hei helmikuu tuli jo

Mihin tää aika oikein menee? 

Sinänsä vähän tyhmä kysymys, koska mulla on hyvinkin selkeä fiilis siitä mihin kaikki aika on mennyt. Mie olen ollut ihan uskomattoman onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Kirjoitettuakin on tullut, mutta jotenkin en vaan saa niitä ajatuksia tänne blogiin asti siirrettyä. No, silloin tällöin millon huvittaa, eipä tästä nyt mitään stressia ole tarkoituskaan ottaa. On ollut niin ihana vaan olla olemassa, ettei siitä ole jaksanut kokoajan olla päivittämässä. On vaan nauttinut. (Plus on vähän eri asia postata nopeasti kuva jonnekin silleen "jee kivaa", kuin alkaa ihan jotain muka järkevää tekstiä kirjoittamaan.)

Loppuvuosi meni ihan hujauksessa vaan ohi kaikkien koulu- ja työjuttujen kanssa (jee valmistuin!), sekä vaan tehdessä asioita joista tykkää. Niin moni asia päässä ratkesi tiettyjen asioiden ratketessa loppusyksystä, ja asiat ja elämä on ollut taas niin paljon kevyempää. No, ei kukaan ole sanonutkaan että jälkiviisaus olis joku vitsi.

Vuosi vaihtui tähtien alla Itävallassa, ja uusi vuosi 2019 on lähtenyt käyntiin melkoisella rytinällä. Oma arki keskittyy nyt pelkästään Tampereelle (joka on muuten aiiiiiivan ihanaa), sekä muille paikkakunnille kun niin itse haluaa. Ei enää jatkuvaa raskasta viikoittaista hyppimistä kaupungista toiseen. Omien työjuttujen kanssa menty vauhdilla eteenpäin ja edessäkin on vielä ihan käsittämättömän mahtavia juttuja. Sekä tuottajapuolella että käsityöhommissa. Tuotekuvauksiakin on tehty ja ties mitä. Oon saanut tietyt harrastuksenikin takaisin elämääni kun pysyy enemmän samalla paikkakunnalla ja tarjontaa täällä on. Kotona viihtyy edelleenkin ihan naurettavan hyvin ja kaukoputkenkin saa ensi viikolla takaisin. Uusi maalausteline pitäisi ostaa.

Elämässä on monta ihanaa ihmistä ja uusiakin sankareita löytynyt. Toisista olen uteliaampi kuin toisista. On niin ihanaa kun ihmiset yllättää positiivisesti. Ja oikeesti vielä löytyy sitä elämäniloa ja uteliaisuutta ja seikkailunhalua ja lempeyttä ja lämpimiä lämpimiä lämpimiä ihmisiä. (Mulla on mittari aivan täys negatiivisia sekopäisiä kyynisiä ilkeitä lahnoja, joita tästä maailmasta näyttää löytyvän ihan liikaa. Luulin pitkään, että jaksan taistella sellasta vastaan ja kestän sitä mut ei. I don't get angry, I get distant.)

Päivästä toiseen vaan omassa elämässä olevat asiat pitää mut sellaisessa onnellisuuden lämpimässä pöhnässä, ettei oikein tiedä mitä ja ketä kiittäisi tästä kaikesta olemassaolosta. (Ehei, niin idioottia ei minusta onnellisuuspöhnässäkään saa että uskoon kääntyisin.)
Sen lisäksi vielä, että meinaa perhosia olla vatsassa aina välillä ihan yksittäisestäkin syystä. Höhö.

Ihan pöhkö tämä elämä. Sinne pöhköilyyn jonnekin se aika menee.

tänään on hyvä päivä 13:23-14:42

Mietinkin ettei numerolla 14 vielä ollut merkitystä. No, nyt muistan siitä aina tämän päivän ja tämän vuoden. Sen vuoden kun jotkut palaset vihdoin loksahtivat paikalleen ja meitsipoika täytti 23. Ja se vuosi, kun 42 pamahti kuvioihin. Ainahan minä oon tuosta numerosta tykännyt, mutta nyt sitä tosiaan on näkynyt joka saatanan paikassa. Yhtä paljon kuin 23. Oikea kämppis, oikea ystävä, oikea kämppä. Ja tuo vieressä jotain hömppäskifiä lukeva merirosvo. Hieno mies mutta paska akka. Huhhuh, välillä en oikein kestä sitä miten hauskaa mulla on itsekseni. Ahhahahahah galadriel tulee Helsinkiin! Sydän pakahtuu. Onneks en pääse kirjoittamaan blogia suoraa tietokoneelle, KOSKA TÄÄ ON SALAISUUS. Siis mikä on? No tuo äskeinen. Siis se et galadriel tulee? Mut eihän kukaan tiiä kuka se on? No tietääpäs ku kerrot tästä lapin prinsessasta varmasti kaikille jotka vaan vaivautuu kuuntelemaan. No niinpä, mut kuinka moni tässä maailmassa oikeesti enää vaivautuu kuuntelemaan toisiaan? Dude, i see your point.

Ja nyt iski hullu ikävä feeniksiä, täytyypä laittaa sille joku urpo whatsappviesti, harmittaa hulluna ettei selvinnyt viime reissulla Kemiin asti. Ja tuolta tuuliketulta tulee vuorostaan sellasta juttua whatsappissa, että vaikee pitää naama näkkärillä. Kirjastossa kun pitää olla hiljaa! Haha katoitpas. Tuulikettu ja tulikettu, huuhhuh mie niin tuun päissäni soittamaan ristiin näille kakkiaisille. Mutta palataan nyt asiaan. Oliks mulla asiaa?

Niin joo, se 42. Astrix - On Fire. Siltä kyllä tuntuukin. Tänä syksynä on kyllä löytynyt hyviä palasia palapeliin. Alkaa ihan näyttääkin joltain tää sekamelska. Sopivasti tulta että saa syödäkseen ja maata, että on edes jalat välillä maassa kun pää tässä on ollut pilvissä jo pari kuukautta. Teemaviikot.

Ja syökää paskaa te, jotka ootte pilanneet multa pilvi-sanan. Nii. Syökää kissankakkaa! ...tiedän mistä sitä löytyy! ...no niin, menipä taas. (EIKÄ MENNY!!!)
ps. punk to funk!

kofeiini pärisee part. 457923

Hyi vittu että heittää pässä. Kynäkään ei meinaa pysyä kädessä. Jopa tyhjänpäiväinen ohjelma telkkarissa ahdistaa. Joo. Kahvipsykoosi. Harkittu sellainen. Suunniteltu? En mä tiedä. Pitäisköhän? Vähän tekis mieli. Jos pari biisiä? Mitäs jos se ahdistus tulee eikä lähde pois? Voiko kofeiiniyliherkkyydestä tulevat oireet jäädä päälle? Vaikka tiedostais, että ne johtuu siitä? Onks ylipäätään millään tasolla normaalia, että kahvin avulla/takia alkaa heittää päässä näin pahasti? Alkaa vähän tuntua hullulta täällä metsän keskellä hirsimökissä kirjoittaessa kuulokkeet korvilla, kädet täristen ahdistua kynsilakkansa väristä. (Okei, jotain muutakin siellä päässä siis liikkuu, koska tuon lauseen kirjoittamisen jälkeen edes "vähän" naurattaa kun miettii miltä tää kuulostaa ulkopuoliselle...)

Vessasta alas kävellessäkin pelotti, että astun harhaan. Jalatkin tärisee sellaista vauhtia ettei voi olla ihan varma pysyykö sitä pystyssä. Oonkohan mä sairas ku jollain kierolla tavalla nautin tästä olosta? (Ainakin nyt kun tiedän mistä se kohtuu?) Ja kuulin tänne asti, miten jotkut lukijat ajatteli "oot".

Mä oon hyvin harvoin epävarma tekemistäni valinnoista. Viime aikoina kokoajan vain harvemmin. Tänäänkin tuli tehtyä monta aika isoa päätöstä koskien omaa elämää. "Hups." Enkä vois olla tyytyväisempi, vaikka päätöksien tekemiseen meni tunnetusti se n. 2 minuuttia. 

Mutta sitten tuli kahvi. Ja ilta. Ja Reznor. Ja kirjoitusvälineet. (Viimeinen listassa tosin helpottaa oloa, vaikka käteen alkaakin sattua tällaisella vauhdilla kirjoittaminen...) Hitto miten hyvät kuulokkeet, puhelin soi tuossa vieressä täysillä, mutten kuule mitään. (Kyle, i'm gonna call you later. Feeling too insane right now.)

Ollaan siinä vaiheessa levyä että kaikki surettaa ja ahdistaa ja se surukin ja ahdistus vähän surettaa ja ahdistaa. Surettaa ja ahdistaa muutto ja syksy ja talvi ja Suomi ja lähtö ja tuo hullujen väri kynsissä. Jotenkin se on alkanut kiehtoa entistä enemmän. Aikaisemmin vain pelotti. Oon sitten varmaan vihdoinkin tulossa hulluksi. Ei en ole! Tää koko homma on vaan yks iso tieteellinen koe! Nii mun elämä vai? Hyi. Nyt kun tuohon viimeiseen ajatukseen jäi kiinni niin joo. Tavallaan. Voi perse. Oon oman sisäisen hullun professorini tieteellinen koe. Voi jumalauta. Jos olisin juonut n. 10 kuppia kahvia vähemmän niin ajatus naurattais. (Tässä vaiheessa oon varmaan jounut ainaki 20-25...) Kädet hikoaa kirjoittamisesta naurettavan paljon, enkä meinaa tunnistaa omaa naamaa peilistä. Johtuu tosin varmasti uudesta hiusväristä. Vai johtuuko? Yäk. Tottakai se siitä johtuu. Joohan? Okei yritän just vakuutella itseäni. Mitä vittua. Lisää kahvia.

taas näitä meikän ihme pohdintoja

No, on kuitenkin tullut viime aikoina pohdittua itsekkyyttä aika paljon. Varsinkin sitä, miten väärin senkin voi tulkita tai ajatella. Hyvä/terve itsetunto (mitähän se ees on loppujen lopuks?) ei tarkoita, että ihminen olisi itsekäs. Eikä myöskään toisinpäin. Tottakai pitää ihmisen olla itsekäs, kuka täällä muuten pitäisi mun puoliani? Jos mä en ajattele itseäni, niin kuka sitten?

Mun on vähän hankala päättää mitä mieltä oon tästä asiasta, koska kokemus ja kasvatus sanoo, että lopulta ihminen voi luottaa vain ja ainoastaan itseensä.

Kokemus onneksi tarjoaa nykyään myös toisenlaisen mielipiteen asiaan. Sellaisen, että ihminen oikeasti kertoo sulle totuuden, vaikka se satuttaa. Sellaisen, että sulle lainataan rahaa kun sitä tarvitset. Sellaisen, että jotkut jaksaa katsella sua vaikka oot aivan hajalla. Kokemuksesta oon voinut jo pitkään sanoa myös että mun ei tarvitse olla itsekäs. Ei ihan oikeesti tarvitse (ellen halua?). Mie saan apua pyytämättäkin. Ja mikä parasta, saan myös luvan olla itsekäs, kun sitä tarvitsen. Luvan olla hajalla ja murehtia vain itseäni. Ja silti jotkut rakkaat kyselee perään ja kuunteli mua. Eräs piti kädestä kiinni ratikassa kun mua vaan pelotti ja toinen antoi mun oikeesti romahtaa sohvalleen mooooooonta kertaa. Ja se, että ihmiset osaa antaa anteeksi. Ja osaavat unohtaa. Aika korvaamattomia tyyppejä. Varsinkin, koska ne kävi monesti hakemassa mut luokseen tai kutsui kylään, silloin kun mulla ei ollut minkäänlaisia voimia kommunikoida. Mutta en ollut yksin.

Liiallinen itsekkyys on silti jotain mitä en oikein ymmärrä. Minäminäminä. TOTTAKAI oman elämäsi tärkein ihminen olet sinä itse, mutta on sitä elämässä muutakin kuin se oma napa. Mua kummastuttaa suunnattomasti ihmiset, jotka ajattelee toimissaan vain itseään. Sitä mitä itse juuri tarvitsee. Ja siis ennen kuin kukaan repii hiuksia päästä, niin ne ihmiset, joilla on kaikki asiat hyvin, ja silti ne miettii vaan itseään. Millon ihmisistä on tullut tollasia? Ainakaan mua ei ole sellaiseks kasvatettu, eikä ihmiset niissä suurissa tarinoissa ollut sellasia. Mie ainakin haluaisin olla kuin ne tyypit niissä tarinoissa. Pyrkiä sellaiseksi. Okei, kyllä mutkin kasvatettiin tavallaan itsekkääksi, mutta meilläpäin sitä kutsutaan itsensä puolustamiseksi ja minusta on ihan kiva, etten anna kenenkään talloa minua jalkoihinsa. (Ainakaan turhan usein......) Mikä ihme nykyihmistä vaivaa? Siitä minäminä-asenteesta ei vaan päästä eroon? (Alkaa tietysti tässä vaiheessa viimeistään soida Klamydiaa päässä.) Se asenne tulee jo sisältäpäin? Sut kasvatetaan sellaiseksi? Yhteiskunta on sitä mieltä, että se on hyvä?

Jotkut tietysti on sitten taitavia. Ne naamio itsekkyytensä epäitsekkyydeksi. (Toisaalta tässä kohdassa tekis mieli kysyä et arvostetaanko epäitsekkyyttä ees enää, mutta se pohdinta jääköön tällä kertaa.) "Teen sulle jotain hyvää, mut oikeesti teen sen vaan sen takia, että mulla olis parempi olo itsestäni, en siksi, että siitä aiheutuu jotain hyvää sulle." Lähden ruokkimaan Afrikan nälkäisiä lapsia, jotta mulla olis parempi olo itsestäni? Hmm. Okei, eihän se poista sitä, että ne lapset toivottavasti sai sitä ruokaa, oli sun syysi mikä tahansa, mutta silti. Täysin itsekkäistä syistä epäitsekäs? Hyi. Tällainen tyyppi vaikuttaa epäitsekkäältä ja saattaakin olla se kaikista itsekkäin. Ja joo, ennen ku taas joku repii hiuksensa päästä (mullon suuret luulot itsestäni ku kuvittelen ärsyttäväni ihmisiä niin paljon et repii hiukset päästä ah), niin lisättäköön, että tottakai epäitsekkäistä(kin) teoista on kiva saada jotain myös itselle, että jaksaa olla jatkossakin epäitsekäs. Sitä varten meillä on mm. "kiitos".

Ihminen voi myös vaikuttaa itsekkäältä, mutta sillä on taustalla erittäin epäitsekkäät syyt. "Mä sanon sulle asiat suoraan, kerron totuuden ja ehkä jopa satutan, vaikka sitten sä vihaatkin mua." Sellaisella ihmisellä helposti onkin sitten yksinäistä.

Loppuun kaksi oikein hienoa ajatusta;

Don't hate the player, hate the game.

Kukapa kissan hännän nostaisi jossei kissa itse.

yöllisiä onnellisia levottomuuskohtauksia

AAAAAARGH! God damn, tästä nukkumisesta ei tule taas yhtään mitään.

Päässä pyörii niin monta ihanaa asiaa, ettei nukkumatti pääse lähellekään. Irene sen sijaan mumisee metrin päässä unissaan oikein sujuvasti. Missähän se koira viilettää............

Yhtäkkiä tuli ikävä laittoman montaa ihmistä, mutta enemmän sillä hyvällä kuin huonolla tavalla. Vitsi mitä suunnitelmia mulla onkaan, kuhan pääsen Helsinkiin pyörähtämään. Mä mm. aion tuijottaa tiettyjen ihmisten naamoja taukoamatta ainakin pari päivää. Jos vaikka lähtisi sitten siitä suunnittelemaan ehkä jotain muutakin.

Sitä ennen sielunhoitoa Päivärannassa ja tällä kertaa ihan sen OMAN sielun lepuuttamista. Sitten ihan toisenlaiseen sielunhoitoon Savonlinnan oopperajuhlille. Uuuuuuuaaaaaaaa! Ja sitten Helsinkiin tuijottamaan niitä naamoja..................sounds like a plan to me!

Täällä Päivärannassa saa nauttia pikkusiskojen, isän ja äidin, isoäidin ja kummitädin seurasta. Varsinkin kummitädin näkemistä odotan kuin kuuta nousevaa, minun henkinen tuki on Suomessa kylässä<3. (Ja siis joo, me puhutaan tässä muutama seuraava päivä siitä Jeesuksesta sitten.) Kummitädistä joskus toiste lisää, oman tekstin arvoinen nainen.

Mielessä pyörii tulevat seikkailut, monien uusien ja vanhojen ystävien naamat, menneet kesän ilot ja surut, oma koira kainalossa, outoja pilviverhoja, takahuoneen katto, kirjahyllyt täynnä kirjoja, huoneissa tuoksuu koti, isän villapaita päällä ja Siljalta unohtuneet parittomat villasukat jalassa. (Palautan nää Silja kyllä, don't worry.) Epämääräisiä unikuvia ja pakottava tarve laittaa puhelin jo päälle.

Jo 24h tavoittamattomissa tekee päälle ihmeitä.

muutosta

Joo, voihan vittu. Yritä tässä nyt sitten viimeisten 4 päivän jäljiltä jotenki kerätä ajatuksia sen verran pöydälle käsiin lattialle rinkkaan tai johonkin, että saisi jotain lukemiskelpoista yllämainitusta aiheesta ulos.

No tuota tuota.

Aloitetaan vaikka siitä, että joo. Viime talvi ei mennyt ihan nappiin. En koe mitään sen suurempaa tarvetta selittää miks vaikutin kuolleelta (eikä mitään "no se on se talvi c'mon" -juttuja tähän, vaikka eihän se nyt kesä ollutaan), mutta aattelin vähintäänkin kertoa, missä pisteessä sitä mennään nyt.

No, hyvä ehkä aloittaa siitä ettei enää pitkään aikaan ole tuntunut kuolleelta.

Mä en kertonut muutostani kuin parille ihmiselle ennenku päätin kajauttaa sen ilmoille facebookissa viime sunnuntaina. En tiedä kiinnostaako loppujen lopuksi ketään mun motiivit, oli miten oli, mutta täältä tulee.

Mä tarvitsen tätä.

Asia oli yllättävää kyllä mietitty aika viimeisenpäälle juuri näin. Mun piti tehä se päätös keinoista ja toimista yksin, ja ilman huonoa omatuntoa mihinkään suuntaan. Oli aika sellaselle minäminäminäminäminä-ajattelulle. Silleen, että oikeesti tein myös sen päätöksen, ennenku kysyin varsinaisesti kenenkään mielipidettä. Mut hei sitähän me narsistit tehään eiku

Hups vain miten siinä sitten kävikään. Yhtäkkiä, kesken kaiken, täydellisen ajan koittaessa (no tämän tajusin sitten vasta mietiskellessäni realiteetteja........ehkä) mä totesin toiselle huoneessa olevalle, että minäpä muutan Rovaniemelle. Paskaakos tässä, antaa palaa vaan.

Eikä polteta tälläkään kertaa mitään siltoja, ei.

Hitto, 823 kilometriä ei oo mitenkään vähän. Ei tosiaan. Hyyyyyyyi, ties missä kohtaa sitä oliskaan jo seikkailemassa jos lähtiskin Helsingistä kohti etelää. 823 kilometriä ihan mihin suuntaan tahansa Helsingistä. Tuli leikittyä joku puoli tuntia googlemapsilla ja mittailtua mihin sitä oikein pääsis. En voi väittää, etteikö maasta lähteminen jalat tomusta pöllyten houkuttelis. Ainahan se houkuttelee, mut ei se oo vieläkään ajankohtaista, antaa sen asian vielä kerätä voimiaan jonkin aikaa.

Elämä on lähtemistä ja tulemista parhaimmillaan.

huhtikuun henkäisyt

Mua kovin hassuttaa.

Mä uskoisin et hyvässä mielessä.

Tekee mieli piirtää, mutten millään jaksa kaivaa tusseja esille. Yritin täyttää ipodia, mut en pystyny keskittymään senkään vertaa kun aloin etsimään niitä tusseja. Levitin lattialle kaikki kuvat, jotka pitäis saada seinälle. No ne on nyt sit kasoissa tuossa lattialla, meni mielenkiinto siihenki hommaan, koska rupesin täyttää ipodia. Käyn viiden minuutin välein ihmettelemässä jotain keittiössä ja sit palaan takas tähän lattialle. 

Tää kuukausi on ollu ihan ihmeellistä vaiheilemista. Mut jotenki ei ehkä negatiivisessa mielessä. Enää ei tunnu siltä, et olisinkaan eksyksissä. Pitkään siltä tuntuki. Enkä todellakaan muistanu miten vajottavalta se tuntuu. Eksyminen hyvä. Se, et tuntuu että kävelee ihan täysin väärään suuntaan? Ei hyvä. 

Mut en mä kävellytkään väärään suuntaan. Mun tyyli vaan on erilainen, enkä ees itse halunnu sitä myöntää.

Mun lamppu pörisee ihmeellisesti ja oon löytäny illalle täydellisen soundtrackin. 

Vilkuilen jostain syystä puhelinta jatkuvasti vaikken edes odota soittoa haluaisin soittaa mutta en viitsi uskalla halua liikaa pelottaa kaduttaa hävettää jännittää-ää-ääää-ä-ä-ää-ääääää-ä  

Nyt niitä kuvia seinille ja rauha maahan.

niitä helvetin pieniä asioita

Mä aina hoen sitä, että elämässä pitää muistaa ne pienet asiat joka päivä, niin on onnellisempi. Koen ehkä nyt kuitenkin vähän tarvetta tarkentaa.

Jos sulla on jatkuvasti ongelmia terveytes kanssa, sun työpaikka ja työkaverit on perseestä, etkä pääse opiskelemaan, sulla ei oo ystäviä ja oot järjettömissä veloissa, niin ei ne pienet kivat asiat välttämättä hirveesti lohduta. (Ajatellen tietysti, et sua vaivaa edellä mainitut asiat, kai sitä joku tosiaan voi pidemmänkin päälle pystyä asennoitumaan totaalisen hälläväliä.) Ei se välttämättä se naapurin söpö kissanpentu tai hiirenkorvat puissa hirveesti saa sua tuntemaan itseäs onnelliseks ja tyytyväiseks.

Minä en aio koskaan väittää, että pelkästään niillä pienillä asioilla sais itsensä onnelliseks.
En minä ainakaan siinä onnistuis, voin olla siitä aivan varma.

Mut pointti minun mielestä on niiden asioiden huomaamisessa. Siinä, et oikeesti vähän katselee elämänsä keskellä ympärilleen.

Mä väitän, ettei kenellekään oikeesti tee pahaa katsella ympärilleen ja poistua sieltä oman pään sisältä, omien ongelmien keskeltä. Väitän jopa, et se auttaa niiden ongelmienkin kanssa. Ehkä pistää niitä oikeeseen mittakaavaan tässä maailmassa, tai sitä saa itse edes sitten hetkeksi jotain muuta miettimistä ja ehkä energiaa taas sitten lisää niiden ongelmien ratkomiseen.

Elämässään ympärilleen katsomalla sitä on kummasti myös enemmän läsnä hetkessä. Tää varsinkin on mulle tärkeetä. Tottakai sitä saa ja pitääkin välillä hukkua ajatuksiinsa (ilman tätä ei välttämättä edes selviäis), mutta itse ainakin koen rentouttavaksi ja avartavaksi pällistellä mitä muuta täällä maailmassa tapahtuu, muualla kuin oman pään sisällä.

helsinkikiirekohtauksia

Helsinkielämä väsyttää mua ajatuksena tällä hetkellä ihan tuhottomasti. Siksi on hyvä olla reissussa, ja kerätä voimia, sekä miettiä vähän asioita taas uusiksi.

En oikeastaan tiedä mistä se johtuu, mutta se kaupunki tiivistää tällä hetkellä mun ongelmat. Tai tekee elämäni ihanista asioista mulle ongelmia. Tai minä itse teen niistä siellä minulle ongelmia hrrrr pitkä ajatusketju tulossa.......... Siellä kuitenkin tuntui, että oon henkisesti ja fyysisesti väsyneempi kuin pitkiin aikohin, en saanut levättyä ongelmiltani ollenkaan ja sitten vielä se jatkuva kiire. Ei, Helsinki ei tällä hetkellä sovi mulle yhtään. Vasta kun otti taas kunnolla etäisyyttä, sitä huomasi, että niin, en edes muista millon olisin nukkunut kunnolla tai ollut vaan edes päivän täysin tekemättä mitään tähdellistä. Ja näin vaikutetaan täysin kiirenarkkarilta hii-o-hoi!

Mä tykkään kiireestä, se saa mut tekemään asioita, eikä muutenkaan häiritse. Ongelmana Helsingissä kuitenkin on se, ettei siellä ehkä ole tarpeeksi asioita, jotka sais mut pysähtymään. Ja siitä mä tykkäisin. Ja pakko tähän sanoa, että kyllä. Kyllä mä nautin hetkistä, kyllä mä olen läsnä tilanteissa ja kyllä, mulla on asiat hyvin. Olisi vaan hienoa, jos mulla olisi vahingossa muutama tyhjä päivä kalenterissa joskus Helsingissäkin. Voisko joku ehkä varastaa mun kalenterin? Okei, siellä on ihmisiä, jotka saa mut pysähtymään edes hetkeksi. Ne ihmiset ehkä pitääkin mut järjissäni. Mutta siellä ei ole mulle tilaa eikä aikaa pysähtyä ja omistautua jollekin asialle. Oikein hukuttautua siihen. Liikaa kaikkea, jolloin mihinkään ei keskity täysillä. En oo edes ihan varma haluaisinko mä edes että niin kävisi, mutta on niitä hetkiä, kun haluaisin keskittyä ihan vain johonkin yhteen asiaan. Varata aikaa ihan vaan siihen. Uskomattominta olisi, jos mulla Helsingissä olisi aikaa itselleni. Siihen mulla ei ole aikaa siellä enää ollenkaan.

Niin. Kaikesta tästähän mä voin syyttää vaan itseäni. Mun pitäisi priorisoida asioita vielä enemmän, ei pitäisi ahnehtia tekemistä ja lupautua kaikkeen mahdolliseen ja oikeesti pitää vaan se 3 päivän leffaputki, jolloin katsoisin edes osan niistä elokuvista, jotka haluaisin nähdä. Mutta en osaa, en Helsingissä. En ilman että mut pakotetaan siihen, saan varautua ajoissa tai iskee kuolemanväsymys henkisesti ja fyysisesti. Ja viimeisessä vaihtoehdossa lopputulos on voimaton zombi sängyn pohjalla silmät kierossa. 

Believe me, been there. And going there?

Mulla ei ole sellainen olo, että reissussa olisin jotenkin paossa elämääni ja ongelmiani, mä vaan tykkään ottaa vähän etäisyyttä. Jotenkin sillon näkeekin kaiken selvemmin, eikä huku murehtimaan. Omaa elämää voi katsoa sillon vähän kauempaa, eikä sitä ota liian vakavasti. Ja mikä tärkeintä, reissussa mä osaan vähän paremmin taas levätäkin. Ylipäätään muualla kuin Helsingissä, osaan levätä. Uskokaa pois! Lepäämisellä kun voi tarkoittaa niin montaa muutakin asiaa kuin nukkumista.

Kiireessä omien ongelmien ruumiillistumat tuntuu pyörivän kokoajan ympärillä, eikä silloin ole kovin helppoa pysähtyä lepäämään. Ja koska ei pysähdy, niin asioista vielä tulee ongelmia huomattavasti helpommin, ja sitten on taas kiire. Pahinta kaikista on kuitenkin just se, miten monesta aivan supermahtavasta asiasta elämässä tulee "ongelma" vain sen saatanallisen jatkuvan kiireen takia. Awesome. Pystyn kyllä lepäämään, mutta huomaan silti, etten tajua tehdä sitä tarpeeksi usein. 

Enemmänkin haluan kokoajan keskittyä tekemään jotain. 

Ja senkin takia taas maisemanvaihdos ja asiat kunnolla tärkeysjärjestykseen.

Ps. Mulla kun oli kyllä myös jäätävä ikävä näitä maisemia, ihmisiä, eläimiä, paikkoja ja ilmapiiriä. Hehkutan reissua sitten eri tekstissä, nautin asioista nyt kun täällä olen, rauhassa.

ärrinmurrin

"Ei mitä helvettiä, mulla on raha-asiat ihan sekaisin, miten mä en pysty pitämään omista raha-asioistani KOSKAAN huolta, vaikka muiden raha-asioihin keksin aina ratkaisut ja pystyn hoitamaan esimerkiks järjestön raha-asioita ja budjetoimaan eri asioita AINIIN meidän ens kesän tapahtuma, mitähän kaikkea siihen nyt piti tehdä, osaankohan mä mitään, onkohan musta yhtään mihinkään, musta ei varmaan ole tarpeeksi avuksi tähän hommaan AINIIN pitäis pakata tavarat ja muuttaa sinne uuteen kämppään, mitähän siitä tulee, en oo edes käyny katsomassa koko kämppää, jos siellä onkin ihan kauheeta, mitähän mä nyt teen AINIIN pitäis tehdä loppusiivous vanhaan kämppään, osoitteenmuutokset taas miljoonaan paikkaan ja mitä jos ne laskut meneeki sit väärään osoitteeseen ja mä en saa niitä maksettua ja kaikki menee ihan kummallisesti ja sitten mulla menee luottotiedot AINIIN mulla on pari laskua maksamatta ja rahaa ei oo paljon ollenkaan ja raha-asiat on edelleen sekaisin AINIIN mulla on koulujutut nyt poissaolojen takia ihan sekaisin ja opettajat varmaan vihaa mua ja sitten en pääsekään enää mukaan tähän koko juttuun ja tipun pois ja varmaan menetän opiskelupaikkanikin ja sitten oon surullisempi kuin koskaan ja ihan varmasti mulla menee työpaikatkin ihan päin seiniä kun ei riitä aika niihinkään ja AINIIN ärsyttää kun niin harvaan ihmiseen voi nykyään luottaa ja kaikki kivat vaan asuu ihan liian kaukana Helsingistä tai ylipäätään Suomesta ja en tiedä kenelle enää uskallan sanoa yhtään mitään ja..............."

Hei. Nyt ryhdistäydyt. Hoidat ne asias kuntoon. Ihan rauhassa. Järjestyksessä. Teet listan ja siitä vaan ylhäältä alas. Priorisoi. Järjestele. Äläkä sekoile niin kovasti siellä pääs sisällä. RAUHOTU!

Tää oli näitä päiviä, kun oon kaikesta ja kaikista huolissani, en saa mitään kunnolla tehtyä enkä ajateltua, pelottaa ja itkettää ja raivostuttaa samaan aikaan, ja haluisin vaan hautautua sänkyyn, tuijottaa muumeja ja unohtaa koko ulkomaailman, ja samalla tiedän, etten voi sitä tehdä. Ja sitten hakkaan päätä seinään.

Oli miten oli, ajattelin nyt kokeilla toista kuulemma toimivaa keinoa, ja mennä nukkumaan. Uudessa kämpässä ekaa yötä, iik!

ps. Elin melkoisia epätoivon hetkiä, kunnes tajusin, että verkkokaapelikin on olemassa, vaikken langattoman salasanaa nyt saisikaan selville. Niin. Voi se elämä joskus olla vaikeeta. JA olin ihan paniikissa tässä samassa solmussa vielä sen kanssa, että mihin oon oikein pakannut laturin. Käänsin kaikki pahvilaatikot ja pussit ja kassit ja nyssykät ympäri, kunnes huomasin, et olin purkanut sen about ensimmäisenä yöpöydälle. Niin. "Normaalina" päivänä toi ois varmasti naurattanut, tänään se oli about viimeinen pisara ja totesin, että nyt hajotetaan rumia astioita.

mitä täällä tapahtuuuuuu

Se, kun toinen on niin ihana, että on pakko jäädä tanssimaan keskelle puistoa keskellä yötä. Se, että päässä on ajatukset vähintään yhtä sekaisin kuin hiukset. Se, kun kehittelee kaikkia sairaimpia salaliittoteorioita siitä, ettei tää ihminen voi olla todellinen. Se, kun loppu tulikin ennen alkua. Se, kun pää on niin tyhjä, ettei liikkumisestakaan tule mitään. Se, kun samaan aikaan ei mitään ja kaikki.

np: Somebody I used to know - Gotye ft. Kimbra

Mua oksettaa tän biisin kliseys ja suosio, mut sille on syynsä. Haluun ainaki uskoa niin.

Oon yrittäny kirjottaa tästä monesti. Katotaan miten nyt käy.
Turha postata nimikkobiisiä, se löytyy blogista kyllä siltä hetkeltä kun nämä olot on ollut.

Mitä sitten kun toista ei enää tunne? Jos se yrittää olla jotain muuta? Miellyttää itseään, minua, herra hakkaraista tai krapulakalaa. Tollanen se on oikeesti?
Mitä sitten kun joku on niin tottunut siihen, ettei se riitä, ettei se enää tajua riittävänsä. Että se oli just ihana ja mahtava "vaan" omana itsenään. Mitä sille sit sanoo?

No se huutaa vastaukseks et kaikki vika on minussa. Mä vaadin liikaa, oon kiireinen ja sosiaalinen ja iloinen ja onnellinen muidenkin ansiosta. WAIT WHAT? Mistähän lähtien se on väärin?

Sit siinä yrität viestiä järjellä, tunteilla, biiseillä, menoilla, sanoilla, eleillä ja kaikella et haloooooo mitä vittua sä teet?

Jossain vaihees tajuut, ettet pääse enää millään käsiks tähän ihmiseen. Ei toivoakaan. Ja jos jatkat samalla linjalla ni alat myös vihaamaan itseäs ja kostat omille läheisilles kaiken paskan mitä sun päässä tän pyörremyrskyn jälkeen pyörii. (Anteeksi.) Vitun lumivyöryefehtipaskawhatever.
Itkettää, suututtaa ja päälimmäisenä on helvetillinen pettymys. Siihen paskapäähän joka katos, mut vielä enemmän itseensä. Mä annoin sen oikeesti tehdä tän mulle. En enää tunne itseäni.

Kuka saatana tää muija on?

Ja edelleen soi sama biisi, mut ketä mä en nyt tunnekaan? Kenestä mä nyt puhun?

Aika ruveta kuuntelemaan jotain toista biisiä tuli aikoja sitten.

ihmissuhteista (voi kyllä!)

Miksi ihmisillä on niin järjetön tarve määritellä ihmissuhteensa?

Me seurustellaan, me ollaan ystäviä, me ollaan kavereita, me ollaan kavereita ja pannaan, me ollaan panokavereita, me ollaan avoimessa suhteessa, me ollaan suljetussa suhteessa, eksiä, säätöjä, hoitoja, ystäviä, kavereita, serkkuja (mitä?)....

Rupeeko ihmisiä ahdistaa, jos ne ei tiedä mihin lokeroon kuuluvat tai mihin joku niiden elämässä kuuluu? Tuleeko ihmissuhteesta ehkä vaikea sitten kun näitä määritelmiä ruvetaan kaipaamaan? Miksi jotkut kaipaavat niitä heti alusta asti? Miksi niitä ylipäätään kaivataan? Selkeyttääkö se muka jotenkin tilannetta? Mitä sitten kun se tilanne muuttuukin? Eiks olosuhteet ja tilanne muutu kuitenkin kokoajan?
Vai olenko se vaan minä, tuuliviiri, joka ei osaa päättää?

Tuntuu hassulta vaatia määritelmää tunne-elämän asioista. Jep, ja siltikin minäkin tavallaan vaadin niitä, jos en muilta niin itse itseltäni itselleni. Ja siinä vaiheessa alkaa hommat mennä päässä sekaisin. Mitä toi ihminen mulle merkitsee? Mitä mä haluaisin tältä ihmissuhteelta? Oonko mä ihastunut, tykästynyt, rakastunut, tyytynyt, tottunut vai kieroutunut? All of the above? Mihin tän nyt pitäis johtaa, miten mun/sen pitäis olla? Toi on mun kaveri, miks haluaisin painaa sitä, pitäiskö meidän olla jotain "enemmän"?

Mikä kaiken lisäks on tää "enemmän"? More than? Enemmän kuin mitä? Enemmän kuin ystäviä? Enemmän kuin ystäviä, jotka harrastaa seksiä? Enemmän. Se hämmentää mua hulluna. Yhdessäkö sitten ollaan "enemmän"? Joku supertiimi, joka on voittamaton? Vastustamaton combo? Voi elämä. Mä kun niin kovin haluaisin ajatella, että voisin olla yksinkin enenemmän. Yksinkin vastustamaton ja voittamaton. En mä siihen haluaisi tarvita jotain toista täydentämään minua.

Tottakai mullakin käy järjeen, että kaksi on enemmän kuin kolme, eiku yksi. Numeroissa se pitääkin paikkansa, Mut miten ne sit kaksin enemmän olevat, joilta katoaa vaikka ystävät, kun ne vaan on kaksin enemmän ja ah niin vastustamattomia. Nojoo, parisuhdehengailuelämä alkakoon. Ketkään muut ei kestä näitä comboja, kuin toiset tällaiset combot. Se se vasta sit on sitä elämää.

Ajautuipas juttu taas tässä raiteiltaan tälleen junassa kirjoitellessa.

Mua pelottaa yrittää määritellä ihmissuhteet. Se asettaa mulle ihme paineita ja odotuksia siitä minkälainen mun/meidän "pitäisi" olla. Joo kyllä mä tiedän, että voin itse määritellä ihmissuhteeni, mut tietyt asiat tuo muille tietynlaisia mielikuvia. Ja niitä mä haluan varoa. En halua et mut "tuomitaan" tietynlaiseksi tapaukseksi jonkin määritelmän takia. Menet möläyttämään jollekin, että oot varattu/tapailet/säädät/jotain niin niille rakentuu jo hullu mielikuva sun tilanteestas, elämästäs ja säännöistäs. Olit sitten sinkku tai naimisissa.

In a relationship with. Voi saatanan facebook. In a relationship with freedom? life? school? friends? myself? my right hand? my imaginary boy-/girlfriend? robert downey jr.? WHO THE FUCK CARES?

Ilmeisesti muut ihmiset. Turhan monta kertaa on uusi tuttu menettänyt mielenkiintonsa, jos joku seurustelee. Ei edes silleen "ai no ei sit mennä treffeille/harrasteta seksiä baarin jälkeen", vaan ihan oikeesti silleenki et "ai, no en sit haluu olla sun kaveri" -asenteella. SIIS MITÄ VITTUA TÄÄ ON? Pelkääks tyypit mustasukkaisia tyttö-/poikaystäviä? (Ok, tämäkin välillä ihan aiheellista, pakko myöntää.) MUT SILTI. Seurustelevat ihmiset menettää jonkun ihmisarvonsa? Markkina-arvonsa? Ovat ylipäätään poissa markkinoilta? Kielletään niiltä samantien baariin tuleminenkin, koska eihän ne sieltä seuraa tarvii. Sinkkuihmiset ei halua hengailla sellasten kanssa, joilta ei toidennäköisesti irtoa seksiä/parisuhdetta (helpolla ainakaan, tosin tästäkin voidaan jossitella ikuisesti). Mitä vittua täällä tapahtuu?

Sama sinänsä pätee kyllä toisinpäinkin. Seurustelevat ihmiset ilmeisesti pelkää sinkkuja, jopa kavereitaan. Silleen niinku sinkuilla ei olis mitään muuta mielessään ku saada joltain (tietysti juuri sinun poika-/tyttöystävältäsi) seksiä tai iskeä se itselleen ihan parisuhteeseen. WHAAAAAAT? Sinkut on TIETYSTI automaattisesti niin epätoivoisia, epäkohteliaita, tyytymättömiä tilanteeseensa ja urpoja, että iskee kyntensä JUST siihen sun omaan. (Ei sillä, tottakai näitäkin on. Mut eiks se kerro enemmän siitä sun omasta kullastas ku tästä sinkusta, jos se mukaan lähtee? Kertoo molemmista tällaiset tilanteet, kaikista kolmesta.)
Hohhoijjaa.

Mitä sitten kun molemmat yhdessä parisuhteessa olevat kaverit yrittää iskeä minua? Ihan avoimesti ja suoraan, leikillään ja vähemmän leikillään. Lievästi ahdistava tilanne, alkaa liikkuvia minusta riippumattomia asioita olla vähän liikaa, eli pakenin takavasemmalle aika lujaa, ennenku mun päälle lensi enemmän astioita. (Pasilan tunnelibileet, täältä tullaan!) Ja joo, ne heitteli yhdessä.

No mikäs kukas minä sitten olen?
...can I get back on that?

Mä voin tunnustaa, että oon taas rakastunut. Pahasti.

Mutta elämään, enkä vain johonkin tiettyyn sen yksityiskohtaan.

Lopuksi vielä pakko palata tähän raivohullukohtauskirjoittamiseen, ja valittaa yhdestä asiasta, joka pistää vihaksi. VAAN YSTÄVIÄ/JUST FRIENDS. SIIS MITÄ VITTUA TÄÄ NYT ON?

Anteeksi nyt vaan kaikki Romeot ja Julietit, minä rakastan ystäviäni eniten tässä maailmassa perheen lisäks, joten naama kiinni urputtajat. Noissa ilmaisuissa mua suututtaa nää "vaan" ja "just". C'mon ihmiset, voiko ihmisellä olla mitään tärkeämpää ku ystävät?

loppusanat löytyy tämän linkin takaa

Ps. Sinänsä edelliseen asiaan on pakko sanoa, että perhe on löytänyt tärkeytensä mun elämässä uudestaan ihan vasta muutaman viime vuoden aikana. Hassua. Mutta löytyi. Omalla tavallaan, mut silti.

Kiitos ja anteeksi. I'm out.

ajatuskaruselli

Haluaisin uskaltaa
sanoa ääneen kaikki ne naurettavimmatkin toiveet haaveet unelmat
pilvilinnat joita rakennan

mutta silloin myöntäisin niiden tärkeyden
itselleni

ja pelkäisin entistä enemmän
etteivät ne koskaan tule toteutumaan
vaikka meitä olisi enemmän.

Haluaisin uskaltaa

kertoa pahimmat ja järjettömimmät pelkoni 

ja suruni aiheet

mutta silloin saisin muutkin

huomaamaan

ja olisin aivan varma

että pelkoni kävisivät toteen

koska silloin meitä olisi enemmän.