ei mulla taas muuta

Kukaan ei voi minua määritellä kuin minä itse. Eikös tämän pitäisi päteä jokaiseen meistä? Määrittelyn tilalla voisi yhtälailla olla käskeä/arvostella/jne. Minulla itselläni on valta minuun itseeni, eikä kenelläkään muulla. Minä päätän täysin itse, mitä teen/sanon/uskon, eikä kukaan muu. Kukaan ei myöskään saa minulle huonoa omatuntoa tekemisistäni, enkä yksinkertaisesti tee mitään vain koska ”on pakko”, ”niin kuuluu tehdä” tai joku haluaa minun niin tekevän. En aio pettää itseäni. En myöskään ole kenellekään selitysvelvollinen tekemisistäni. Kerron jos huvittaa ja selitän jos jaksan vaivautua. (Voihan se olla, että nämä asiat toteutuvat yllättävänkin usein, sellaista se on avoimien ihmisten kanssa helposti, kas kummaa!)

Juuri näin yksinkertaista se voi olla, jos vaan uskaltaa. Paskaa tulee kyllä varmasti niskaan. Pääsee myös pettymään ihmisiin, kun ne vaan ei ymmärrä eivätkä hyväksy sitä, ettei niillä ole valtaa muuttaa minua. Leimataan itsekkääksi paskaksi niidenkin toimesta, jotka aiemmin ovat tällaista itsenäisyyttä arvostaneet.

Mutta ainakaan en koskaan petä itseäni. En ole koskaan pettänyt aikaisemminkaan, enkä aio sitä tehdä jatkossakaan.

Poikkeuksena tietysti ne ihmiset, joiden mielipiteen haluan kuulla ja jonka haluan ottaa huomioon, antaa jopa vaikuttaa minuun ja elämääni. Itsellä näitä ihmisiä on vain kourallinen, mutta heidän mielipiteitään osaan kyllä arvostaa ja haluankin ne kuulla, kysymättäkin. Nämä ihmiset otan myös mielelläni mukaan elämääni ja heitä myös mietin kun elämääni elän. Nämä ihmiset myös tietävät, minkä takia he ovat elämässäni ja minkä takia haluan heidät elämässäni myös pitää JA minkä takia haluan osaksi heidänkin elämiään. Jokainen näistä ihmisistä myös tietää, ettei edes heillä ole valtaa päättää minun puolestani yhtään mitään. 

Tämä kun on minun elämäni.

Miksi niin monesti tuntuu, että suurimmalla osalla ihmisistä näitä ihmisiä ei tosiaan ole kourallista, vaan jokaisen tuntemattomankin vastaantulijan mielipide kiinnostaa. Enemmän tai vähemmän tietoisesti.

ihmettelyä ja mietiskelyä

Kaksi asiaa on tässä aiheuttanut ihmetystä viime aikoina. (Aina?) Ja kumpaankin näistä olen myös itse syyllistynyt, enemmän tai vähemmän. Syyllistynyt ja tajunnut miten paljon pahaa sellaisilla asioilla saa aiheutettua muille ja itselleen. Se mikä pistää ihmettelemään, on ihmiset jotka toimii niin kuin toimii, eivätkä tajua satuttavansa sillä muita. Satuttavansa ihmisiä joista välittävät. (Tai sitten eivät välitä? Tai tajuavat ja tekevät silti niin?)

Ehkä se on lukijan kannalta kuitenkin helpompaa, jos nyt vaivautuisin kertomaan mitä nämä asiat ovat.

Suoraan puhuminen on ilmeisesti nykyään ihmisille päivä päivältä vaikeampaa, ja sen takia päivä päivältä myös epätodennäköisempää. En voi käsittää ihmisiä, jotka eivät sano suoraan, miltä tuntuu. Hyvältä tai huonolta. (Nonni, härskeilyksihän se meni sitten tämäkin.) Kyllä minä ymmärrän, että huonojen asioiden sanominen on vaikeeta. Joko siinä myöntää omat virheensä tai kertoo toiselle sen virheistä. No onhan se perseestä. Välillä ihan helvetin perseestä, mutta huomattavasti rumempaa jälkeä tulee siinä vaiheessa kun ne asiat on siellä sisällä, eikä niitä päästä ulos. Väistämätöntä kuitenkin on, että ne asiat jättää silloin helvetisti isommat jäljet. Sekä sinuun itseesi, että siihen toiseen joka ei ehkä ole edes tiennyt niiden olemassaolosta. Se toinen huomaa ne asiat sinun käytöksestäsi, jos et niitä peitä (ei tosin välttämättä huomaa vaikka et peittelisi...) tai sitten se huomaa ne siinä vaiheessa kun lopulta räjähdät (esimerkiksi humalassa) päin naamaa. No sehän se sitten on huomattavasti mukavampaa kuin se, että olisit heti sanonut suoraan?

Sama asia pätee ihan yhtälailla hyviin asioihin. Voidaanko pliis kehua toisiamme suoraan? Voidaanko sanoa suoraan jos pidetään toisistamme? Voidaanko olla avoimia myös niissä hyvissäkin asioissa? Välillä tuntuu, että edes niitä hyviä asioita ei saisi sanoa suoraan. Ei saisi tunnustaa, että pitää ihmisestä/tykkää elämästään/on onnellinen. "Mene muualle mainostamaan/älä puhu paskaa!" MITÄ HELVETTIÄ IHMISET?

Missä vaiheessa ihmisistä on tullut tunteettomia? Missä vaiheessa tunteettomista ihmisistä tuli niitä, joita katsotaan ylöspäin? Miksi palvotaan niitä, jotka ei tunne mitään? (Joko oikeesti kuolleita sisältä, tai ainakin osaavat näytellä...) Miksi on hienoa käyttäytyä kuin olisi kone?

Mie olen Inari hei. Mie olen tunteellinen hörhö, jolla on (ehkä) myös järkeäkin päässä. Jos olen vihainen, ja olet syypää, huomaat sen varmasti. Mutta minä lupaan, että jos olen onnellinen, ja sinulla on yhtään mitään tekemistä asian kanssa, huomaat aivan varmasti myös sen.

Kukas sinä sitten olet häh?

Ja sitten siihen toiseen asiaan. Tavallaan nämä liittyy kyllä toisiinsa. (Niinku kaikki liittyy kaikkeen enemmän tai vähemmän sekavasti joojoojoo........)

Mutta siis. Ihmiset jotka leikkii toisilla ihmisillä. Ihmiset jotka saa toisen tykästymään/ihastumaan/rakastumaan itseensä, mutta näillä tyypeillä ei ole tunteita sitten sitä "uhria" kohtaan. Ne vaan tykkää siitä huomiosta? Ne vaan tykkää siitä vallan tunteesta? Ne vaan tykkää leikkiä? Ne saa jotain sairasta nautintoa siitä faktasta, että ne pystyvät siihen? Ne vaan tykkää katsoa sitten sitä, kun toinen on ihan hajalla siitä, ettei tunne ollutkaan moelmminpuolinen?

Mie olen ollut (ja tavallaan, omalla tavallani, olen edelleenkin) pelkuri ja suojellut itseäni aina. Ehkä jossain määrin, jossain tilanteissa jopa liikaa.
Hippa. Tuon lempinimen olen saanut yli 2 vuotta sitten. Ihan syystäkin. Mie en silloin ymmärtänyt edes tekeväni sellaisia asioita, joista tuon lempinimen sitten sain. Enkä ymmärtänyt ihan täysin sitäkään, että teen hippailullani pahaa myös muille. Mutta mie ymmärsin sen tuon lempinimen takia, sekä sen ihanan tytön takia, joka minulle tuon lempinimen antoi. Auttoi minut silloin ja siitä eteenpäin ymmärtämään.

Ja minä edelleen tykkään hippailla, mutta nykyään mie mietin myös sitä toista osapuolta, tai ainakin haluan selittää itseäni, jotta minua ja minun käytöstäni voisi ymmärtää. Kaikelle kun löytyy yleensä taustat. Nykyään minä myös pelkään sitä karkuun juoksemista. Luovuttamista, itsensä jatkuvaa pakonomaista suojelua, sitä, ettei päästä ketään täysin sinne omaan maailmaansa. Ei edes halua päästää. Okei, helvetin pelottava ajatus se on silti, kun ei vain turvaudu siihen juoksemiseen, mutta se on mitä se on.

Vihdoinkin minä siis ehkä pelkään enemmän sitä karkuun juoksemista, enkä sen toisen kiinnisaamista, aivan niin kuin sen oikean hippaleikin kohdalla on aina ollut.

PÖYTÄ?

Joo. Joskus minäkin omistin pöydän. Asuin sillon tosin porukoilla, mut mulla oli jopa kaksi pöytää! Nyt kun kuvia etsin, niin selvisi, että mulla on tosiaan kunnon pöytä viimeks ollut sillon 2008! Lahdessa asuessa siellä tosin oli asuntolan puolesta sellanen epämääräinen """kirjoituspöytä""", mutta muistan sielläkin maanneeni lattialla tai sängyssä läppärin kanssa.

Ihan tarkkaan en kyllä muista, että olisin silloin porukoilla asuessa tosin käyttänyt pöytää ihan älyttömästi. Yleensä ne oli romun peitossa, ja mitään läksyjä en kyllä koskaan tehnyt pöydän ääressä. Mulla oli ah niin ihana pöytäkone, ja varsinkin pelatessa se oli kyllä paras vaihtoehto. Ihan silleen pelkästään pelien kannalta ajateltuna, mutta myös peliasennon kannalta. Silloin siis tuli röhnötettyä pöydän ääressä.

Tossa edellisessä huoneessani mulla oli jostain kumman syystä ikävä pöytää. Mietin, että se ois kätevä, ja et haluisin istua tietokoneella mielummin pöydän ääressä. Mietin sillon, että mistä sellanen fiilis oikein johtui, mut en kyllä keksinyt. Ehkä se oli se, kun tuo viereinen huone ei oikein muutenkaan tuntunut omalta. 

MUTTA! Nyt puhaltaa uudet (tai vanhat?) paremmat tuulet, ja meininki on tässä uudessa huoneessa vaihtunut normaaliksi.

Tosiaan tuli vaihdettua huoneesta toiseen tässä kämpässä, johon muutin lokakuun alussa. Eli kyllä, sama kämppä, mutta eri huone. Jostain syystä viihdyn tässä huoneessa huomattavasti paremmin. Ehkä se johtuu siitä, että täällä on paljon lattiatilaa (vaikka pienempi huone) ja ylipäätään oon saanut tän nyt reilussa viikossa ihan itseni näköiseksi. Edellisen huoneen kanssa se sisustaminen (seinien koristelu yms.) tökki jostain syystä ihan järjettömästi. Ei vaan onnistunut, ei inspannut ja huoneessa oli vieras olo. 

Täällä oon kotonani. Ilman sitä pöytää.

kuolemasta

Kovin paljon tätä isompaa, hankalampaa ja epäselvempää aihetta en olisi voinut valitakaan. No, asia on kuitenkin pyörinyt mun päässä tässä viime aikoina aika kiitettävästi, joten päätin rohkaistua ja kirjoittaa ihan ylöskin jotain mietintöjäni. Julkisesti. O'ou.

Mä oon tavallaan elänyt koko elämäni silleen, että oon valmis kuolemaan.

Jep, karultahan toi kuulostaa, mut se on vaan fakta. Ei silleen, että se ois vaikuttanut jotenkin mun fiilikseen, tai tekemisiin, tai yhtään mihinkään, mut mua ei vaivaa ajatus siitä, että mun elämä loppuisi vaikka nyt ja tässä. Ei yhtään. Tottakai sitä on ollut asioita, jotka on halunnut hoitaa loppuun/saavuttaa/kokea, mutta varsinaisesti mua ei vaivaa ajatus siitä, jos kävisikin huonosti ja sitä kupsahtaisi tähän paikkaan. Mä oon kuitenkin elänyt elämäni niin pitkälti silleen, etten jätä rakkaita asioita huomiselle, jos mä voin ne tehdä tänään. Oon priorisoinut jopa mauttoman paljon asioita sen perusteella, miltä nyt tuntuu. Ja ollut kiitettävästi ongelmissa sen takia, mutta en ainakaan ole joutunut vaan odottelemaan niitä ihania asioita.

Mä en todennäköisesti ole pätkääkään vaikuttanut ihmiseltä, joka on valmis kuolemaan. Ehkä sen takia, että niin monet ajattelee, että jos on valmis kuolemaan, niin sitä jotenkin haluaa kuolla. No ei. Mikä ihmeen ajatus toi nyt on? Mä en ole kovin montaa kertaa elämässäni oikeesti halunnut kuolla. Se on täysin eri fiilis, kuin se, että on valmis kuolemaan. Toinen syy, jonka takia en todennäköisesti siltä vaikuta, on se, että mulla on aina ollut asioita suunniteltuna myös eteenpäin. Huomiselle, ens viikolle, ens kuulle ja ehkä jopa seuraavalle vuodelle. (Seuraavan kesän suunnitelmat kun tehdään siitä, mitä jäi edellisenä tekemättä, niin niitä sitten on tullut siirrettyä sinne.) Vaan ne, jotka on oikeesti puhunut tulevaisuudesta joskus mun kanssa pidemmälle, on huomanneet sen, ettei mulla oikeesti ole minkäännäköistä suunnitelmaa, ei haaveita eikä toiveita, eikä kiinnostusta. Hyvin helposti oon sivuuttanut tän elämämotivaatiovanheneminenonjees -saarnan sanomalla "katsoo nyt mihin se elämä vie".

Mä luulen, että pitkälti mä oon valmis kuolemaan sen takia, että oon sitä mieltä, että oon kokenut kaiken minkä tästä maailmasta voi kokea. (Tässä vaiheessa mä kuulen jo muutaman ihmisen vastahuudot, mut antakaa mun perustella.) Ei, en ole kokenut kaikkea, mutta kaiken minkä kuvittelen haluavani. Sellaisen määrän, johon oon tyytyväinen ja sellaisen määrän, että väitän, että on ihan liikaa ihmisiä, jotka ei koskaan elämässään koe/näe niin paljon asioita kuin minä. (Hyvässä ja pahassa sinänsä...) Ei pitäis verrata omaa elämäänsä muihin, muuuuuutta haistakaa nyt paska, tämä on hyvä argumentti siinä vaiheessa, kun se saarna ei vaan lopu. Mua ei kiinnosta vanheta, mua ei kiinnosta perustaa perhettä tulevaisuudessa, mua ei kiinnosta säästää rahaa, ei kiinnosta olla neljää vuotta samassa koulussa ja listaa vois jatkaa vaikka kuinka pitkään. Hyvin pitkälti mikään sellainen ei kiinnosta, joka liittyy vanhenemiseen/aikuiseksi kasvamiseen. Ei sitten tippaakaan. Tottakai mä tajuan kokoajan et vanhenen sekuntti sekuntilta (this still gives me the creeps) ja että oon aikuistunut, mutta ajatus jotenkin etoo mua. Ja paljon.

(Jälkeenpäin kun mietin, niin jostain tosi pennusta asti, hmm 11-12 vuotiaasta, mun ympärillä pyöri niin paljon vanhempia kavereita, tyylii 5-8 vuotta vanhempia, jotka kokoajan vaan hoki "don't grow up, it's a trap".)

Mikään ajatuksessa vanhenemisesta ei viehätä mua. Paitsi rypyt ja ajatus siitä, että pääsisin ystävien lapsien kastelieroksi (kirkkoon kuulumaton kummi ähää! kkk - whaaaat nyt alkaa taas assosiointi mennä turhan lujaa). Olin kyllä myös joskus varma siitä, että musta tulisi maailman paras ja pelottavin kissamummo.

Pointti, jonka haluan tuoda tässä tekstissä esille, on vaikee. Ja mietin aivan liian pitkään miten sen selittäisin. Mutta sitten kun olin tarpeeksi kauan psykoillut puhelimessa verbaalisesta seinästäni ystäväiselle, hän pamautti sähköpostiin tämän lainauksen Intiasta asti (niin siis maili tuli sieltä), ja siinä se on tiivistettynä.

Näin. Se, että oon ollut valmis kuolemaan, ei tarkoita, että oon oikein etsinyt kuolemaa. Se on tarkoittanut sitä, että mä olen tehnyt elämästäni sellaista heti tästä päivästä lähtien, ettei mua haittaisi se, jos huomista ei enää tulisikaan.

maailmanlopusta

Maailmanlopun vuosi joidenkin mielestä. No, en ihmettelis yhtään vaikka jotain tapahtuisikin. Sen verran moni asiaa ympäri maailmaa kuumottelee, et kyllä joillain varmasti napsahtaa päässä. Ehkä entistä useammalla.

Mulla varmaan useamman kerran, mut sillä ei valitettavasti oo mitään tekemistä vuoden numeron kanssa.

Mutta tässä vaiheessa vuotta uskallan jo sanoa, että tähän mennessä elämäni paras vuosi tulossa. TAAS. Kummalta tuntuu kun elämä vaan paranee kokoajan.

Ja tästä päästäänkin asian ytimeen, josta tämä teksti kertoo.

Ehkä se elämä ei muutukaan radikaalisti kokoajan paremmaksi, ehkä mun asenne elämää kohtaan paraneekin kokoajan, ehkä opin itsestäni kokoajan jotain uutta ja katson sekä itseäni, että elämää paremmin. (Paremmin? Mitähän mä tuollakin tarkotan?)

Mä olen oppinut 2011 ja varsinkin 2012 vuoden aikana itsestäni ihan hirveesti taas uutta. Ottanut itseäni niskasta kiinni ja pakottanut itseni katsomaan peiliin, kun alkoi näyttää siltä, etten tunne enää peilikuvaani. Ja varsinkin pakottanut itseni muistamaan, että minä voin myös vaikuttaa omaan itseeni. (Joo, tästä oikeesti piti muistuttaa itseään.)

Oon puuttunut paskamaisiin käytösmalleihini ja miettinyt mistä ne johtuu. Halunnut ymmärtää itseäni, enkä aina vaan muita ja tätä maailmaa, oon antanu itselleni luvan olla ajattelematon ja tyhmä. Nuori.

Oon antanut monelle ihmiselle anteeksi. Oon antanut itselleni anteeksi.

Muutaman ihmisen korvaamattomalla avulla.

maan lapset

Mä oon tuuliviiri.

Jolla on juuret maassa.

Neljässä ihmisessä kaikista eniten. Mun voimapuu kaadettiin kesän alussa, oli aika karmeeta käydä mestoilla.

Yksi niistä ihmisistä on tuntenut mut aina. Katsonut läpi kaiken paskan, enemmän tai vähemmän uskoen muhun. Oikeastaan aina enemmän. Molemmat ollaan pistetty toisemme melkoisesta paskasta läpi, ja vasta nyt ymmärrän miksi. (Se oli aika paljon paskaa, yrittäkää ymmärtää.) Opettanut sellaiset arvot tähän tuuliviireen, että muistan aina mistä oon tullut. Vähän alkaa olla hopeaa jo hiuksissa, mutta aina ollut kultaa sydämessä.

Seuraava on tuntenut epävarman Hipan, ja tuntee edelleen parhaiten. Tyttö, joka Kajaanista asti pitää mut järjissäni. Välillä tietoisesti, mutta usein varmasti silleen, ettei se edes itse tajua sitä. Kirjekaverukset, joille sanottiin että välimatkan takia tää kestää. Ja tässä sitä ollaan tuhat vuotta myöhemmin.

Sitten eräs elämäntapainkkari, joka tulee aina olemaan mulle oululainen. Se, joka sai senkin kaupungin hengittämään mun silmissä. Elämäntapainkkari, joka sopeutuu tälle vuosisadalle ja tähän hetkeen, omalla tavalaan, rauhassa. Ne peacekorut muistetaan kyllä, ja Infected Mushroom Suomenlinnassa.

Ja vielä ois eräs. Sillä on matka verissäänkin, mutta tukevammin silti maassa kuin moni. Lämpimimpiä ja huolehtivaisimpia ihmisiä ikinä. Aina pelastamassa maailmaa, yksi ihminen kerrallaan.

Todennäköisesti ette edes ymmärrä mittakaavaa, mut mun pää ei olisi selvinnyt eräästä joululomasta ikinä ilman teitä. Voimaksi mulle riittää tieto näiden ihmisten olemassaolosta.

Mun neljä maan lasta.

ihmissuhteista (voi kyllä!)

Miksi ihmisillä on niin järjetön tarve määritellä ihmissuhteensa?

Me seurustellaan, me ollaan ystäviä, me ollaan kavereita, me ollaan kavereita ja pannaan, me ollaan panokavereita, me ollaan avoimessa suhteessa, me ollaan suljetussa suhteessa, eksiä, säätöjä, hoitoja, ystäviä, kavereita, serkkuja (mitä?)....

Rupeeko ihmisiä ahdistaa, jos ne ei tiedä mihin lokeroon kuuluvat tai mihin joku niiden elämässä kuuluu? Tuleeko ihmissuhteesta ehkä vaikea sitten kun näitä määritelmiä ruvetaan kaipaamaan? Miksi jotkut kaipaavat niitä heti alusta asti? Miksi niitä ylipäätään kaivataan? Selkeyttääkö se muka jotenkin tilannetta? Mitä sitten kun se tilanne muuttuukin? Eiks olosuhteet ja tilanne muutu kuitenkin kokoajan?
Vai olenko se vaan minä, tuuliviiri, joka ei osaa päättää?

Tuntuu hassulta vaatia määritelmää tunne-elämän asioista. Jep, ja siltikin minäkin tavallaan vaadin niitä, jos en muilta niin itse itseltäni itselleni. Ja siinä vaiheessa alkaa hommat mennä päässä sekaisin. Mitä toi ihminen mulle merkitsee? Mitä mä haluaisin tältä ihmissuhteelta? Oonko mä ihastunut, tykästynyt, rakastunut, tyytynyt, tottunut vai kieroutunut? All of the above? Mihin tän nyt pitäis johtaa, miten mun/sen pitäis olla? Toi on mun kaveri, miks haluaisin painaa sitä, pitäiskö meidän olla jotain "enemmän"?

Mikä kaiken lisäks on tää "enemmän"? More than? Enemmän kuin mitä? Enemmän kuin ystäviä? Enemmän kuin ystäviä, jotka harrastaa seksiä? Enemmän. Se hämmentää mua hulluna. Yhdessäkö sitten ollaan "enemmän"? Joku supertiimi, joka on voittamaton? Vastustamaton combo? Voi elämä. Mä kun niin kovin haluaisin ajatella, että voisin olla yksinkin enenemmän. Yksinkin vastustamaton ja voittamaton. En mä siihen haluaisi tarvita jotain toista täydentämään minua.

Tottakai mullakin käy järjeen, että kaksi on enemmän kuin kolme, eiku yksi. Numeroissa se pitääkin paikkansa, Mut miten ne sit kaksin enemmän olevat, joilta katoaa vaikka ystävät, kun ne vaan on kaksin enemmän ja ah niin vastustamattomia. Nojoo, parisuhdehengailuelämä alkakoon. Ketkään muut ei kestä näitä comboja, kuin toiset tällaiset combot. Se se vasta sit on sitä elämää.

Ajautuipas juttu taas tässä raiteiltaan tälleen junassa kirjoitellessa.

Mua pelottaa yrittää määritellä ihmissuhteet. Se asettaa mulle ihme paineita ja odotuksia siitä minkälainen mun/meidän "pitäisi" olla. Joo kyllä mä tiedän, että voin itse määritellä ihmissuhteeni, mut tietyt asiat tuo muille tietynlaisia mielikuvia. Ja niitä mä haluan varoa. En halua et mut "tuomitaan" tietynlaiseksi tapaukseksi jonkin määritelmän takia. Menet möläyttämään jollekin, että oot varattu/tapailet/säädät/jotain niin niille rakentuu jo hullu mielikuva sun tilanteestas, elämästäs ja säännöistäs. Olit sitten sinkku tai naimisissa.

In a relationship with. Voi saatanan facebook. In a relationship with freedom? life? school? friends? myself? my right hand? my imaginary boy-/girlfriend? robert downey jr.? WHO THE FUCK CARES?

Ilmeisesti muut ihmiset. Turhan monta kertaa on uusi tuttu menettänyt mielenkiintonsa, jos joku seurustelee. Ei edes silleen "ai no ei sit mennä treffeille/harrasteta seksiä baarin jälkeen", vaan ihan oikeesti silleenki et "ai, no en sit haluu olla sun kaveri" -asenteella. SIIS MITÄ VITTUA TÄÄ ON? Pelkääks tyypit mustasukkaisia tyttö-/poikaystäviä? (Ok, tämäkin välillä ihan aiheellista, pakko myöntää.) MUT SILTI. Seurustelevat ihmiset menettää jonkun ihmisarvonsa? Markkina-arvonsa? Ovat ylipäätään poissa markkinoilta? Kielletään niiltä samantien baariin tuleminenkin, koska eihän ne sieltä seuraa tarvii. Sinkkuihmiset ei halua hengailla sellasten kanssa, joilta ei toidennäköisesti irtoa seksiä/parisuhdetta (helpolla ainakaan, tosin tästäkin voidaan jossitella ikuisesti). Mitä vittua täällä tapahtuu?

Sama sinänsä pätee kyllä toisinpäinkin. Seurustelevat ihmiset ilmeisesti pelkää sinkkuja, jopa kavereitaan. Silleen niinku sinkuilla ei olis mitään muuta mielessään ku saada joltain (tietysti juuri sinun poika-/tyttöystävältäsi) seksiä tai iskeä se itselleen ihan parisuhteeseen. WHAAAAAAT? Sinkut on TIETYSTI automaattisesti niin epätoivoisia, epäkohteliaita, tyytymättömiä tilanteeseensa ja urpoja, että iskee kyntensä JUST siihen sun omaan. (Ei sillä, tottakai näitäkin on. Mut eiks se kerro enemmän siitä sun omasta kullastas ku tästä sinkusta, jos se mukaan lähtee? Kertoo molemmista tällaiset tilanteet, kaikista kolmesta.)
Hohhoijjaa.

Mitä sitten kun molemmat yhdessä parisuhteessa olevat kaverit yrittää iskeä minua? Ihan avoimesti ja suoraan, leikillään ja vähemmän leikillään. Lievästi ahdistava tilanne, alkaa liikkuvia minusta riippumattomia asioita olla vähän liikaa, eli pakenin takavasemmalle aika lujaa, ennenku mun päälle lensi enemmän astioita. (Pasilan tunnelibileet, täältä tullaan!) Ja joo, ne heitteli yhdessä.

No mikäs kukas minä sitten olen?
...can I get back on that?

Mä voin tunnustaa, että oon taas rakastunut. Pahasti.

Mutta elämään, enkä vain johonkin tiettyyn sen yksityiskohtaan.

Lopuksi vielä pakko palata tähän raivohullukohtauskirjoittamiseen, ja valittaa yhdestä asiasta, joka pistää vihaksi. VAAN YSTÄVIÄ/JUST FRIENDS. SIIS MITÄ VITTUA TÄÄ NYT ON?

Anteeksi nyt vaan kaikki Romeot ja Julietit, minä rakastan ystäviäni eniten tässä maailmassa perheen lisäks, joten naama kiinni urputtajat. Noissa ilmaisuissa mua suututtaa nää "vaan" ja "just". C'mon ihmiset, voiko ihmisellä olla mitään tärkeämpää ku ystävät?

loppusanat löytyy tämän linkin takaa

Ps. Sinänsä edelliseen asiaan on pakko sanoa, että perhe on löytänyt tärkeytensä mun elämässä uudestaan ihan vasta muutaman viime vuoden aikana. Hassua. Mutta löytyi. Omalla tavallaan, mut silti.

Kiitos ja anteeksi. I'm out.

it's just me

Yllätys yllätys ei ole mikään vitsi, kun sanotaan, että tärkein ihmissuhde elämässäsi sinulla on itsesi kanssa.
Välillä sen vaan silti huomaa unohtavansa.

Viime aikoina en ole tehnyt oikeastaan mitään yksin. Joka paikkaan on tullut mentyä aina seurassa. Ja välillä jonnekin ei ole saanut lähdettyä vain sen takia, että paikalle ei ole halunnut saapua yksin, vaikka seuraa sitten paikanpäältä löytyisi. Enkä ole osannut sanoa joissain tilanteissa "ei" ihmisille, jotka ovat välttämättä halunneet lähteä jonnekin mukaan, koska "ainahan seurassa on mukavampaa". (Ja vaikka olenkin sitä mieltä, että seurassa aina on mukavampaa, on jotain asioita, tilanteita ja juttuja, jonne pitäisi mennä yksin tai ainakin ilman ekstraseuraa.) Mutta mitä helvettiä? Missä vaiheessa annoin itseni ruveta pelkäämään yksin olemista niin paljon? What a loser.

Hämmentävämmäksi asian tekee vielä se, etten koskaan ole ollut ihminen, joka tarvitsisi paikalle kokoajan jonkun. Aina olen ollut ihmisriippuvainen, mutta ei minulla ole ollut ongelmaa kuitenkaan yksikseni olemisen kanssa.

Todennäköisesti ongelmani pohtautui siihen, että olen pelännyt flippaavani yksikseni täysin. Viime vuoden lopulla, ja vielä tämän vuoden ihan alkuviikoillakin oma pää oli niin sekaisin, etten ole vain uskaltanut jättäytyä yksin ajatusteni kanssa. Yksin ollessa sekavassa päässäni kehittyy ties mitä mörköjä, ja vanhat tulevat esille, ja niitä onkin sitten pitänyt vältellä kaikin mahdollisin keinoin. Ei se ole sitten ihmekään, jos tuntuu etten tiedä kuka olen, mitä teen ja mihin oikein olen menossa. Olen kyllä jälkeenpäin sitä mieltä, että minun ei kannattanutkaan olla yksin. Jos kuukausi sitten olisin yksin yrittänyt kohdata möröt, olisin varmasti hajottanut pääni. Nyt kuitenkin viimeisen kohta kahden viikon aikana olen löytänyt jostain voiman kohdata itseni ja omat mörköni, tai ainakin tiedostaa niiden olemassaolon. Ratkaisusta saatan olla vielä kaukana, mutta ainakaan en enää käy jatkuvaa taistelua pääni sisällä. Huh mikä helpotus. Sainkin liittolaiseni takaisin.

Viime viikolla olen tehnyt paljon töitä, hoitanut raha-asioita parempaan kuntoon, ollut onnellinen elokuvafestareilla, viihtynyt kotona, käynyt parissa elokuvassakin ja hortoillut ympäri rakasta Helsinkiä - ihan itsekseni. Olin ihan unohtanut miten hyvältä se tuntuu. Olen minä nähnyt kavereita, töissä pyörinyt työkavereiden kanssa ja käynyt sukuloimassakin (kyllä, MINÄ!), mutta parhaita hetkiä menneellä viikolla ovat ylivoimaisesti olleet ne hetket, kun olen viihtynyt ihan itsekseni. Huomasin, etten olekaan täysin oma viholliseni. Osaan myös olla paras ystäväni.

Ja silloin sitä huomaa taas olevansa oma ihmisrakas, mutta itsenäinen itsensä.

2011

Tää on ollu ehdottomasti paras vuosi ikinä. Mä oon elänyt, tehnyt mitä huvittaa, käyny tosi pohjalla ja seitsemännessä taivaassa monta kertaa. En vaihtais mitään, oon ollu onnellinen. Mun elämä on ollu täynnä aivan ihania ihmisiä, ihan vitun mahtavia hetkiä ja päiviä ja elämä on maistunu, tuoksunu, näyttäny, kuulostanu ja tuntunu hyvältä. Tässä "muutama" kuva tälle vuodelle sattuneista hetkistä, joita oon tässä muistellu, kun kuvia selailin läpi. Pieniä ja suuria hetkiä, jotka kuuluu tän vuoden muistoihin. Oon niin iloinen tästä menneestä vuodesta, että meinaan haljeta. Ehkä jätän sen kuitenkin väliin, jotta pääsen kunnossa alottamaan seuraavaa vuotta.

Vuoden 2011 valokuvamuistelot, än yy tee nyt !

joonaksen kanssa tutkittiin aurinkoista ja talvista helsinkiä, edellisenä päivänä musta oli jopa tullut helsinkiläinen jihaa!

astetta rankempien tuparien jälkeen pojat sitten päätti nukkua kukin tyylillään. toni alasti pöydän alla.

ekan stadin kämpän nojatuolit! niitä on ikävä. toi keitto oli sikahyväääää

villestä ei koskaan saanu ottaa kuvia, stalkkasin sen kämpässä sitten nukkuvaa villeä, oltiin 17h putkeen pelattu boxilla silmät kierossa. sitten väsytti.

 ihmispyramidi hississä, ilmakitara-atte, lassen kuperkeikat, matin kommentit minusta, teemun totaalinen katoaminen, sipri ja viski, no abiristeily part. 2 oli parempi kuin oma risteily.

Helsinki - Stockholm - Koebenhavn - Hannover - Köln - Bruxelles - Gent - Brygge - Bruxelles - Köln - Koebenhavn - Malmö - Stockholm - Turku - Helsinki.

Totesin tän helmikuisen kaksiviikkoisen reilausreissun jälkeen etten enää ikinä nuku junassa (ei onnistunut). Loppujen lopuks ihan mahtava reissu, vaikka ikäviäkin juttuja oli. MATKAKUUMEEEEEE.

ensimmäinen kerta mustassa kissassa, youmakeme-nykytanssiesitys ja elisa ja jaana. täydellinen ilta.

vaihdettiin lumikasassa autoon renkaita. ei fiksua.

tapasin kettusiskon ekaa kertaa kunnolla kunnolla. kaunista. 

hyvin huurteinen ilta espoossa. enpä ois sillon arvannu et päädyn muuttamaan siihen kämppään

elämäntapainkkariystävä. parasta lukiolaisten liitosta seurannutta.

jokainen tarvitsee oman collin

jaakon portfoliopelleilyt. yks harvoista ihmisistä, jotka ei kameran takana häiritse mua

talvisen keskustan kauneimpia juttuja. taisin istua tuijottelemassa näitä monta tuntia.

whose line is it anyway -päivä. ilmapatja löytyi ullakolta!

minun apinaa on vähän ikävä

kantapaikka ja kantapaikan irmat

ai että kaipaan tota datausnurkkaa! parhaita lagauspäiviä jullipullin kans.

näin käy jos emilille antaa bensaa. bensaa liekkeihin ja sillee.

baarista halailemaan puita jessikan kanssa

ikuinen matkustaja, aika väsynyt tuolla hetkellä. antti saatana kuvaamassa.

junaliput kohti sodankylää

pojat kokkasi. oli sikahyvääääää! teemu ja lasse kokkas tossa kämpässä varmaa älykkäämpiä ruokia ku minä ikinä

poikien kebabinarvostuspäivä päättyi datailuun kämpillä ja bruno-leffaan. hyi.

rööperiin mä kaipaan niin

lassen hullu parta ja aten röökiääni, kannattaa reivata

ulkona kaunis päivä ja pojat hakkaa boxia, damn you sodankylä

aurinkoa ja aurinkoisia ihmisiä

mulla oli salee jotain todella tärkeää ja ratkaisevaa selitettävää taikasauvan kanssa

tyylinvaihto. ei oikee aten lasit ehkä ollu mun juttu tai mun aurinkolasit aten. who knows.

ilmapatjaan tuli reikä. damn. (minä ja nukkuvat ihmiset pakkomielle jatkuu)

ennen ku neiti karkas taas ranskailemaan, otimme kauniita kuvia!

saatettiin arttu kohti australiaa ja hippeilin hyvinkäällä aamukuudelta keinuen

kesän yks onnellisimmista päivistä

päättäri-iltana piti vähän laittautua. roskisprinsessat vai miten se oli

korealaista musiikkia, aika koreiksi sitten laitettiin itsemme. eheheh koreaa.

kalakukko. sinne jäi puhelinkin. ja järki viikonloppuna.

provinssirock. parasta. (vaikka auto jäikin sitten sille tielleen.........)

juhannus. muistutti mua miks vihaan draamaa, ja miks tykkään hulluna ystävistäni.

toisten sukujuhliin on kiva mennä kukkumaan

koko vuoden onnellisimpia päiviä

joku päivä vielä kiellän nämä leikit

tuituitui siinä se nukkuu vaikka sillä on muuttopäivä (löysin itseni kesällä uudestaan sodankylästä. wtf.)

ruisrock ja es. ihania ihmisiä ja kesäinen viikonloppu. mullon valkoset hiukset?

lawatanssit. kesän parhaimmistoa, vaikka pelkäsin että viikonloppu tulee olemaan haikea.

tällä parvekkeella pasilassa tuli vietettyä monta mahtavaa hetkeä. espoon tytöt edustaa.

puistokirppiksellä edustamassa

kallio-liike. loveit! pojilla väittely menossa

justus löytyi espoon filmifestareilta, tässä se pahoinpitelee ellan ja aleksin koiraa. oikein.

aina ei voi onnistua

ostin uuden kameran. rakastuin.

hyvinkäällä pyörimässä. kotikaupungissa on tullu käytyä yllättävän paljon, ei kotona, mutta kavereita sinne jäi

minusta ei pidetty kun kuvasin metrossa. sipri. oisit nyt hymyilly. lasse ei kato ees kameraan. byää.

varsinaista nykytaidetta tämä. mitäs menit kello pysähtymään.

se nukkuu!

meil oli tylsää ja luova olo?

hullunhauska viikonloppu rovaniemellä. miljoonas kerta lapissa tänä vuonna!

kattokaa nyt sitä ku sillä oli kauhee nälkä

oltiin farmasian opiskelijoiden bileissä kuuntelemassa markon bändiä. marko raitapaidassa rokkasi!

oltiin liftausreissulla kettusiskon kanssa

huippureissu, huippuihmiset, huippufiilis. pitäis liftata useamminkin.

siinä se olla möllötti 7h. mulla oliki sitten tylsää.

autoiltiin ihan hulluna ympäri lappia jassun kanssa. viikonlopun reissu venähti 10 päivään. ei kaduta pätkääkään.

sodankylän lukion pihassa oli tollanen kunnon slummitynnyri minkä ympärillä porukka röökas. lappi.

joka kerta jaksoin revetä näille kylteille kun ne näin. ja se oli aika monta kertaa. lande mwahahah.

pyörä katossa. tykkään tosta paikasta ihan hirveesti. kauppayhtiö vei mun sydämen.

joku hippi se siellä hyppeli

älykkään näköistä touhua eikös?

lautapelirakkaus

halloween. uskomattoman hauska viikonloppu.

se nukahti, ja mua ilmeisesti kiinnostanu iha hirveesti

11/11/11 11:11:11pm wish for the stars

huippu tyttö ja huiput jutut, ristiseiska ehkä meni vähä pieleen tosin

isoveli ja sen mysteerimustelmat

epämääräistä parvekepällistelyä ja rastojen ikävöintiä

kiihhihhiiihhhihiihihi

cosplaypikkusisko. ihan ite oli tehny koko puvun. suloisista suloisin.

rakkaat urpot

jammajamma!

Ensi vuodesta tulee varmasti vielä parempi. Mulla on hyvä odottava fiilis. Helvetin hienoja asioita tulossa joista tietääkin, ja luotan sattumaan, onnelliseen sellaiseen, että varmasti tulee yllättäviäkin hyviä juttuja. Varmaa paskaa kaatuu päälle kans, mutta siihen ei tämä elämä selvästikään kaadu.

Muutama tunti vielä tätä vuotta, käytän sen pakatessa ja muistellessa tätä vuotta ja odottaen laittoman innoissani ens vuotta. Tästä vuodesta jää niin hyvät fiilikset, että ens vuonna sit samalla fiiliksellä. Todennäköisesti vielä paremmalla.