ennen kuin vuosi tulee täyteen

Heh. Ajattelin, että jos sitä vaikka kirjottaisi tänne jotain ennen kuin tulee vuosi täyteen edellisestä tekstistä. Syitä on sille, etten ole kirjoittanut, on monia. Ei ole huvittanut istua koneella, ei ole ollut mitään sanottavaa, ei ole ollut nettiä, olen ollut liikaa reissussa tai en ole ollut tarpeeksi selvinpäin/humalassa/masentunut/iloinen/yksinäinen/onnellinen tässä viimeisen 11k aikana.

No, juttuhan nyt kuitenkin on niin, etten mä oikeestaan itsekään tiedä miksi en ole kirjoittanut. Kerrottavaa ja sanottavaa olisi ollut vaikka kuinka paljon, mut blogiin ei ole huvittanut kirjoittaa. Paperille tekstiä on vuonna 2015 ilmestynyt varmaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. En silti oikein usko, että siirrän niitä tekstejä hirveesti tänne. Aivan järjetön homma. Jonkinlaista päivitystä ja valokuvia kuitenkin tässä vuoden aikana tapahtuneista asioista tänne varmasti laitan kuhan kotona taas olen. That's a promise.

Mutta kyllä, aion taas herättää bloginkin henkiin. Ihan varmasti. Ainakin hetkeksi. Höhö.

Tällä hetkellä istun Jyväskylässä kirjastossa. Pikkusisko on vielä koulussa ja ystäväiseni nään vasta neljän jälkeen. Taitaa olla senkin miehen näkemisestä melkein vuosi. Hurjaa miten nopeasti se aika menee kun on kivaa. Elämässä on edelleen kaikki hyvin, ellei päivä päivältä paremmin. Mä olen löytänyt ihan erilaisen tasapainon elämääni ja tuntuu että energiaa riittää ihan mihin tahansa. Tai sitten se on vaan taas tää syksy? Marraskuu? Ainakin päivät ja yöt kauneudellaan sulattaa mun sydämen ihan täysin. Kohta olis taas synttäritkin. Ja sitten suuntana USA. Iik. Vihdoinkin. 
Ipodilta alkaa soida taas Amy Winehousea ja tietokoneenkin varausaika alkaa loppua. Vastapäätä istuva vanha nainen pyytää apua tietokoneensa kanssa ja sanoo kuinka olisi itsekin nuorena mielellään näyttänyt vähän värikkäämmältä ja että pöllölaukku on suloisin asia, jonka on vähään aikaan nähnyt. Hihi rakas collini. Toissapäivänä istuin puistossa ja syötin puluja. Jotkut turistit kysyivät saavatko ottaa kuvan ja koitin hautautua isoon kaulahuiviini. Myös he kommentoivat pöllölaukkua ihanaksi. Mä tiedän! Siksi se onkin matkakaverina.

Alkaa olla aika etsiä joku sopiva kirja ja hautautua nojatuoliin pariksi tunniksi lueskelemaan. 

synttäriboogie ja sillee

Ehkä aika saada tännekin (kirjoitin tätä vihkoon jossa on aika ikäviä juttuja keväältä...) jotain positiivista tekstiä. No, en muista milloin olisin ollut näin onnellinen (epäilisin, että siinä kesällä 2013?), toisaalta tuntuu, että en välttämättä ole koskaan ollut näin tyytyväinen elämääni. Okei, edelleenkin on parantamisen varaa ja opittavaa ja koettavaa, mutta minäpä en aiokaan koskaan jumahtaa paikoilleni. En koskaan. Ja ennen kuin mun mielikuvitusviholliset hyökkää kimppuun, saanen tarkentaa hieman sitä mitä edellisellä oikein tarkoitan.

Tarkoitan sitä, että vaikka jossain vaiheessa varmasti rauhoitun niin en rauhoitu.

Vaikka jossain vaiheessa asetun aloilleni, niin en asetu aloilleni. 

Got it now? Nojoo, yritetäänpäs vielä kerran.

Mä tarkoitan sitä, että koko elämä on oppimista ja kehittymistä ja etten ikinä aio luopua uteliaisuudestani, seikkailuhalustani enkä innostani kokeilla ja oppia uusia asioita. En tosin myöskään aio luopua itsesuojeluvaistostani enkä jo hyväksi havaituista "harrastuksista". (...mistähän mä nyt oikein edes puhun, noi lainausmerkit ilmesty tuohon ihan itsestään.) No, oli miten oli, nyt ehkä joku ymmärtääkin mitä tarkoitan.

"Inari rauhoitu. Asetu aloilles. Aikuistu. Päätä elämälles suunta. Älä ole tuollainen tuuliviiri. Miksi sä hypit paikasta ja kaupungista toiseen? Koita nyt jo päättää! Sulla ei varmasti kestä ihmissuhteetkaan tuollaista pomppimista. Yritä nyt edes!"

Ja minä sanon teille, että turvat tukkoon ja pitäkää huoli omista asioistanne, ette selkeesti tiedä minusta tai minun elämästä mitään.

ps. Matti on <3

maan lapset

Mä oon tuuliviiri.

Jolla on juuret maassa.

Neljässä ihmisessä kaikista eniten. Mun voimapuu kaadettiin kesän alussa, oli aika karmeeta käydä mestoilla.

Yksi niistä ihmisistä on tuntenut mut aina. Katsonut läpi kaiken paskan, enemmän tai vähemmän uskoen muhun. Oikeastaan aina enemmän. Molemmat ollaan pistetty toisemme melkoisesta paskasta läpi, ja vasta nyt ymmärrän miksi. (Se oli aika paljon paskaa, yrittäkää ymmärtää.) Opettanut sellaiset arvot tähän tuuliviireen, että muistan aina mistä oon tullut. Vähän alkaa olla hopeaa jo hiuksissa, mutta aina ollut kultaa sydämessä.

Seuraava on tuntenut epävarman Hipan, ja tuntee edelleen parhaiten. Tyttö, joka Kajaanista asti pitää mut järjissäni. Välillä tietoisesti, mutta usein varmasti silleen, ettei se edes itse tajua sitä. Kirjekaverukset, joille sanottiin että välimatkan takia tää kestää. Ja tässä sitä ollaan tuhat vuotta myöhemmin.

Sitten eräs elämäntapainkkari, joka tulee aina olemaan mulle oululainen. Se, joka sai senkin kaupungin hengittämään mun silmissä. Elämäntapainkkari, joka sopeutuu tälle vuosisadalle ja tähän hetkeen, omalla tavalaan, rauhassa. Ne peacekorut muistetaan kyllä, ja Infected Mushroom Suomenlinnassa.

Ja vielä ois eräs. Sillä on matka verissäänkin, mutta tukevammin silti maassa kuin moni. Lämpimimpiä ja huolehtivaisimpia ihmisiä ikinä. Aina pelastamassa maailmaa, yksi ihminen kerrallaan.

Todennäköisesti ette edes ymmärrä mittakaavaa, mut mun pää ei olisi selvinnyt eräästä joululomasta ikinä ilman teitä. Voimaksi mulle riittää tieto näiden ihmisten olemassaolosta.

Mun neljä maan lasta.