haaveilua aurinkoisella parvekkeella

mielessä pyörii matkat

matkat tuntemattomille maille

ja paikkoihin, joissa on jo käynyt

heti huomenna?

haaveenani 

matka meren toiselle puolelle,

maailmani kääntöpuolelle

sekä säilyttää tämä hetki

hetken tie on kevyt?

ja tulikettua kova ikävä

"niin etelä ja pohjoinen, kaikki meitä varten on"

äidinrakkaudella mahdollisuuksien kolmio löytyy

miksi se oli minun taivaallani?

minä olen se joka antaa merkityksen kaikelle

suunnitelmia suomen tutkimiseen

ja lämmin tunne sisällä tulevista matkoista;

minä voin kuitenkin rehellisesti sanoa,

ettei kaikki tämä jää vain haaveiluksi.

tuliketulle tän värisiä terkkuja lapista, koska yks ilta aurinko värjäs koko luonnon ihan sen villasukkatytön väriseks<3

first things first

Haalari on ehkä paras keksintö ikinä. Nytkin tässä makoilen sängyllä ihanassa oranssissa haalarissani (jossa on huppu! perfectooooo). Kaikilla pitäisi olla oma haalari, mie löysin omani Keuruulta Marissan kanssa kun seikkailtiin löytötexissä. (Kirjotetaankohan sitä ees xllä? no ihan sama, sieltä kuitenki.) Ja toinen löytyi Mayan vaatteista, jotka se oli laittamassa eteenpäin. Sekin rantautuu Rovaniemelle vielä joku päivä Hyvinkäältä.

Hups. Syyskuu. Ja sekin lähenee jo loppua. Niin tekstit ja kuvat syksyllä blogiin? Joojoo, kyllä ne on tulossa, mulla vaan ”vähän” kesä venähti, ja nyt syksy tuli yhdellä rytinällä tänne Rovaniemelle tullessa, ja pitää saada tämä arki kuntoon (ahhahha meinaan kuolla nauruun sanan ”arki” kanssa, mikä hitto se sellanen ees on? arki eli elämä? elämä kuntoon? jösses.) ennen kuin voin jumahtaa pariks viikoks tietokoneen ääreen käymään kuvat läpi ja kirjoittamaan tekstit puhtaaksi tietokoneelle tuolta kirjastani. Kyllä ne sieltä kuitenkin tulee. (Joku päivä.)

Oon edelleenkin (ja kokoajan vain enemmän) sitä mieltä, että tää muutto on ehkä paras päätös pitkiin aikoihin. Ehkä ikinä. Ainakin tähän elämäntilanteeseen. Vuorokauden Rovaniemellä vihdoin paikkakuntalaisena (joo pitäis varmaa virallistaakin asia tässä lähipäivinä?) viettäneenä ei voi kuin hymyillä tuskastuttavan leveästi sille faktalle, että täällä sitä nyt vihdoin ollaan. Kolme hurraahuutoa, miljoona papukaijamerkkiä ja ryyppy sille. Kämppä ja ihmiset ja koulu ja luonto ja kaupunki ja oma fiilis muodostavat kyllä sellaisen mahdollisuuksien kolmion (vai kuusikulman? sopivassa neliössä kuuhun?), että tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Kiehuttaa pari asiaa oikein urakalla. Se, että jotkut pitää mua siltojen polttajana vain sen takia, että liikun paljon paikasta toiseen ja koska tunnen paljon ihmisiä. Awesome. En tiennytkään, että asia on näin. Ihan eri juttu on sitten se, etten jaksa myrkyllisiä ihmissuhteita elämässäni. (Siltojen polttamista ei myöskään ole se, että joskus on pakko olla itsekäs, ja keskittyä vain itseensä ja unohtaa kaikki muut, jotta selviää.) Toinen asia, joka kiehuttaa vielä pahemmin noita muutamaa aivosoluani, on se, että ihmiset kuvittelee asioita ja tekee omat päätelmänsä minusta ja minun elämästäni, kysymättä minulta miten asiat oikeasti ovat. KYLLÄ MINÄ KERRON JOS KYSYTÄÄN. (Jos minua huvittaa sinulle kertoa.) Epäreilua uskoa kuulopuheita tai keksiä asioita omassa päässään toisen elämästä, JA USKOA MIELUMMIN ITSEÄÄN KUIN SITÄ KENEN ELÄMÄSTÄ ON KYSE. Argh. Ja sitten vielä yksi asia. Se, että ihmiset kuvittelevat ulkopuolisina ymmärtävänsä kahden toisen ihmisen ihmissuhteen. Silleen että henkilö C kuvittelee ymmärtävänsä henkilöiden A ja B ihmissuhteen. Sori vaan tyypit, mutta ei onnistu. Ei ainakaan jossei kysytä tai puhuta suoraan. Ja siltikään se ei tule onnistumaan. Että jos sitä nyt vaan kuitenkin keskityttäisiin sitten niihin omiin ihmissuhteisiin how about? Tai ainakaan ei tuomita mitään eikä ketään pelkkien omien päätelmien perusteella. (Tottakai muistakin ihmisistä tulee puhuttua, eipä nyt ruveta tekopyhiksi, mutta koitetaan silti pitää mielessä, että oma elämä on se tärkein homma, ja annetaan niiden toisten häärätä omissa elämissään mitä haluavat. Puututaan vasta sitten jos on pakko tai kysytään ainakin jos ihmetyttää. Sitten sitä joko saa vastauksen tai ei saa, simple as that.) JA kun nyt kerran tähän hommaan lähdettiin, niin yksi asia vielä. Minä puhun paljon itsestäni ja omasta elämästäni. Voi kyllä, koska olen onnellinen. Mie puhun myös paljon ympärilläni olevista ihmisistä, koska minä tykkään niistä ihmisistä ja koska ne liittyvät minuun ja minun elämääni. Puhun myös huonoista asioista ja huonoista kokemuksista, koska ne liittyy ihan yhtä paljon minun elämääni, kuin ne hyvätkin asiat. Mie en aio kieltää negatiivisten asioiden olemassaoloa, koska ne on ihan yhtä paljon minun elämääni kuin ne hyvätkin asiat. Meissä kaikissa on hyvät ja huonot puolet, ja jossei olisi molempia, niin niitä toisia ei ehkä edes huomaisi. En minä tiiä, mutta tämän minä olen omassa elämässäni oppinut. Eläköön kukin tavallaan, mutta älkää tulko minulle avautumaan, jossei minun tapani kiinnosta. (Tai tulkaa vaan, mutta älkää ihmetelkö jossen jaksa kuunnella. Riippuu ehkä avautujasta?) Sitten ei varmaan kannata hengailla minun seurassa, this also is as simple as that. Mie luotan siihen, että ympärilläni olevat ihmiset ymmärtää tämän asian, ja sietää myös niitä huonoja asioita. Pointtina ehkä on se, että tärkeää on että niitä hyviä asioita on mm. niissä ympärillä olevissa ihmisissä enemmän kuin niitä huonoja. (Ihan niinku kaikessa elämässä don’t you think?) Ja totta kai huonoista piirteistä tai paskamaisista tavoista tai ikävistä asioista sanotaan, koska silloin niihin on myös mahdollista vaikuttaa. Ähää! Taas se suun avaaminen ja suoraa puhuminen auttaa tähänkin ongelmaan. Voihan vittu, mie oon varmaan nero. (EIKU NARSISTI!!!!!!!!111!1)

Mie en rehellisesti tiennyt miten paljon voi toisesta ihmisestä tykätä. Mitenkähän tämän selittäisi. Tykkään ihan hulluna ihmisistä jotka on mun elämässä. (Toisista ylläripylläri enemmän kuin toisista.) Tykkään tykkään tykkään. Mutta sitten tulee joku, josta vaan tykkää eikä oo ees ihan varma, että miksi. (Tää tosin pätee aika moneen tapaukseen, helposti tykästyn ihmisiin sillä sekunnilla kun ne tapaan, enkä ees tiiä miks niin kävi. Mut ajan kanssa se sit selvii.) Mut sit tämä tapaus. Tavallaan kyllä tietää miksi, ja voi sen itselleen selittää, mut sit toisaalta ei jaksa ees miettiä. Just because. (Toisaalta mun mielestä just näin sen pitääki mennä.) Sitä sitten pohtii, että onks tää nyt sattumaa vai kohtalo vai järjenlähtö vai uskoon tuleminen vai nirvana vai biologia vai henkiolennot vai matrix vai alienit vai robotit vai elämä vai mikä hiton homma tässä nyt oikee on takana, ja lopulta päättää (taas) ettei jaksakaan oikeestaan miettiä. (Ja miettii silti jonkin ajan päästä taas että mitäs hittoa.) Aika hullua ja pelottavaa ja ihanaa ja mieletöntä ja mahdotonta ja mahdollista ja kaikkea maan ja taivaan väliltä. Auringonnousuja ja –laskuja. Syksyjä ja pitkiä kesiä ja talviunia ja keväisiä heräämisiä. Mieletöntä. (Mieletön on btw mun uusin lempisana. Mieletöntä. Parasta.)

Oon tainnut tämän asian jo blogissakin tunnustaa, mut oon löytänyt itsestäni sellaisia asioita takaisin, jotka oon kiireeseen hukannut monia monia vuosia sitten. (Ja myös uusia juttuja, joihin on tykästynyt ihan hulluna, ja jotka tuntuu kuitenkin sellaisilta, että tällainenhan minä oon aina ollut. Näitä asioita minä tykkään tehdä.) Mutta mie tykästyin kiireeseen, selvisin kiireestä ja tykkäsin elämästäni kiireisenä. Sellaisena, että joka päivä oli hulluna jotain. Sellaisena, että joka päivällä oli jokin merkitys, sain paljon asioita aikaan, enkä heittänyt hetkeäkään hukkaan. Johonkin turhaan ja sellaiseen, joka oli vain minua varten. Mutta se, että kohta 22-vuotiaalla neidillä on ollut kaksi kertaa elämässään ihan totaalinen burnout, ei ole ehkä ihan tervettä. Tervettä on se, että päätin ettei niin käy enää ikinä.

Hiljaisuuden palvonta on minusta ihan pelleä. Okei, selitän ehkä vähän enemmän, ennen kuin kaikki vähintäänkin suomalaiset tulee vetämään turpiin. Hiljaisuuden palvonta SEURASSA on pelleä. Mä voin olla hiljaa, mä rakastan olla hiljaa, mutta yleensä olen silloin yksin. Kun oon ihmisten seurassa, niin tulee hölistyä kaikesta maan ja taivaan välillä. Tärkeistä ja vähemmän tärkeistä asioista. Tulee kommunikoitua, koska se tekee minusta ihmisen. Se on minulle yksi hienoimmista asioista koko ihmisenä olemisesta. Se, että voin jakaa niitä asioita, joita päässä pyörii. (Pidemmän päälle siellä pään sisällä tulee myös yksinäistä, but hey, maybe that’s just me…………….) Tottakai ymmärrän myös sen tilanteen ihanuuden, kun ei tarvita sanoja, että voi olla ihmisten kanssa ja olla vain hiljaa. (En minä nyt ihan niin jäätävä papupata jaksa _aina_ olla seurassakaan.) Mutta niin kauan kun minusta lähtee ääntä, haluan jakaa asioita joita päässä pyörii ja joku (ainakin jaksaa esittää, että) kuuntelee (tai mikä parasta, osallistuu, keskustelee!), niin minä kyllä selitän sitten urakalla. PORK KANA, ja sit se on vittu vihannes!

(Naurattaa miten paljon nyt tulee tekstiä, onneks tässä koneessa ei ole nettiä, tulis varmaan huudeltua facebookissa ihan naurettavalla tahdilla jostain kissavideoista, rovaniemestä ja siitä miten kivaa on olla minä………)

Mulla on aika paljon muistettavaa elämässä. Paljon ihmisiä, jotka kaikki haluan muistaa. Ja muistankin, en vaan muista enkä jaksa kokoajan olla muistuttamassa siitä, etten ole heitä unohtanut. Sen takia otan kuvia, peitän seinät valokuvilla, lähetän kortteja, soittelen, kirjoitan ja lainaan vaatteita. Ihmiset, jotka on mulle rakkaita, on kokoajan mun ajatuksissani, ja sillä tavalla kokoajan läsnä. Välillä se fakta, että niitä ihmisiä on niin paljon, ja että osa niistä on niin kaukana, meinaa repiä mun sydämen palasiksi, ja välillä tuntuu, että se sydän on niin iso, että selviän mistä tahansa. On aivan saatanan epäreilua kuvitella, että olisin unohtanut jonkun toisen, vaan sillä perusteella, että muistan jonkun toisenkin. Vielä epäreilumpaa on se, että kuvitellaan, että juoksen toista karkuun, kun juoksen jonkun toisen kiinni. Minun puolesta joka ikinen, joka niin kuvittelee saa haistaa pitkän paskan ja hypätä kaivoon. (Mieluiten juuri tuossa järjestyksessä.)

Oon ollut Rovaniemellä nyt reilun vuorokauden, ja oon saanu jo säärystinparin valmiiksi, tykästynyt kämppään ja rakastunut ihmisiin tässä kaupungissa. Kävellyt monta kilometriä ja nukkunut melkein iltapäivään asti. Jutellut äidin kanssa pitkään puhelimessa ja viestittänyt isälle, että hengissä ollaan. Hetkeäkään en ole ikävöinyt Helsinkiä, mutta monta pientä hetkeä montaakin ihmistä sieltä. Ens kuun puolessa välissä mie sinne taas pölähdänkin, can’t wait, mutta en aio hukata hetkeäkään (tai ehkä kuitenkin muutaman silloin tällöin) tästä kaupungista ja tämän kaupungin ihmisistä kaivaten muualle. Haluan luottaa siihen, etteivät asiat katoa, ja jos katoavat, niin se ei sitten ollut sen arvoista. Ja taas tottakai minulla on valta myös vaikuttaa siihen, etteivät asiat katoa, mutta olen silti sitä mieltä, etteivät tärkeimmät asiat elämässä katoa ihan noin vain hups vaan.

Oon niin täynnä ajatuksia ja unelmia ja haaveita ja kaikkia positiivisia suunnitelmia, etten meinaa muistaa avata edes ovea poistuessani huoneesta. Pää pilvissä ja jalat maassa. No, nyt on vähän kyllä vielä sellainen olo, että olisin jäänyt sinne jonnekin pilvien yläpuolelle ihan kokonaan. ”Kyllä se Rovaniemen arki sieltä kolahtaa kohta päin näköä ja masennut sinäkin niinku kaikki muut.” Niin tota ööööö? En taida edes vaivautua vastaamaan tuollaiseen kommenttiin.

Saippuakuplia. Kirjoja. Hassun värisiä tyynyjä. Youtube-videoita. Kissakuvia. Futurama. Ruskalehtiä ulkona ja sisällä. Viileitä päiviä ja kylmiä öitä. Valkoiset verhot ja sauna. Niin paljon innostusta ettei pysyisi sukat jalassa jos osaisin niitä käyttää. Kamera tallessa ja miljoona lankakerää. Epävarmuutta ja sen aiheuttamaa levollisuutta. Maailman kaunein tekstiviestitunnustus ja prepaid-liittymän ongelmat. Hetkellinen mielen rauhattomuus, mutta pysyvä mielenterveys. Ensilumen odotusta ja ruskalehtien kuvaamista. Kova ikävä pikkusiskoa ja toiveet siitä, että mahdollisimman moni tulee etelästä tänne kylään. (Älkää kuitenkaan kaikki kerralla………………) Uuden blogin suunnittelua ja vanhan päivittämistä.

Se tunne, että ensimmäistä kertaa elämässäni, en olekaan enää valmis kuolemaan, koska on vielä niin paljon koettavaa.

(Tähän pakko lisätä, että aikanaan kun kirjoitin tekstin ”kuolemasta”, niin edelleen keskeneräisenä on teksti ”elämästä”, joka toivottavasti näkee jokin päivä myös päivänvalon blogissa. Tekstin kirjoittaminen on vähän unohtunut, mutta unohtunut sen elämän ja elämisen keskelle, josta olen iloinnut ja kirjoittanut jo monia vuosia. Onneksi se kertoo vielä enemmän, kuin se teksti. Jonka aion kyllä siltikin kirjoittaa valmiiksi.)

helsinkikiirekohtauksia

Helsinkielämä väsyttää mua ajatuksena tällä hetkellä ihan tuhottomasti. Siksi on hyvä olla reissussa, ja kerätä voimia, sekä miettiä vähän asioita taas uusiksi.

En oikeastaan tiedä mistä se johtuu, mutta se kaupunki tiivistää tällä hetkellä mun ongelmat. Tai tekee elämäni ihanista asioista mulle ongelmia. Tai minä itse teen niistä siellä minulle ongelmia hrrrr pitkä ajatusketju tulossa.......... Siellä kuitenkin tuntui, että oon henkisesti ja fyysisesti väsyneempi kuin pitkiin aikohin, en saanut levättyä ongelmiltani ollenkaan ja sitten vielä se jatkuva kiire. Ei, Helsinki ei tällä hetkellä sovi mulle yhtään. Vasta kun otti taas kunnolla etäisyyttä, sitä huomasi, että niin, en edes muista millon olisin nukkunut kunnolla tai ollut vaan edes päivän täysin tekemättä mitään tähdellistä. Ja näin vaikutetaan täysin kiirenarkkarilta hii-o-hoi!

Mä tykkään kiireestä, se saa mut tekemään asioita, eikä muutenkaan häiritse. Ongelmana Helsingissä kuitenkin on se, ettei siellä ehkä ole tarpeeksi asioita, jotka sais mut pysähtymään. Ja siitä mä tykkäisin. Ja pakko tähän sanoa, että kyllä. Kyllä mä nautin hetkistä, kyllä mä olen läsnä tilanteissa ja kyllä, mulla on asiat hyvin. Olisi vaan hienoa, jos mulla olisi vahingossa muutama tyhjä päivä kalenterissa joskus Helsingissäkin. Voisko joku ehkä varastaa mun kalenterin? Okei, siellä on ihmisiä, jotka saa mut pysähtymään edes hetkeksi. Ne ihmiset ehkä pitääkin mut järjissäni. Mutta siellä ei ole mulle tilaa eikä aikaa pysähtyä ja omistautua jollekin asialle. Oikein hukuttautua siihen. Liikaa kaikkea, jolloin mihinkään ei keskity täysillä. En oo edes ihan varma haluaisinko mä edes että niin kävisi, mutta on niitä hetkiä, kun haluaisin keskittyä ihan vain johonkin yhteen asiaan. Varata aikaa ihan vaan siihen. Uskomattominta olisi, jos mulla Helsingissä olisi aikaa itselleni. Siihen mulla ei ole aikaa siellä enää ollenkaan.

Niin. Kaikesta tästähän mä voin syyttää vaan itseäni. Mun pitäisi priorisoida asioita vielä enemmän, ei pitäisi ahnehtia tekemistä ja lupautua kaikkeen mahdolliseen ja oikeesti pitää vaan se 3 päivän leffaputki, jolloin katsoisin edes osan niistä elokuvista, jotka haluaisin nähdä. Mutta en osaa, en Helsingissä. En ilman että mut pakotetaan siihen, saan varautua ajoissa tai iskee kuolemanväsymys henkisesti ja fyysisesti. Ja viimeisessä vaihtoehdossa lopputulos on voimaton zombi sängyn pohjalla silmät kierossa. 

Believe me, been there. And going there?

Mulla ei ole sellainen olo, että reissussa olisin jotenkin paossa elämääni ja ongelmiani, mä vaan tykkään ottaa vähän etäisyyttä. Jotenkin sillon näkeekin kaiken selvemmin, eikä huku murehtimaan. Omaa elämää voi katsoa sillon vähän kauempaa, eikä sitä ota liian vakavasti. Ja mikä tärkeintä, reissussa mä osaan vähän paremmin taas levätäkin. Ylipäätään muualla kuin Helsingissä, osaan levätä. Uskokaa pois! Lepäämisellä kun voi tarkoittaa niin montaa muutakin asiaa kuin nukkumista.

Kiireessä omien ongelmien ruumiillistumat tuntuu pyörivän kokoajan ympärillä, eikä silloin ole kovin helppoa pysähtyä lepäämään. Ja koska ei pysähdy, niin asioista vielä tulee ongelmia huomattavasti helpommin, ja sitten on taas kiire. Pahinta kaikista on kuitenkin just se, miten monesta aivan supermahtavasta asiasta elämässä tulee "ongelma" vain sen saatanallisen jatkuvan kiireen takia. Awesome. Pystyn kyllä lepäämään, mutta huomaan silti, etten tajua tehdä sitä tarpeeksi usein. 

Enemmänkin haluan kokoajan keskittyä tekemään jotain. 

Ja senkin takia taas maisemanvaihdos ja asiat kunnolla tärkeysjärjestykseen.

Ps. Mulla kun oli kyllä myös jäätävä ikävä näitä maisemia, ihmisiä, eläimiä, paikkoja ja ilmapiiriä. Hehkutan reissua sitten eri tekstissä, nautin asioista nyt kun täällä olen, rauhassa.

junassa

Aamulla junassa kuuden ja kahdeksan välillä.

Totesin, että Happoradion Tavikset biisissä tavikset haluavatkin pienen PCn, eivätkä perseen. Nauraa hohotin hulluna. Laitoin kettusiskolle viestiä asista, se oli hyvin vakuuttunut myös samasta asiasta, eli tietysti ne laulaa perseen, eikös? (Siihen on syy, et rakastan tota pöljää.) Mut, tässä vaiheessa sit jo tukehduin nauruun.

Mietiskelin erästä villasukkaista tyttöä ja totesin miten mahtavaa on, että häneen tutustui. Laitoin viestin. Se oli hereillä ja luki juuri blogiani. Elämä on hassua ja hämmentävää.

Fiilistelin erästä ihanaista, joka oli bongannut mahtavan kämpän. Miten miten siistiä voi elämä olla kun tuokin taidesielu pyörii minun elämässä.

Laitoin viestiä isoveljelle, et oli sitä kyllä ikävä. Se salee nauraa päänsä irti (taas).

Lauri heräsi kitaran kielet painautuneena poskeen ku potkin sen hereille katsomaan aamuaurinkoa. Ei vakuuttunut, vaan heitti mua kirjalla.

Hipit melkein tuli tajuihinsa tässä vaiheessa tarinaa. Ehei, unta kaaliin ja huppu naamalle.

Känniääliö meidän loossissa olikin sitten jo kovassa nousuhumalassa.

Sydäntä kuristaa jo, alkaisin olla valmis nousemaan junasta. Ehkä hyvä, ettei vielä olla perillä. Rovaniemellä ei olla ehkä vielä hereillä ja oon liian pirteä ilmestys tähän aikaan aamusta.

Oulun ilmatilassa täytyi eräälle ihanalle saamelaiselle lähettää koulupäivävoimia, kun valitettavasti mennään silleen ristiin, ettei toisen naamaa ihan nää.

Vähän ennen kahdeksaa tuli isältä viesti. Jee päiväranta! Pitää muistaa kaivaa kalenterista sopiva hetki tässä kuussa. Isällä päivät jo tiedossa. Pöljä.

Pari minuuttia myöhemmin äidiltä tuli tekstarissa joku äiti Teresan ikivanhoista quoteista. Pöljä n. 2.

msfilmfestival

Midnight Sun Film Festival

En ees aio yrittää kuvailla sanoin. 

Ei sitä voi kuvailla, se pitää kokea.

Ei voi muuta kuin kiittää kaikkia, jotka teki näistä päivistä mahdollisia, uusista ja vanhoista kavereista, täydellisestä säästä ja sääskittömyydestä. 

Saattaa hyvin olla, että töiden merkeissä eksyn tuonne ensi vuonnakin.

(Laitoin tänne muutaman lempikuvani, kuvia ja videoita on ihanan paljon tsajajjajajajaaaaa! Kuvausavusta kiitosta Atelle ja Joelille.)

still here

Ei mennyt tämä alkuvuosi ihan niin kuin piti.

Kuulostaa ehkä pahemmalta, kuin mitä se loppujen lopuksi on, mutta tuossa lauseessa kiteytyy aika hyvin tämänhetkinen fiilis. Tässä 10 asiaa siitä, miltä elämä näyttää tällä hetkellä, jotta blogi ei vaikuta ihan kuolleelta. Huhtikuun alusta eteenpäin saan taas nostettua päivitystahdin normaaliksi, kun kotiosoitteesta löytyy ah niin ihana internet, töissä tai kirjastossa ei pahemmin ole inspiraatio iskenyt.

1. Mä muutan taas. (Voi kyllä.) Kettusiskon kanssa lähdetään kämpästä ja muutetaan kaksioon, tämä kolmikko ei toimi. (Ja hiljaa te, jotka varoititte ennen muuttoa. Jotkut asiat selviää vasta kun niitä testaa.) Oon kuitenkin iloinen siitä, että asiat tällä hetkellä taas näyttää korjautuvan hirveetä vauhtia. Meil on aivan mahtava uus kämppä, sanoisin että täydellinen ja muuttoon on enää pari päivää päälle viikko. Saadaan taas rakentaa oma ketunkolo, ja kodista tulee taas koti, jossa kukaan ei tuomitse ja jonne pääsee pakoon muuta maailmaa. Se huojennuksen määrä, kun saatiin tietää, että saatiin uusi kämppä, on sanoinkuvaamaton. Pulssi laski ja hengitys rauhottui. En tykkää istua kokoajan kotona, mutta mun kodin pitää olla sellainen paikka, että kun siellä olen, niin viihdyn siellä. Tätä kämppää en osaa kodiksi sanoa. Ja kyllä, viimeistään nyt kaikki sukulaiset ja kaverit pitää tätä mun muuttotiheyttä epänormaalina ja sukulaiset vielä huolestuttavana. Taisin sanoa viime muuton yhteydessä, että lyökää mua jos alan vuoden sisällä puhua muutosta. No, onneks useimmat ystävät tajusi, että tässä kämppätilanteessa mua pitäis lyödä, jos en alkais siitä puhua.

2. Rakastan edelleen työpaikkaani ja niitä ihmisiä siellä. Rentoa porukkaa, lämmin ilmapiiri, superkivaa tekemistä, avoimia ihmisiä ja petokalapomo. Kuitenkin oon päättäny hankkia tähän päälle jonkin toisenkin työpaikan, todennäköisesti osa-aikaisen, ja tällä hetkellä näyttää aika hyvältä. Aseistakieltäytyjäliitto kun ei minusta tee rikasta, mutta tykkään siellä olla, niin täytyy vähän päivittää suunnitelmia.

3. Olen tän vuoden puolella pettynyt raskaasti todella moneen todella läheiseen ihmiseen. Menettänyt luottamukseni täysin sellaisiin ihmisiin, joiden kohdalla en olisi osannut sitä odottaa. Oon helvetin peloissani ja niin pahasti pettynyt, ettei sitä voi sanoiksi pukea. Erilaisista asioista kyse, mutta kaikki pohjaa luottamukseen, joka on tärkein asia mulle ihmissuhteissa. Oksettavaa. Enkä tällä hetkellä yhtään tiedä mitä teen näiden ihmisten kanssa. En yhdenkään. Päässä taistelee vastakkain "fuck off asshole, i never wanna see you again" ja "forgiven and forgotten, let's move on" -asenteet, enkä oikeasti tiiä kenenkään kohdalla, mihin suuntaan kääntyisin. Oon sellaisessa jatkuvassa hämmennyksen tilassa niin monesta ympärillä olevasta ihmisestä ja niin monesta asiasta mitä kuulen että ne ihmiset on sanoneet tai tehneet, etten oikein enään tiedä miten reagoisin. Ihmisten paskamaisuus on yllättänyt mut ihan totaalisesti ja tuntuu, että joistain on pakko luopua ja että tarvitsee uusia ihmisiä ympärille.

4. Jos jostain asiasta voin olla viime vuottakin varmempi, niin siitä että kettusisko on paras kämppis, mitä ihminen voi toivoa. (Ei se kyllä mikään paska ystäväkään ole ehe ehe ehe........god i'm funny today.) Vaikka me oltais viikko jumissa kämpillä rahattomina, syötäis vaan nuudelia ja katottais Greyn Anatomiaa, niin me voitais silti lähtee yhessä bisselle ja meillä riittäis puhumista ja nauramista. Väitän ettei kovin moni ihminen maailmassa voi sanoa samaa kämppiksestään. I feel really lucky.

5. Ikävöin ihmisiä kokoajan. Jotkut on intissä, jotkut aivan liian kaukana, jotkut muuttuneet toisiksi ihmisiksi, jotkut pettäneet luottamuksen, jotkut hukkuneet aineisiin, jotkut kuolleet ja joidenkin kanssa ei vaan millään saa aikatauluja sopimaan yhteen. Ikävä muistuttaa näiden ihmisten olemassaolosta ja tuo mieleen ihania muistoja, mutta se myös tuo konkreettisesti mieleen nykytilanteen ja kaiken sen, mikä siinä on pielessä. Mulla on menossa ikäväöverit. Pisses me offffffffffff.

6. Haluan päästä turhista tavaroistani nyt vihdoin eroon. Ei enään yhtään turhaa tavaraa uuteen kämppään. Kirpparille ja roskikseen kaikki hii-o-hoi. Pakkaaminen jostain syystä innostuttaa, vaikka se vähän kesken vielä onkin ja tuleepahan taas kerran käytyä kaikki tavarat läpi. (Ja oon ostanut kaikenlaista aivan ihanaa uuteen kämppään, kankaita ja koristeita hihi.) Kaikkia tavaroitani en ees saanut tässä kämpässä esille, eikä harmita yhtään. En osannut asettua tähän kämppään ollenkaan, fēngshuǐ pielessä ehkäpä alusta asti?

7. Taistelen tällä hetkellä ennakkotehtävämeressä. Mutta teen sen mielelläni. Hulluna hommaa johon voi hukuttautua, ja toivon vaan että saan kaiken tehtyä ennen deadlinea. Loppukuussa on myös Artisokka-filmifestarit, jonne menen töihin, päälle vielä mausteeksi pakkaaminen kuunvaihteessa olevaa muuttoa varten ja AKLn työt niin johan on soppa valmis. Lovin' every second of it.

8. Tiedän mitä haluan elämältäni ja oon edelleenkin iloinen elämästäni. Töitä, opiskelua, syksyksi opiskelupaikkaa eli pääsykokeita ja ennakkotehtäviä, uuden kämpän muuttamista kodiksi, järjestöhommia, ystäviä ja kavereita, uusia ihmisiä ja uutta tekemistä, kesän suunnittelua, reissausta, valokuvailua ja vaikka mitä. Niin kummallisen olon kun tää paska kämppätilanne ja paskamaiset ihmiset ovatkin tehneet, niin en silti oo tulevaisuuden kanssa hukassa ja paljon ihaniakin asioita on ollut. Yllättävän helpottava tunne.

9. Netittömyys kämpässä on jatkunut. Nojoo, maaliskuun puolella ei oo jaksanut ees asiasta stressata kun karkauspäivänä tuli varmaksi, että kämpästä lähtee kuukauden päästä. Sen takia tämä blogikin niin kuolleelta vaikuttaa, en oo pahemmin jaksanut kirjastossa tai töissä tai kylässä yrittää tähän keskittyä. Lupaus kuitenkin kuuluu, että huhtikuussa asiat muuttuvat tältäkin kannalta. Ja puhelinnumeronkin sain vaihdettua, pääsin pois prepaid-helvetistä (btw, is it just me, vai kuulostaako prepaid-helvetti jotenki siistiltä?) ja muistan uuden numeronkin ulkoa. Eikä edes harmita, että vanha numero meni. Eipä soittele enää epämääräiset Suomen Lukiolaisten Liiton aktiivit Etelä-Suomen piirin puheenjohtajalle vuosimallia 2010. JES.

10. Keikat, musiikki, elokuvat, kirjat, kahvilahetket, osa Lapin reissusta helmikuun loppupuolella (voi kyllä, taas), pienemmät reissut Helsingin ulkopuolelle, luottamuksen arvoiset ihmiset, uuden kämpän varmistuminen ja siitä haaveilu, rastojen laittaminen takas päähän, valokuvat, kirpputorit, muutama tietty puhelu ja kirje, tanssithetket tamppauksesta lattareihin, energiajuoma ja appelsiinit, kettusiskon ruuanlaitto, tommin volvo, nummelalaisen tytön huolehtiminen, kotipaikkakunnan lämpimät ihmiset, nuoremman pikkusiskon herttaisuus, STOAn kirjasto, Fidan mahtavat löydöt, uudet ihmiset ja metrorakkaus on varmaan pelastaneet mut viimeisen kolmen kuukauden aikana. Yhtään liioittelematta.

Kaiken lisäksi, kevät, siinä kaikki mitä tämä aurinkoenergialla käyvä neiti tarvitsee.

pohjosen porukat ja stadilaiset

On hauska miettiä ystäviään. Mie aina kunnon elämänhumalassani pohdin ympärillä olevia ihmisiä ja asioita ja humallun vielä pahemmin. Mietin tänään, et miten minun suomalaiset kaverit on maantieteellisesti jakautuneet. Johan on älykästä pohdintaa, parasta käyttöä näille rusina-aivoille.

Hupsista vaan, pohjoisesta vähintään kotoisin olevat ja stadilaiset johtaa listoja aika tyylikkäästi.

Eikös näiden ihmisten pitäis just stereotypian mukaan olla niitä jotka ei varmasti tule yhtään toimeen? Oonko mie ehkä joku puuttuva linkki näiden välillä? HA! you wish…

Mie vaan tuun parhaiten toimeen ihmisten kanssa, jotka on maantieteellisesti sijoittuneet näin. Ehkäpä se ei kerro muusta kuin siitä, että vaihteeksi stereotypiat kusee omiin muroihinsa. Siistiä!

Yritän tässä opetella taas puhumaan kuten helsinkiläiset, vietettyäni puolitoista viikkoa lapissa. Puolitoista viikkoa, johon mahtui monta mahtavaa hetkeä. Autoilusta hölisemiseen, rankasta juhlimisesta superröhnäämiseen ja kaiken päälle järkyttävän kauniita maisemia ja hippa kyynelehtii. Sellaisia ihmisiä tuli tällä reissulla enemmän ja vähemmän tahallisesti vastaan, jotka muistuttaa olemassaolollaan, että tätä varten koko elämä on olemassa.

Mie elän ihmissuhteille, sen lisäks että haluan kiertää maailmaa ja nähdä kaiken mitä on nähtävissä. Kaiken lisäksi ihmisistä voi aina oppia uutta, vaikka tuntisit tyypin 10 vuoden ajalta. Eiffeltorni tavallaan näyttää aina samalta. (Tosin tähän on pakko sanoa, että joistain ihmisistä ei sitten millään kyllä opi mitään uutta. Kymmenessä minuutissa opit kaiken oleellisen. Sellaisten ihmisten kanssa en jaksa olla tekemisissä.)

Tärkeintä on, että on hauskaa ja että on ihmisiä joiden kanssa jakaa ne hauskat hetket. 

Pretty perfect, don’t  you think?