettu. Siellä sitten 5 viikkoa ja seuraavana päivänä paluusta suoraa koulun penkille. Toimii.
Mutta silti ennen sitäkin on miljoona asiaa to do -listalla ja miljoona ihmistä näkemättä. Ja niin, oishan tossa sitten taas noi synttäritkin. Taasko se on vuosi mennyt? Hullua. Ja silti niin ihanaaaaaaa!

Hassua miten kesällä tutustuu ihmisiin. Tuohonkin hassuun olentoon tutustuin liftatessa tien varrella. Satuttiin vaan olemaan samassa paikassa liftaamassa, ja tuossa se nyt soittaa kitaraa sohvalla. Onnistuttiin viime yönä nukkumaan melkein 8 tuntia (joka on mulle ihan hullu määrä), vaikka varsinaisesti taidettiinkin nukahtaa vasta aamun tunneilla. Pitäis varmaan mennä hakemaan jääkaapista eilistä ruokaa, ja alkaa keskittyä tuohon pakkausoperaatioon. Huhhei mikä homma. Alkaa olla jo aika pimeetä, mut onneks vaatehuoneessa on valot. 

Ehkä saan myös ton ihanan olennon tuosta aivopestyä avuksi.

isoäitisi antamasta

pienestä oranssista kupista

juon höyryävää teetä

tiesikö isoäitisi

jo ennen kuin me huomasimme?

päivissä vähemmän valoa. when the only answer is yes. diiva. muumien kummallinen talo. valvontakamerat. luodaan pelon ilmapiiri? hunter s. thompson. polttoainetta toiselle, neroutta parhaimmillaan toiselle. she's a warrior. kaikkia ei ole tarkoitettu. miksi saastepilvet näyttävät niin kauniilta? kaikki kaunis saastuu aikanaan? toinen keskittynyt pinnan alle ja toinen unohtanut, että meilläkin on sielu. 423. vetovoiman lait ja unirvesumin salaisuudet paljastettuna. hakaneuloja korvissa ja vaatteissa. kissaihminen. vähän pelottaa intohimon sekamelska. kerrostalon vieressä pieni mökki. mie kovin haluaisin pienen mökin. tekisi mieli kuukaudeksi erakoitua. kalvo. lähdetkö kanssani retkelle merenrantaan?

first things first

Haalari on ehkä paras keksintö ikinä. Nytkin tässä makoilen sängyllä ihanassa oranssissa haalarissani (jossa on huppu! perfectooooo). Kaikilla pitäisi olla oma haalari, mie löysin omani Keuruulta Marissan kanssa kun seikkailtiin löytötexissä. (Kirjotetaankohan sitä ees xllä? no ihan sama, sieltä kuitenki.) Ja toinen löytyi Mayan vaatteista, jotka se oli laittamassa eteenpäin. Sekin rantautuu Rovaniemelle vielä joku päivä Hyvinkäältä.

Hups. Syyskuu. Ja sekin lähenee jo loppua. Niin tekstit ja kuvat syksyllä blogiin? Joojoo, kyllä ne on tulossa, mulla vaan ”vähän” kesä venähti, ja nyt syksy tuli yhdellä rytinällä tänne Rovaniemelle tullessa, ja pitää saada tämä arki kuntoon (ahhahha meinaan kuolla nauruun sanan ”arki” kanssa, mikä hitto se sellanen ees on? arki eli elämä? elämä kuntoon? jösses.) ennen kuin voin jumahtaa pariks viikoks tietokoneen ääreen käymään kuvat läpi ja kirjoittamaan tekstit puhtaaksi tietokoneelle tuolta kirjastani. Kyllä ne sieltä kuitenkin tulee. (Joku päivä.)

Oon edelleenkin (ja kokoajan vain enemmän) sitä mieltä, että tää muutto on ehkä paras päätös pitkiin aikoihin. Ehkä ikinä. Ainakin tähän elämäntilanteeseen. Vuorokauden Rovaniemellä vihdoin paikkakuntalaisena (joo pitäis varmaa virallistaakin asia tässä lähipäivinä?) viettäneenä ei voi kuin hymyillä tuskastuttavan leveästi sille faktalle, että täällä sitä nyt vihdoin ollaan. Kolme hurraahuutoa, miljoona papukaijamerkkiä ja ryyppy sille. Kämppä ja ihmiset ja koulu ja luonto ja kaupunki ja oma fiilis muodostavat kyllä sellaisen mahdollisuuksien kolmion (vai kuusikulman? sopivassa neliössä kuuhun?), että tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Kiehuttaa pari asiaa oikein urakalla. Se, että jotkut pitää mua siltojen polttajana vain sen takia, että liikun paljon paikasta toiseen ja koska tunnen paljon ihmisiä. Awesome. En tiennytkään, että asia on näin. Ihan eri juttu on sitten se, etten jaksa myrkyllisiä ihmissuhteita elämässäni. (Siltojen polttamista ei myöskään ole se, että joskus on pakko olla itsekäs, ja keskittyä vain itseensä ja unohtaa kaikki muut, jotta selviää.) Toinen asia, joka kiehuttaa vielä pahemmin noita muutamaa aivosoluani, on se, että ihmiset kuvittelee asioita ja tekee omat päätelmänsä minusta ja minun elämästäni, kysymättä minulta miten asiat oikeasti ovat. KYLLÄ MINÄ KERRON JOS KYSYTÄÄN. (Jos minua huvittaa sinulle kertoa.) Epäreilua uskoa kuulopuheita tai keksiä asioita omassa päässään toisen elämästä, JA USKOA MIELUMMIN ITSEÄÄN KUIN SITÄ KENEN ELÄMÄSTÄ ON KYSE. Argh. Ja sitten vielä yksi asia. Se, että ihmiset kuvittelevat ulkopuolisina ymmärtävänsä kahden toisen ihmisen ihmissuhteen. Silleen että henkilö C kuvittelee ymmärtävänsä henkilöiden A ja B ihmissuhteen. Sori vaan tyypit, mutta ei onnistu. Ei ainakaan jossei kysytä tai puhuta suoraan. Ja siltikään se ei tule onnistumaan. Että jos sitä nyt vaan kuitenkin keskityttäisiin sitten niihin omiin ihmissuhteisiin how about? Tai ainakaan ei tuomita mitään eikä ketään pelkkien omien päätelmien perusteella. (Tottakai muistakin ihmisistä tulee puhuttua, eipä nyt ruveta tekopyhiksi, mutta koitetaan silti pitää mielessä, että oma elämä on se tärkein homma, ja annetaan niiden toisten häärätä omissa elämissään mitä haluavat. Puututaan vasta sitten jos on pakko tai kysytään ainakin jos ihmetyttää. Sitten sitä joko saa vastauksen tai ei saa, simple as that.) JA kun nyt kerran tähän hommaan lähdettiin, niin yksi asia vielä. Minä puhun paljon itsestäni ja omasta elämästäni. Voi kyllä, koska olen onnellinen. Mie puhun myös paljon ympärilläni olevista ihmisistä, koska minä tykkään niistä ihmisistä ja koska ne liittyvät minuun ja minun elämääni. Puhun myös huonoista asioista ja huonoista kokemuksista, koska ne liittyy ihan yhtä paljon minun elämääni, kuin ne hyvätkin asiat. Mie en aio kieltää negatiivisten asioiden olemassaoloa, koska ne on ihan yhtä paljon minun elämääni kuin ne hyvätkin asiat. Meissä kaikissa on hyvät ja huonot puolet, ja jossei olisi molempia, niin niitä toisia ei ehkä edes huomaisi. En minä tiiä, mutta tämän minä olen omassa elämässäni oppinut. Eläköön kukin tavallaan, mutta älkää tulko minulle avautumaan, jossei minun tapani kiinnosta. (Tai tulkaa vaan, mutta älkää ihmetelkö jossen jaksa kuunnella. Riippuu ehkä avautujasta?) Sitten ei varmaan kannata hengailla minun seurassa, this also is as simple as that. Mie luotan siihen, että ympärilläni olevat ihmiset ymmärtää tämän asian, ja sietää myös niitä huonoja asioita. Pointtina ehkä on se, että tärkeää on että niitä hyviä asioita on mm. niissä ympärillä olevissa ihmisissä enemmän kuin niitä huonoja. (Ihan niinku kaikessa elämässä don’t you think?) Ja totta kai huonoista piirteistä tai paskamaisista tavoista tai ikävistä asioista sanotaan, koska silloin niihin on myös mahdollista vaikuttaa. Ähää! Taas se suun avaaminen ja suoraa puhuminen auttaa tähänkin ongelmaan. Voihan vittu, mie oon varmaan nero. (EIKU NARSISTI!!!!!!!!111!1)

Mie en rehellisesti tiennyt miten paljon voi toisesta ihmisestä tykätä. Mitenkähän tämän selittäisi. Tykkään ihan hulluna ihmisistä jotka on mun elämässä. (Toisista ylläripylläri enemmän kuin toisista.) Tykkään tykkään tykkään. Mutta sitten tulee joku, josta vaan tykkää eikä oo ees ihan varma, että miksi. (Tää tosin pätee aika moneen tapaukseen, helposti tykästyn ihmisiin sillä sekunnilla kun ne tapaan, enkä ees tiiä miks niin kävi. Mut ajan kanssa se sit selvii.) Mut sit tämä tapaus. Tavallaan kyllä tietää miksi, ja voi sen itselleen selittää, mut sit toisaalta ei jaksa ees miettiä. Just because. (Toisaalta mun mielestä just näin sen pitääki mennä.) Sitä sitten pohtii, että onks tää nyt sattumaa vai kohtalo vai järjenlähtö vai uskoon tuleminen vai nirvana vai biologia vai henkiolennot vai matrix vai alienit vai robotit vai elämä vai mikä hiton homma tässä nyt oikee on takana, ja lopulta päättää (taas) ettei jaksakaan oikeestaan miettiä. (Ja miettii silti jonkin ajan päästä taas että mitäs hittoa.) Aika hullua ja pelottavaa ja ihanaa ja mieletöntä ja mahdotonta ja mahdollista ja kaikkea maan ja taivaan väliltä. Auringonnousuja ja –laskuja. Syksyjä ja pitkiä kesiä ja talviunia ja keväisiä heräämisiä. Mieletöntä. (Mieletön on btw mun uusin lempisana. Mieletöntä. Parasta.)

Oon tainnut tämän asian jo blogissakin tunnustaa, mut oon löytänyt itsestäni sellaisia asioita takaisin, jotka oon kiireeseen hukannut monia monia vuosia sitten. (Ja myös uusia juttuja, joihin on tykästynyt ihan hulluna, ja jotka tuntuu kuitenkin sellaisilta, että tällainenhan minä oon aina ollut. Näitä asioita minä tykkään tehdä.) Mutta mie tykästyin kiireeseen, selvisin kiireestä ja tykkäsin elämästäni kiireisenä. Sellaisena, että joka päivä oli hulluna jotain. Sellaisena, että joka päivällä oli jokin merkitys, sain paljon asioita aikaan, enkä heittänyt hetkeäkään hukkaan. Johonkin turhaan ja sellaiseen, joka oli vain minua varten. Mutta se, että kohta 22-vuotiaalla neidillä on ollut kaksi kertaa elämässään ihan totaalinen burnout, ei ole ehkä ihan tervettä. Tervettä on se, että päätin ettei niin käy enää ikinä.

Hiljaisuuden palvonta on minusta ihan pelleä. Okei, selitän ehkä vähän enemmän, ennen kuin kaikki vähintäänkin suomalaiset tulee vetämään turpiin. Hiljaisuuden palvonta SEURASSA on pelleä. Mä voin olla hiljaa, mä rakastan olla hiljaa, mutta yleensä olen silloin yksin. Kun oon ihmisten seurassa, niin tulee hölistyä kaikesta maan ja taivaan välillä. Tärkeistä ja vähemmän tärkeistä asioista. Tulee kommunikoitua, koska se tekee minusta ihmisen. Se on minulle yksi hienoimmista asioista koko ihmisenä olemisesta. Se, että voin jakaa niitä asioita, joita päässä pyörii. (Pidemmän päälle siellä pään sisällä tulee myös yksinäistä, but hey, maybe that’s just me…………….) Tottakai ymmärrän myös sen tilanteen ihanuuden, kun ei tarvita sanoja, että voi olla ihmisten kanssa ja olla vain hiljaa. (En minä nyt ihan niin jäätävä papupata jaksa _aina_ olla seurassakaan.) Mutta niin kauan kun minusta lähtee ääntä, haluan jakaa asioita joita päässä pyörii ja joku (ainakin jaksaa esittää, että) kuuntelee (tai mikä parasta, osallistuu, keskustelee!), niin minä kyllä selitän sitten urakalla. PORK KANA, ja sit se on vittu vihannes!

(Naurattaa miten paljon nyt tulee tekstiä, onneks tässä koneessa ei ole nettiä, tulis varmaan huudeltua facebookissa ihan naurettavalla tahdilla jostain kissavideoista, rovaniemestä ja siitä miten kivaa on olla minä………)

Mulla on aika paljon muistettavaa elämässä. Paljon ihmisiä, jotka kaikki haluan muistaa. Ja muistankin, en vaan muista enkä jaksa kokoajan olla muistuttamassa siitä, etten ole heitä unohtanut. Sen takia otan kuvia, peitän seinät valokuvilla, lähetän kortteja, soittelen, kirjoitan ja lainaan vaatteita. Ihmiset, jotka on mulle rakkaita, on kokoajan mun ajatuksissani, ja sillä tavalla kokoajan läsnä. Välillä se fakta, että niitä ihmisiä on niin paljon, ja että osa niistä on niin kaukana, meinaa repiä mun sydämen palasiksi, ja välillä tuntuu, että se sydän on niin iso, että selviän mistä tahansa. On aivan saatanan epäreilua kuvitella, että olisin unohtanut jonkun toisen, vaan sillä perusteella, että muistan jonkun toisenkin. Vielä epäreilumpaa on se, että kuvitellaan, että juoksen toista karkuun, kun juoksen jonkun toisen kiinni. Minun puolesta joka ikinen, joka niin kuvittelee saa haistaa pitkän paskan ja hypätä kaivoon. (Mieluiten juuri tuossa järjestyksessä.)

Oon ollut Rovaniemellä nyt reilun vuorokauden, ja oon saanu jo säärystinparin valmiiksi, tykästynyt kämppään ja rakastunut ihmisiin tässä kaupungissa. Kävellyt monta kilometriä ja nukkunut melkein iltapäivään asti. Jutellut äidin kanssa pitkään puhelimessa ja viestittänyt isälle, että hengissä ollaan. Hetkeäkään en ole ikävöinyt Helsinkiä, mutta monta pientä hetkeä montaakin ihmistä sieltä. Ens kuun puolessa välissä mie sinne taas pölähdänkin, can’t wait, mutta en aio hukata hetkeäkään (tai ehkä kuitenkin muutaman silloin tällöin) tästä kaupungista ja tämän kaupungin ihmisistä kaivaten muualle. Haluan luottaa siihen, etteivät asiat katoa, ja jos katoavat, niin se ei sitten ollut sen arvoista. Ja taas tottakai minulla on valta myös vaikuttaa siihen, etteivät asiat katoa, mutta olen silti sitä mieltä, etteivät tärkeimmät asiat elämässä katoa ihan noin vain hups vaan.

Oon niin täynnä ajatuksia ja unelmia ja haaveita ja kaikkia positiivisia suunnitelmia, etten meinaa muistaa avata edes ovea poistuessani huoneesta. Pää pilvissä ja jalat maassa. No, nyt on vähän kyllä vielä sellainen olo, että olisin jäänyt sinne jonnekin pilvien yläpuolelle ihan kokonaan. ”Kyllä se Rovaniemen arki sieltä kolahtaa kohta päin näköä ja masennut sinäkin niinku kaikki muut.” Niin tota ööööö? En taida edes vaivautua vastaamaan tuollaiseen kommenttiin.

Saippuakuplia. Kirjoja. Hassun värisiä tyynyjä. Youtube-videoita. Kissakuvia. Futurama. Ruskalehtiä ulkona ja sisällä. Viileitä päiviä ja kylmiä öitä. Valkoiset verhot ja sauna. Niin paljon innostusta ettei pysyisi sukat jalassa jos osaisin niitä käyttää. Kamera tallessa ja miljoona lankakerää. Epävarmuutta ja sen aiheuttamaa levollisuutta. Maailman kaunein tekstiviestitunnustus ja prepaid-liittymän ongelmat. Hetkellinen mielen rauhattomuus, mutta pysyvä mielenterveys. Ensilumen odotusta ja ruskalehtien kuvaamista. Kova ikävä pikkusiskoa ja toiveet siitä, että mahdollisimman moni tulee etelästä tänne kylään. (Älkää kuitenkaan kaikki kerralla………………) Uuden blogin suunnittelua ja vanhan päivittämistä.

Se tunne, että ensimmäistä kertaa elämässäni, en olekaan enää valmis kuolemaan, koska on vielä niin paljon koettavaa.

(Tähän pakko lisätä, että aikanaan kun kirjoitin tekstin ”kuolemasta”, niin edelleen keskeneräisenä on teksti ”elämästä”, joka toivottavasti näkee jokin päivä myös päivänvalon blogissa. Tekstin kirjoittaminen on vähän unohtunut, mutta unohtunut sen elämän ja elämisen keskelle, josta olen iloinnut ja kirjoittanut jo monia vuosia. Onneksi se kertoo vielä enemmän, kuin se teksti. Jonka aion kyllä siltikin kirjoittaa valmiiksi.)

päivärantarauha part. 98467394

Viime yönä kävin istumassa laiturilla pari tuntia keskellä yötä ja fiilistelin vaan miten hyvin voi taas asiat olla. Joskus puoli vuotta sitten jos joku olisi mulle sanonut, että asiat järjestyy näin hyvin ja näin nopeasti, niin olisin varmaan nauranut muutaman tunnin päin sen toisen kasvoja. Ei olisi kannattanut.

Viime syksynä kävi kyllä aika kummallisesti. Jossain omien synttäreiden aikaan tuli lopullisesti romahdettua oman pään kanssa. Kaput. Joskus elämä läväyttää eteen aika monta pettymystä kerrallaan. Viime syksynä aivan liian monta pettymystä ja liian monta täysin puskasta tullutta ikävää asiaa kerralla.

Mutta hittolainen miten paljon sitä on viimeisen vuoden, ja varsinkin viimeisen 9-10 kuukauden aikana oppinut itsestään taas uutta. Löytänyt uusia asioita ja löytänyt takaisin sellaisia, jotka jo luuli unohtaneensa.

Joku fiksu tulikettu sanoi hyvin minulle kerran; henkinen kasvu ei koskaan ole kivutonta.
(Vaikka kyseessä taisikin silloin olla aivan jonkun toisen henkinen kasvu, kuin kummankaan meistä.)

muutosta

Joo, voihan vittu. Yritä tässä nyt sitten viimeisten 4 päivän jäljiltä jotenki kerätä ajatuksia sen verran pöydälle käsiin lattialle rinkkaan tai johonkin, että saisi jotain lukemiskelpoista yllämainitusta aiheesta ulos.

No tuota tuota.

Aloitetaan vaikka siitä, että joo. Viime talvi ei mennyt ihan nappiin. En koe mitään sen suurempaa tarvetta selittää miks vaikutin kuolleelta (eikä mitään "no se on se talvi c'mon" -juttuja tähän, vaikka eihän se nyt kesä ollutaan), mutta aattelin vähintäänkin kertoa, missä pisteessä sitä mennään nyt.

No, hyvä ehkä aloittaa siitä ettei enää pitkään aikaan ole tuntunut kuolleelta.

Mä en kertonut muutostani kuin parille ihmiselle ennenku päätin kajauttaa sen ilmoille facebookissa viime sunnuntaina. En tiedä kiinnostaako loppujen lopuksi ketään mun motiivit, oli miten oli, mutta täältä tulee.

Mä tarvitsen tätä.

Asia oli yllättävää kyllä mietitty aika viimeisenpäälle juuri näin. Mun piti tehä se päätös keinoista ja toimista yksin, ja ilman huonoa omatuntoa mihinkään suuntaan. Oli aika sellaselle minäminäminäminäminä-ajattelulle. Silleen, että oikeesti tein myös sen päätöksen, ennenku kysyin varsinaisesti kenenkään mielipidettä. Mut hei sitähän me narsistit tehään eiku

Hups vain miten siinä sitten kävikään. Yhtäkkiä, kesken kaiken, täydellisen ajan koittaessa (no tämän tajusin sitten vasta mietiskellessäni realiteetteja........ehkä) mä totesin toiselle huoneessa olevalle, että minäpä muutan Rovaniemelle. Paskaakos tässä, antaa palaa vaan.

Eikä polteta tälläkään kertaa mitään siltoja, ei.

Hitto, 823 kilometriä ei oo mitenkään vähän. Ei tosiaan. Hyyyyyyyi, ties missä kohtaa sitä oliskaan jo seikkailemassa jos lähtiskin Helsingistä kohti etelää. 823 kilometriä ihan mihin suuntaan tahansa Helsingistä. Tuli leikittyä joku puoli tuntia googlemapsilla ja mittailtua mihin sitä oikein pääsis. En voi väittää, etteikö maasta lähteminen jalat tomusta pöllyten houkuttelis. Ainahan se houkuttelee, mut ei se oo vieläkään ajankohtaista, antaa sen asian vielä kerätä voimiaan jonkin aikaa.

Elämä on lähtemistä ja tulemista parhaimmillaan.

kuolemasta

Kovin paljon tätä isompaa, hankalampaa ja epäselvempää aihetta en olisi voinut valitakaan. No, asia on kuitenkin pyörinyt mun päässä tässä viime aikoina aika kiitettävästi, joten päätin rohkaistua ja kirjoittaa ihan ylöskin jotain mietintöjäni. Julkisesti. O'ou.

Mä oon tavallaan elänyt koko elämäni silleen, että oon valmis kuolemaan.

Jep, karultahan toi kuulostaa, mut se on vaan fakta. Ei silleen, että se ois vaikuttanut jotenkin mun fiilikseen, tai tekemisiin, tai yhtään mihinkään, mut mua ei vaivaa ajatus siitä, että mun elämä loppuisi vaikka nyt ja tässä. Ei yhtään. Tottakai sitä on ollut asioita, jotka on halunnut hoitaa loppuun/saavuttaa/kokea, mutta varsinaisesti mua ei vaivaa ajatus siitä, jos kävisikin huonosti ja sitä kupsahtaisi tähän paikkaan. Mä oon kuitenkin elänyt elämäni niin pitkälti silleen, etten jätä rakkaita asioita huomiselle, jos mä voin ne tehdä tänään. Oon priorisoinut jopa mauttoman paljon asioita sen perusteella, miltä nyt tuntuu. Ja ollut kiitettävästi ongelmissa sen takia, mutta en ainakaan ole joutunut vaan odottelemaan niitä ihania asioita.

Mä en todennäköisesti ole pätkääkään vaikuttanut ihmiseltä, joka on valmis kuolemaan. Ehkä sen takia, että niin monet ajattelee, että jos on valmis kuolemaan, niin sitä jotenkin haluaa kuolla. No ei. Mikä ihmeen ajatus toi nyt on? Mä en ole kovin montaa kertaa elämässäni oikeesti halunnut kuolla. Se on täysin eri fiilis, kuin se, että on valmis kuolemaan. Toinen syy, jonka takia en todennäköisesti siltä vaikuta, on se, että mulla on aina ollut asioita suunniteltuna myös eteenpäin. Huomiselle, ens viikolle, ens kuulle ja ehkä jopa seuraavalle vuodelle. (Seuraavan kesän suunnitelmat kun tehdään siitä, mitä jäi edellisenä tekemättä, niin niitä sitten on tullut siirrettyä sinne.) Vaan ne, jotka on oikeesti puhunut tulevaisuudesta joskus mun kanssa pidemmälle, on huomanneet sen, ettei mulla oikeesti ole minkäännäköistä suunnitelmaa, ei haaveita eikä toiveita, eikä kiinnostusta. Hyvin helposti oon sivuuttanut tän elämämotivaatiovanheneminenonjees -saarnan sanomalla "katsoo nyt mihin se elämä vie".

Mä luulen, että pitkälti mä oon valmis kuolemaan sen takia, että oon sitä mieltä, että oon kokenut kaiken minkä tästä maailmasta voi kokea. (Tässä vaiheessa mä kuulen jo muutaman ihmisen vastahuudot, mut antakaa mun perustella.) Ei, en ole kokenut kaikkea, mutta kaiken minkä kuvittelen haluavani. Sellaisen määrän, johon oon tyytyväinen ja sellaisen määrän, että väitän, että on ihan liikaa ihmisiä, jotka ei koskaan elämässään koe/näe niin paljon asioita kuin minä. (Hyvässä ja pahassa sinänsä...) Ei pitäis verrata omaa elämäänsä muihin, muuuuuutta haistakaa nyt paska, tämä on hyvä argumentti siinä vaiheessa, kun se saarna ei vaan lopu. Mua ei kiinnosta vanheta, mua ei kiinnosta perustaa perhettä tulevaisuudessa, mua ei kiinnosta säästää rahaa, ei kiinnosta olla neljää vuotta samassa koulussa ja listaa vois jatkaa vaikka kuinka pitkään. Hyvin pitkälti mikään sellainen ei kiinnosta, joka liittyy vanhenemiseen/aikuiseksi kasvamiseen. Ei sitten tippaakaan. Tottakai mä tajuan kokoajan et vanhenen sekuntti sekuntilta (this still gives me the creeps) ja että oon aikuistunut, mutta ajatus jotenkin etoo mua. Ja paljon.

(Jälkeenpäin kun mietin, niin jostain tosi pennusta asti, hmm 11-12 vuotiaasta, mun ympärillä pyöri niin paljon vanhempia kavereita, tyylii 5-8 vuotta vanhempia, jotka kokoajan vaan hoki "don't grow up, it's a trap".)

Mikään ajatuksessa vanhenemisesta ei viehätä mua. Paitsi rypyt ja ajatus siitä, että pääsisin ystävien lapsien kastelieroksi (kirkkoon kuulumaton kummi ähää! kkk - whaaaat nyt alkaa taas assosiointi mennä turhan lujaa). Olin kyllä myös joskus varma siitä, että musta tulisi maailman paras ja pelottavin kissamummo.

Pointti, jonka haluan tuoda tässä tekstissä esille, on vaikee. Ja mietin aivan liian pitkään miten sen selittäisin. Mutta sitten kun olin tarpeeksi kauan psykoillut puhelimessa verbaalisesta seinästäni ystäväiselle, hän pamautti sähköpostiin tämän lainauksen Intiasta asti (niin siis maili tuli sieltä), ja siinä se on tiivistettynä.

Näin. Se, että oon ollut valmis kuolemaan, ei tarkoita, että oon oikein etsinyt kuolemaa. Se on tarkoittanut sitä, että mä olen tehnyt elämästäni sellaista heti tästä päivästä lähtien, ettei mua haittaisi se, jos huomista ei enää tulisikaan.

mitä täällä tapahtuuuuuu

Se, kun toinen on niin ihana, että on pakko jäädä tanssimaan keskelle puistoa keskellä yötä. Se, että päässä on ajatukset vähintään yhtä sekaisin kuin hiukset. Se, kun kehittelee kaikkia sairaimpia salaliittoteorioita siitä, ettei tää ihminen voi olla todellinen. Se, kun loppu tulikin ennen alkua. Se, kun pää on niin tyhjä, ettei liikkumisestakaan tule mitään. Se, kun samaan aikaan ei mitään ja kaikki.

hakuaikoja ja kesäkalenteria

Tuntuu jotenkin tuskastuttavalta, että näin keväällä joutuu suunnittelemaan ens syksyä. Okei, ei mulla sinänsä ollut mitään ongelmia täyttää hakupapereita, mutta en millään haluais ajatella kesän yli. Hyvä jos edes kesään asti. Oon tosin tullut nyt siihen tulokseen, että on jo kevät (kalenterin mukaan ainakin), vaikka takatalvi taas yllättikin hetkellisesti. Lumisadetta ja lokkien huutoa, how confusing.

Nyt kuitenkin hakujutut on ohi, joten minäkin käännän katsettani vähitellen kohti kesää. Pitäis tehdä kesäkalenteri, kun tuo ihana lukuvuosikalenterini loppuu taas kesäkuun loppuun, ja olisi kiva saada paperille ihan kesäkuukaudet ja kirjoitella sinne sitten suunnitelmiaan. Todennäköisesti taas teen sellaisen kunnon seinäkalenterin, että kesästä haaveillessaan sitä voi huoneen seinältä tuijotella.

Väkisinkin tässä nyt jo kesää miettiessäni tuun siihen tulokseen, että liikaa kaikkea ja kaikki päällekäin. Miksi oi miksi tässä käy aina näin? (Ehkä siksi, että neidillä on pakkomielle mennä jokaiseen mahdolliseen paikkaan?) Täytyy toivoa, että sitä jotenkin taas saisi menonsa järjestykseen. Valitettavasti kesää kun on pakko vähän suunnitella, ja selvitellä matkojen/festareiden päivämääriä (ainakin niiden, joille kokee tarvetta päästä), ettei vaan kävisi niin, että missaa jotain huipputärkeetä. No, siitäkin varmasti selviäisi, mutta itse en halua ottaa sitä riskiä. Kaiken lisäksi kesäkalenteria tehdessä saa haaveilla kesästä, muistella viime kesää ja kirjoittaa erivärisillä tusseilla!

Nyt kun vielä en ole masentunut päivämäärien päällekäisyyksistä tai rahapulasta (molemmat odotettavissa), voin kirjoitella kesähaaveilulistaa; haluan musiikki- ja leffafestareille (monille!), päivärantaan, ulkomaille, liftaamaan suomessa ja ulkomailla, junailemaan, uimaan järvessä ja meressä, ottamaan aurinkoa, eksyä, nukkua teltassa ja taivasalla, soutamaan, piknikille, alppipuistoon ja ruttikseen istuskelemaan, viiniä puistossa, kaljaa laiturilla, vaatteet päällä uimaan, savu- ja rantasaunaan, polkupyöräilemään, ulkoilmakeikalle, hölmöillä, käyttää mekkoja, kulkea ilman kenkiä, ruskettua ja nauttia lämmöstä.

to-do list

Tänä vuonna minä haluan

panostaa enemmän itseeni, tehdä paljon töitä ja opiskella täysillä, palata tanssiharrastukseen sekä valmentajaksi että omiin tanssiryhmiin, tanssia vesisateessa, saada ukkosella hienoja kuvia, liftata kettusiskon kanssa pohjoiseen asti, matkustella ulkomaille, käydä keikoilla, juopotella ja rehata, nauraa peilikuvalle, istua yöllä autossa, pelata paljon pelejä, juoda itseni pöydän alle, juoda muut pöydän alle, herätä vieraasta paikasta, unohtaa missä olen, ostaa liljoja, puhua pitkään puhelimessa, heittää kuperkeikkoja keskellä katua, rakastua uuteen kämppään ja kämppiksiin, unohtaa ajan kulun, nähdä kaukaisia kavereita, käydä jossain missä en ole koskaan käynyt, nähdä jonkun bändin livenä jota en ole koskaan nähnyt, löytää jonkun uuden mahtavan artistin, huutaa ääneni pois, käydä monilla festareilla, vetää aamukännit suunnittelematta, yllättää ihmisiä, saada yllätyksiä, valokuvata järjettömän paljon, juosta karkuun ongelmia, saada puhelimen jossa on aidot soittoäänet, käydä taas yksin elokuvissa, juoda siiderin ilman että alkaa ällöttää, nähdä kaikkia rakkaita mahdollisimman paljon, sulkea puhelimen viikoksi, hoitaa terveyttäni, olla murehtimatta, avata jonkun silmät elämälle, tehdä ison paperivalokuvatilauksen, itkeä onnesta, saada kaulakorun, ostaa kirjoja, haluan olla unohtamatta vanhoja tekemisiä ja ihmisiä, nähdä pikkusiskoja hurjasti enemmän, muistaa isoäitejä, piristää jonkun päivää, hymyillä koko naamalla, nauttia nostalgiasta ja elämän pienistä asioista ja tehdä yhtä mukavia asioita kuin tänä vuonna, sekä paljon enemmän.

Eniten kuitenkin haluan rakastaa elämää yhtä paljon kuin nyt. Uskoa itseeni ja olla ylpeä omasta itsestäni.
Lohduttavaa, helpottavaa, ilostuttavaa ja onnellista on se, että mulla on niin hyvä fiilis tulevasta vuodesta. Niiden asioiden, joihin voin vaikuttaa, en anna mennä pieleen.

ps. Kettusisko pesi muuton keskellä pyykkiä. Valkoisesta vaaleanpunaista. Me ollaanki aika vaalenpunaisina tulevasta vuodesta. Melkeen ällöttää tällanen odottava onnellisuus. Imelää.

Ja blogin kannalta tältä vuodelta sellaista, että haluun "perustaa" tänne sellasen "tässä hetkessä on hyvä olla" -systeemin, vähän tollaisia juttuja ku tuo runo tai mikä ikinä onkaan tuolla blogin vasemmassa reunassa. Onnellisia elämän pieniä hetkiä.

Keskellä muuttolaatikoita, paskaa ympäriinsä enemmän kuin järki sallii. Kettusiskon kanssa jätetty uusi vuosi täysin juhlimatta, oon laittoman onnellinen ton ihmisen olemassaolosta. Ilman krapulaa tai väsymystä vuosi 2012 vastaan. Ilmassa muutosta ja odotusta enemmän kuin pää tai sydän kestää. Vaikea pysyä paikallaan innosta. Sitä huomaa yksikseen hymyilevänsä tulevaisuudelle, hetkellisesti ilman pakosuunnitelmia. Pikkusiskoilta tekstiviestit ja isä soitti. Hymyilyttää niin paljon että naama repeää. Alle 24h uuteen kämppään. Vielä ei tunnu vuodelta 2012, but it's coming. Kovaa ja korkealta.

2011

Tää on ollu ehdottomasti paras vuosi ikinä. Mä oon elänyt, tehnyt mitä huvittaa, käyny tosi pohjalla ja seitsemännessä taivaassa monta kertaa. En vaihtais mitään, oon ollu onnellinen. Mun elämä on ollu täynnä aivan ihania ihmisiä, ihan vitun mahtavia hetkiä ja päiviä ja elämä on maistunu, tuoksunu, näyttäny, kuulostanu ja tuntunu hyvältä. Tässä "muutama" kuva tälle vuodelle sattuneista hetkistä, joita oon tässä muistellu, kun kuvia selailin läpi. Pieniä ja suuria hetkiä, jotka kuuluu tän vuoden muistoihin. Oon niin iloinen tästä menneestä vuodesta, että meinaan haljeta. Ehkä jätän sen kuitenkin väliin, jotta pääsen kunnossa alottamaan seuraavaa vuotta.

Vuoden 2011 valokuvamuistelot, än yy tee nyt !

joonaksen kanssa tutkittiin aurinkoista ja talvista helsinkiä, edellisenä päivänä musta oli jopa tullut helsinkiläinen jihaa!

astetta rankempien tuparien jälkeen pojat sitten päätti nukkua kukin tyylillään. toni alasti pöydän alla.

ekan stadin kämpän nojatuolit! niitä on ikävä. toi keitto oli sikahyväääää

villestä ei koskaan saanu ottaa kuvia, stalkkasin sen kämpässä sitten nukkuvaa villeä, oltiin 17h putkeen pelattu boxilla silmät kierossa. sitten väsytti.

 ihmispyramidi hississä, ilmakitara-atte, lassen kuperkeikat, matin kommentit minusta, teemun totaalinen katoaminen, sipri ja viski, no abiristeily part. 2 oli parempi kuin oma risteily.

Helsinki - Stockholm - Koebenhavn - Hannover - Köln - Bruxelles - Gent - Brygge - Bruxelles - Köln - Koebenhavn - Malmö - Stockholm - Turku - Helsinki.

Totesin tän helmikuisen kaksiviikkoisen reilausreissun jälkeen etten enää ikinä nuku junassa (ei onnistunut). Loppujen lopuks ihan mahtava reissu, vaikka ikäviäkin juttuja oli. MATKAKUUMEEEEEE.

ensimmäinen kerta mustassa kissassa, youmakeme-nykytanssiesitys ja elisa ja jaana. täydellinen ilta.

vaihdettiin lumikasassa autoon renkaita. ei fiksua.

tapasin kettusiskon ekaa kertaa kunnolla kunnolla. kaunista. 

hyvin huurteinen ilta espoossa. enpä ois sillon arvannu et päädyn muuttamaan siihen kämppään

elämäntapainkkariystävä. parasta lukiolaisten liitosta seurannutta.

jokainen tarvitsee oman collin

jaakon portfoliopelleilyt. yks harvoista ihmisistä, jotka ei kameran takana häiritse mua

talvisen keskustan kauneimpia juttuja. taisin istua tuijottelemassa näitä monta tuntia.

whose line is it anyway -päivä. ilmapatja löytyi ullakolta!

minun apinaa on vähän ikävä

kantapaikka ja kantapaikan irmat

ai että kaipaan tota datausnurkkaa! parhaita lagauspäiviä jullipullin kans.

näin käy jos emilille antaa bensaa. bensaa liekkeihin ja sillee.

baarista halailemaan puita jessikan kanssa

ikuinen matkustaja, aika väsynyt tuolla hetkellä. antti saatana kuvaamassa.

junaliput kohti sodankylää

pojat kokkasi. oli sikahyvääääää! teemu ja lasse kokkas tossa kämpässä varmaa älykkäämpiä ruokia ku minä ikinä

poikien kebabinarvostuspäivä päättyi datailuun kämpillä ja bruno-leffaan. hyi.

rööperiin mä kaipaan niin

lassen hullu parta ja aten röökiääni, kannattaa reivata

ulkona kaunis päivä ja pojat hakkaa boxia, damn you sodankylä

aurinkoa ja aurinkoisia ihmisiä

mulla oli salee jotain todella tärkeää ja ratkaisevaa selitettävää taikasauvan kanssa

tyylinvaihto. ei oikee aten lasit ehkä ollu mun juttu tai mun aurinkolasit aten. who knows.

ilmapatjaan tuli reikä. damn. (minä ja nukkuvat ihmiset pakkomielle jatkuu)

ennen ku neiti karkas taas ranskailemaan, otimme kauniita kuvia!

saatettiin arttu kohti australiaa ja hippeilin hyvinkäällä aamukuudelta keinuen

kesän yks onnellisimmista päivistä

päättäri-iltana piti vähän laittautua. roskisprinsessat vai miten se oli

korealaista musiikkia, aika koreiksi sitten laitettiin itsemme. eheheh koreaa.

kalakukko. sinne jäi puhelinkin. ja järki viikonloppuna.

provinssirock. parasta. (vaikka auto jäikin sitten sille tielleen.........)

juhannus. muistutti mua miks vihaan draamaa, ja miks tykkään hulluna ystävistäni.

toisten sukujuhliin on kiva mennä kukkumaan

koko vuoden onnellisimpia päiviä

joku päivä vielä kiellän nämä leikit

tuituitui siinä se nukkuu vaikka sillä on muuttopäivä (löysin itseni kesällä uudestaan sodankylästä. wtf.)

ruisrock ja es. ihania ihmisiä ja kesäinen viikonloppu. mullon valkoset hiukset?

lawatanssit. kesän parhaimmistoa, vaikka pelkäsin että viikonloppu tulee olemaan haikea.

tällä parvekkeella pasilassa tuli vietettyä monta mahtavaa hetkeä. espoon tytöt edustaa.

puistokirppiksellä edustamassa

kallio-liike. loveit! pojilla väittely menossa

justus löytyi espoon filmifestareilta, tässä se pahoinpitelee ellan ja aleksin koiraa. oikein.

aina ei voi onnistua

ostin uuden kameran. rakastuin.

hyvinkäällä pyörimässä. kotikaupungissa on tullu käytyä yllättävän paljon, ei kotona, mutta kavereita sinne jäi

minusta ei pidetty kun kuvasin metrossa. sipri. oisit nyt hymyilly. lasse ei kato ees kameraan. byää.

varsinaista nykytaidetta tämä. mitäs menit kello pysähtymään.

se nukkuu!

meil oli tylsää ja luova olo?

hullunhauska viikonloppu rovaniemellä. miljoonas kerta lapissa tänä vuonna!

kattokaa nyt sitä ku sillä oli kauhee nälkä

oltiin farmasian opiskelijoiden bileissä kuuntelemassa markon bändiä. marko raitapaidassa rokkasi!

oltiin liftausreissulla kettusiskon kanssa

huippureissu, huippuihmiset, huippufiilis. pitäis liftata useamminkin.

siinä se olla möllötti 7h. mulla oliki sitten tylsää.

autoiltiin ihan hulluna ympäri lappia jassun kanssa. viikonlopun reissu venähti 10 päivään. ei kaduta pätkääkään.

sodankylän lukion pihassa oli tollanen kunnon slummitynnyri minkä ympärillä porukka röökas. lappi.

joka kerta jaksoin revetä näille kylteille kun ne näin. ja se oli aika monta kertaa. lande mwahahah.

pyörä katossa. tykkään tosta paikasta ihan hirveesti. kauppayhtiö vei mun sydämen.

joku hippi se siellä hyppeli

älykkään näköistä touhua eikös?

lautapelirakkaus

halloween. uskomattoman hauska viikonloppu.

se nukahti, ja mua ilmeisesti kiinnostanu iha hirveesti

11/11/11 11:11:11pm wish for the stars

huippu tyttö ja huiput jutut, ristiseiska ehkä meni vähä pieleen tosin

isoveli ja sen mysteerimustelmat

epämääräistä parvekepällistelyä ja rastojen ikävöintiä

kiihhihhiiihhhihiihihi

cosplaypikkusisko. ihan ite oli tehny koko puvun. suloisista suloisin.

rakkaat urpot

jammajamma!

Ensi vuodesta tulee varmasti vielä parempi. Mulla on hyvä odottava fiilis. Helvetin hienoja asioita tulossa joista tietääkin, ja luotan sattumaan, onnelliseen sellaiseen, että varmasti tulee yllättäviäkin hyviä juttuja. Varmaa paskaa kaatuu päälle kans, mutta siihen ei tämä elämä selvästikään kaadu.

Muutama tunti vielä tätä vuotta, käytän sen pakatessa ja muistellessa tätä vuotta ja odottaen laittoman innoissani ens vuotta. Tästä vuodesta jää niin hyvät fiilikset, että ens vuonna sit samalla fiiliksellä. Todennäköisesti vielä paremmalla.