sunnuntai 25. syyskuuta 2011

isä tietää

Minä kuulin tässä pari päivää sitten sellaisen jutun, että oon haltioissani vieläkin. Isä oli puhunut omalle äidillee, kuinka sen varmaan pitäisi ruveta tekemään niinkuin minä, ja tehdä vaan asioita joista se tykkää.

God damn dad, i am proud!

Ja tämän asian kautta rupesin miettimään, kuinka asiat oikeesti tällä hetkellä on just niin. Mä oikeesti teen vaan asioita joista mä tykkään. Nojoo, laskujen maksamisesta en tykkää, eli ei kyse nyt ihan näin pienistä asioista ole, mut silti. Elämä on sellaista, minkälaista mä haluan sen olevan. Ja kun mietin mitä on tulossa, kaikki vaikuttaa ihan unelta, niin onnellinen oon.

Hämmentävää itseasiassa, miten monta päivää, jo reilut kaks viikkoa, oon ollut melkoinen pilvissäkävelijä. Koin lievän romahduksenkin, mutta oon onnistunut jättämään sen asian taakseni tai ainakaan se ei paina mun jokapäiväistä fiilistä. Tuntuu et kävelin voittajana pois. Ainakin hetkellisesti, mä oon selvinnyt.


Pää edellä sukeltaminen kielletty, mut just sen mä aion elämäni kanssa tehdä.
Nyt kun pystyn, mä nautin elämästä täysillä.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

pössöilyä

"Eiks täällä kukaan saatana tiiä mitä pössö tarkottaa!"
Oh boy, onneksi tiesi.

Hassua miten tosi kummallisilla yhteensattumilla voi voittaa jotain sellaista, että meinaa järki lähteä, kun miettii miten pienistä asioista elämä loppujen lopuks on kiinni. Jos en olis 3 vuotta sitten päättänyt lähteä mukaan liittoon (Suomen lukiolaisten liitto, voi kyllä, luojan kiitos en ole siellä enää), en ois nyt kesällä tavannut yhtä tärkeimmistä ystävistäni. Enkä olis viettänyt yhtä mahtavimmista viikonlopuista vähään aikaan nyt viime viikonloppuna. Siitä on edelleen jotenkin niin mahtavat pärinät, ettei voi muuta ku läpistä vähän tännekin.

Joo minäpä lähden tästä viikonlopuksi Rovaniemelle hupsista vaan ja hupsista vaan olikin sitten just niin helvetin mukavaa kun vaan pysty haaveilemaan. Itseasiassa paljon mukavampaa. Uskomaton fiilis kun joku, jota ei ole tuntenut kovin pitkään, on kuitenkin sellainen jonka tuntee tooosi hyvin, ja jolle vois kertoa kaiken maan ja taivaan väliltä. Lohduttavaa, ja helvetin siistiä, että on olemassa ihmisiä jotka on jotenkin vähän samalla tavalla sekaisin kuin itse.

Sellainen tällä hetkellä useammin kaukana kuin lähellä oleva ystävä, josta tietää sanomattakin, että piru vie, tämä tyyppi mut sais revittyä kaikesta paskasta ylös, jos joskus sellaiselle tulis tarvetta, eikä se itse välttämättä ees tajuaisi mitä tekee. Siihen fiilikseen riittää jo sekin, että tietää että jossain tuolla turhan kaukana pohjoisessa se ihminen on olemassa, vaikka siitä ei joka päivä elonmerkkejä tulisikaan.

Ja sitten sitä pystyy viettämään viikonlopun tän ihmisen seurassa, ja vaikka ei oo nähnyt liian pitkään aikaan, mikään ei oo muuttunu. Riittää ne puhelut ja tekstiviestit ja fbhäiriköinnit, kun useammin törmäilyyn ei ole mahdollista. Ja silti joku niin kaukana pystyy olemaan niin isona tukena ja piristyksenä, että se on tavallaan henkisesti läsnä, vaikka välissä oliskin monta monta sataa kilometriä.

Tai ehkä syynä onkin vaan telepatia ja liian vilkas mielikuvitus. Pitäisköhän hakeutua hoitoon? Ehkä alan kohta näkemään harhojakin. Voihan pössö sentään.

maanantai 12. syyskuuta 2011

rovaniemi - hki

Joku vitun älypää kuorsaa korvan vieressä.
Kunnon nilkki ja kuorsaakin vielä unissaan. Voi elämän kevät.

Kun se oli hereillä, se piereskeli kokoajan ja lähenteli. Hyi helvetin vitun saatanan perse. Ja nyt kun se nukkuu, niin ilmaa tulee kovaäänisesti kummastakin päästä. Very fucking fantastic.
Ällöttää ihmiset jotka kuvittelee, että voi tehdä mitä vaan välittämättä muista. Ja kyllähän ne voi, mutta saako ne jotain kiksejä siitä, että aiheuttaa toisille oksettavan olon? Nojoo, kyllä mä tiedän että aika monetkin saa.
Kyllä munkin mielestä voi ja pitää tehdä ihan just niitä asioista, joita haluaa, mut ei toisten ihmisten kustannuksella. Ainakin se vituttaa kun tällaista osuu kohdalle. Eikä lopeteta vaikka sanotaan ensin ystävällisesti ja sitten vähemmän ystävällisesti. En mä halua tuntemattomille ihmisille (enkä tietenkään varsinkaan rakkaille) aiheuttaa tahallani paskaa fiilistä aiheettomasti. Ja tuntemattomat nyt on viattomia ja ties mitä. Suututtaa tollanen hiplaaminen ja toisen henkilökohtaisen alueen rikkominen noin oksettavasti ja kokoajan. Pysyis kaukana musta tai tulee turpiin ihan aiheestakin. But hey, that's just me.

Käskin ton aivokuolion menemään vessaan paskantamaan. En saatana tykkää peräilmasta, enkä oksettavien ihmisten lähentelystä.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

kofeiini pärisee

Hullu ihminen.

Vesipisarat osuu ikkunaan. Tuntuu vähän kuin lentäis. Kahvipsykoosit toimii taas. Ja Reznorin musiikki. Miksi en ole vieläkään katsonut sitä elokuvaa?

Naapuritalossa sammui valot. Sama stalkkeri-ikkuna kuin viimeksi. Laitanpa verhot nyt äkkiä kiinni, en halua olla tarjottimella täällä. Joku näistä päivistä se heppu on taas mun ovella. Kasvattaa sitä mustaa aukkoa mun päässä, jonka se on sinne tehnyt. Mitä tarvitaan siihen että ihmisen psyyke hajoaa? Voiko ulkopuoliset asiat pitää sen kasassa tai hajottaa? Eiks kaikki kuitenkin lähde pään sisältä? Tunteeko sen kun sekoaa? Miltä se mahtaa tuntua?

Hulluus?

Tajuaako sitä edes? Vai tuntuuko, että olis vaan muita fiksumpi. Nero. Nero? Eikös hulluus ja nerous ole aika lähellä toisiaan? Voisinko mä nyt keksiä jotain suurta kun on niin hullu olo? Riittääkö kofeiini oikeesti sekoittamaan pään näin pahasti?

Ilmeisesti riittää, otanpa toisen kupin kahvia.

tiistai 6. syyskuuta 2011

i want your soul

Mulla ei ole mitään hajua oikeestaan miksi mä aloitan uuden blogin. Mä tiedän kyllä tasan tarkkaan miksi kaadoin vanhan ja kuoppasin sen syvälle nettihautausmaalle, mutta en oikein ole varma, miksi nyt koen jotain outoa tarvetta aloittaa uudestaan.
Ei, se ei johdu niistä monista enemmän tai vähemmän ilkeistä sähköposteista, joita sain kaadettuani edellisen, enkä aio uutta osoitetta ees vanhan blogin seuraajille julkisesti mainostaa.

Kai minä vain sitten kuitenkin olen jotenkin koukussa bloggaamiseen julkisesti, tarvitsin vain uuden ulkonäön ja osoitteen, eli jonkinlaisen aloituksen puhtaalta pöydältä. Siksi kai ne ihmiset käy plastiikkakirurgillakin ja tekee maisemanvaihdoksia. 

Tavallaan oon omassakin elämässäni nyt harjoittanut lähiaikoina plastiikkakirurgiaa ja maisemanvaihdoksia. No, vuoden alussa Helsinkiin muutto nyt oli se iso maisemanvaihdos, vaikka elämä täällä olin ollut jo viimeiset kuusi vuotta, ja vaikka en plastiikkakirurgilla olekaan käynyt, hiustyyli vaihtuu tasaisin väliajoin. Todennäköisesti hiusten kannalta epäterveellisen tasaisin väliajoin, eli usein. Viimeisin muutos on rakkain, ja siitä olen kaikista eniten innoissani, mulla on rastat! Vihdoin.

Ihan viimeisten muutaman päivän aikana, eräs pienessä ajassa hurjan rakkaaksi tullut tyttö sattui keksimään mulle lempinimen, jolla osui enemmän kuin täysin oikeaan. Hippa.
Jokainen varmasti (ja toivottavasti) tietää hippaleikin idean, kun joko otetaan toisia kiinni, tai juostaan itse karkuun. Well mates, that's the story of my life! Joko mä juoksen jotain ihmistä (yleensä useampaakin) kiinni, ja jos satun saamaan kiinni, niin juoksen sitten karkuun. Tai sitten vaan juoksen karkuun. 
Tavallaan ehkä jopa se karkuun juokseminen on tän jutun the thing, koska siihen se aina päätyy, vaikka mä ensin olisinkin ollut se joka juoksee perässä. Ehkä mä pelkään, ja pelkäänkin sitä, mitä voisi tapahtua, jos en juoksis karkuun. Jos minä olen aina se joka lopulta juoksee karkuun, en joudu olemaan se, jota juostaan karkuun.

Tämän lempinimen, ja uskomattoman elämäntäyteisen 2 vuoden jälkeen, mä olen taas valmis aloittamaan blogin kirjoittamisen. Turvavyöt kiinni, se on menoa nyt.