espoo ciné

Tässä kuvia mun Espoo Cinéilystä, kuvauskiitos Niilalle myös!

Nämä leffafestarit päättää aina mun kesän. Iik.

Mut elämä jatkuu, syksy tulee<3

Postaan tän nyt, enkä piilota tonne elokuulle, koska en jaksa muuttaa postauksen aikataulutusta ku meil on kaverin kans juttu kesken ja siinä (muka) kestää.

soitin musiikkia cinételtas! mua kehuttii hihiii imogen heap ah JA MENIN KATTOO TON LEFFAN VAAN TISSIEN TAKIA HÄHÄÄ. oli pelottava ja ahdistava, vaikka siinä oli tissit o.O

hassuja ihania ihmisiä

pöljät !

maahiset !

tjooooo, random puistoilta, ihana puistoilta cinén jälkee. <3.

tajusin et kesä loppuu (tai söin liikaa)

hell leffan porukkaa, ah. 

mua ujostutti kun olin vähä fanityttö.

PS. kannattaa kurkata kesä-elokuujutut uusiks, sinne on viimeisen parin viikon aikana ilmestyny kaikki mahdollinen kesältä, jonka tänne aion laittaa ^^ hihii

np: Somebody I used to know - Gotye ft. Kimbra

Mua oksettaa tän biisin kliseys ja suosio, mut sille on syynsä. Haluun ainaki uskoa niin.

Oon yrittäny kirjottaa tästä monesti. Katotaan miten nyt käy.
Turha postata nimikkobiisiä, se löytyy blogista kyllä siltä hetkeltä kun nämä olot on ollut.

Mitä sitten kun toista ei enää tunne? Jos se yrittää olla jotain muuta? Miellyttää itseään, minua, herra hakkaraista tai krapulakalaa. Tollanen se on oikeesti?
Mitä sitten kun joku on niin tottunut siihen, ettei se riitä, ettei se enää tajua riittävänsä. Että se oli just ihana ja mahtava "vaan" omana itsenään. Mitä sille sit sanoo?

No se huutaa vastaukseks et kaikki vika on minussa. Mä vaadin liikaa, oon kiireinen ja sosiaalinen ja iloinen ja onnellinen muidenkin ansiosta. WAIT WHAT? Mistähän lähtien se on väärin?

Sit siinä yrität viestiä järjellä, tunteilla, biiseillä, menoilla, sanoilla, eleillä ja kaikella et haloooooo mitä vittua sä teet?

Jossain vaihees tajuut, ettet pääse enää millään käsiks tähän ihmiseen. Ei toivoakaan. Ja jos jatkat samalla linjalla ni alat myös vihaamaan itseäs ja kostat omille läheisilles kaiken paskan mitä sun päässä tän pyörremyrskyn jälkeen pyörii. (Anteeksi.) Vitun lumivyöryefehtipaskawhatever.
Itkettää, suututtaa ja päälimmäisenä on helvetillinen pettymys. Siihen paskapäähän joka katos, mut vielä enemmän itseensä. Mä annoin sen oikeesti tehdä tän mulle. En enää tunne itseäni.

Kuka saatana tää muija on?

Ja edelleen soi sama biisi, mut ketä mä en nyt tunnekaan? Kenestä mä nyt puhun?

Aika ruveta kuuntelemaan jotain toista biisiä tuli aikoja sitten.

it's just me

Yllätys yllätys ei ole mikään vitsi, kun sanotaan, että tärkein ihmissuhde elämässäsi sinulla on itsesi kanssa.
Välillä sen vaan silti huomaa unohtavansa.

Viime aikoina en ole tehnyt oikeastaan mitään yksin. Joka paikkaan on tullut mentyä aina seurassa. Ja välillä jonnekin ei ole saanut lähdettyä vain sen takia, että paikalle ei ole halunnut saapua yksin, vaikka seuraa sitten paikanpäältä löytyisi. Enkä ole osannut sanoa joissain tilanteissa "ei" ihmisille, jotka ovat välttämättä halunneet lähteä jonnekin mukaan, koska "ainahan seurassa on mukavampaa". (Ja vaikka olenkin sitä mieltä, että seurassa aina on mukavampaa, on jotain asioita, tilanteita ja juttuja, jonne pitäisi mennä yksin tai ainakin ilman ekstraseuraa.) Mutta mitä helvettiä? Missä vaiheessa annoin itseni ruveta pelkäämään yksin olemista niin paljon? What a loser.

Hämmentävämmäksi asian tekee vielä se, etten koskaan ole ollut ihminen, joka tarvitsisi paikalle kokoajan jonkun. Aina olen ollut ihmisriippuvainen, mutta ei minulla ole ollut ongelmaa kuitenkaan yksikseni olemisen kanssa.

Todennäköisesti ongelmani pohtautui siihen, että olen pelännyt flippaavani yksikseni täysin. Viime vuoden lopulla, ja vielä tämän vuoden ihan alkuviikoillakin oma pää oli niin sekaisin, etten ole vain uskaltanut jättäytyä yksin ajatusteni kanssa. Yksin ollessa sekavassa päässäni kehittyy ties mitä mörköjä, ja vanhat tulevat esille, ja niitä onkin sitten pitänyt vältellä kaikin mahdollisin keinoin. Ei se ole sitten ihmekään, jos tuntuu etten tiedä kuka olen, mitä teen ja mihin oikein olen menossa. Olen kyllä jälkeenpäin sitä mieltä, että minun ei kannattanutkaan olla yksin. Jos kuukausi sitten olisin yksin yrittänyt kohdata möröt, olisin varmasti hajottanut pääni. Nyt kuitenkin viimeisen kohta kahden viikon aikana olen löytänyt jostain voiman kohdata itseni ja omat mörköni, tai ainakin tiedostaa niiden olemassaolon. Ratkaisusta saatan olla vielä kaukana, mutta ainakaan en enää käy jatkuvaa taistelua pääni sisällä. Huh mikä helpotus. Sainkin liittolaiseni takaisin.

Viime viikolla olen tehnyt paljon töitä, hoitanut raha-asioita parempaan kuntoon, ollut onnellinen elokuvafestareilla, viihtynyt kotona, käynyt parissa elokuvassakin ja hortoillut ympäri rakasta Helsinkiä - ihan itsekseni. Olin ihan unohtanut miten hyvältä se tuntuu. Olen minä nähnyt kavereita, töissä pyörinyt työkavereiden kanssa ja käynyt sukuloimassakin (kyllä, MINÄ!), mutta parhaita hetkiä menneellä viikolla ovat ylivoimaisesti olleet ne hetket, kun olen viihtynyt ihan itsekseni. Huomasin, etten olekaan täysin oma viholliseni. Osaan myös olla paras ystäväni.

Ja silloin sitä huomaa taas olevansa oma ihmisrakas, mutta itsenäinen itsensä.

yhteydenpitoriippuvuutta

Mä olen ihan mauttoman riippuvainen puhelimestani ja netistä. No, tälleen ihanan uuden vuoden aluksi löydänkin sitten itseni tilanteesta, jossa uudessa kämpässä ei ole nettiä ja mun sim-kortti päätti irtisanoutua täysin. Rikki. Kaput.
Tietysti mun hienoon sotasuunnitelmaan kuuluu netin hankkiminen mahdollisimman nopeasti kämpille (kiitos akl nettiyhteydestä töissä), ja uuden simkortin hankkiminen. Tänään tosin joudun varmaan kävelemään R-kioskille ja hankkimaan prepaid-liittymän, että mut saa edes jostain kiinni tässä lähitulevaisuudessa. Ei muuten, mutta aivan liian paljon kaikkea epämääräistä menoa, jolloin tarvitsen kyllä puhelimen. Oh why oh why did this happen now.

Mulla on jotenkin järkyttävä tarve olla tavoitettavissa. Että muhun saa yhteyttä jos haluaa, voi jutella, voi pyytää kylään ja että mulla on mahdollisuus samaan. Rakastan pöytäpuhelimia, en pysty itse sellaista käyttämään koskaan, koska en ole paikallani silleen että siinä olis mitään järkeä. Mutta ajatuksena ne viehättää mua, ja ulkonäöltään ne on huomattavasti esteettisempiä minun silmissäni. Fuck you älypuhelimet. Okei, mä ehkä jossain määrin myös roikun puhelimessani liikaa kiinni, mut siihen vaikuttaa myös se, ettei mulla ole muuta kelloa. God damn, nykyhetken selviytymisennuste vaan pahenee. Kyllä mä pärjään ilman puhelinta, voisin oppia elämään sillälailla, MUTTA en halua. En missään määrin. Mä rakastan puhelintani! Voisin kirjoittaa sille rakkausrunon tai laulaa kuutamosonaatteja. Palvoa sitä päivästä toiseen, koska se on siinä minua varten.
Nyt meille ilmeisesti tuli ero, joku asumusero ehkä, koska asiakaspalvelusta sanottiin et homma saadaan ens viikolla hoidettua, mut silti. Ei ollut tämä rakkaus ikuista. Ja nyt menen hankkimaan prepaid-liittymän. Sehän olisi kuin etsisi lämpöä huoran sylistä. Byää.

Internet. Miten ihmiset on pärjänny ilman sitä? Ei ihme, että se on ylipäätään haluttu keksiä. Nerokasta sanon minä. Pääsen bloggaamaan! Pääsen facebookiin! Lisää kanavia olla ihmisiin yhteydessä, sehän facebookissakin ihmisiä viehättää, ja se se ainoa syy on, miksi minäkin olen siellä. Tosin tietysti on aina ne ikuiset Farm Villen pelaajat. May God have mercy on their soul tai jotain. Pääsen sähköpostiin! Koska mun nykyinen pomo esimerkiksi kieltäytyy ottamasta muhun yhteyttä puhelimitse, aina spostia. No, nytpä on hieno tilanne kun kummallakaan ei saa kiinni. I'm so screwed. Pääsen myös lukemaan niitä miljoonaa blogia, joita kuola poskessa seuraan. Pääsen lukemaan uutisia. Pääsen skypettämään ulkomailla olevien kaverien kanssa! Voin ladata elokuvia ja musiikkia netistä laittomasti ja olla ylpeä itsestäni ja panoksestani musiikki- ja elokuvatuotantoon. Öööhmmmm...joo. Nettipankki on kans yllättävän kätevä.

Eli, mua ei saa puhelimella kiinni, enkä kotona pääse tietokoneelle. Rautakausi ja erakoituminen, here I come!