Kaksi pikkumiestä, jotka veivät sydämeni. En ollut nähnyt pieniä serkkujani melkein puoleen vuoteen. Kahdesta ujosta pikkupojasta olikin kuoriutunut hurmaavia sydäntensärkijöitä. Kolme tuntia molempien roikkuessa jaloissa, yhtään vierastamatta, meni aivan liian nopeasti. Serkkupojat esittelivät lelujaan, leikkivät kamerallani (kyllä, se on vielä ehjä) ja syöttivät mulle aivan liian monta keksiä. Pienet lapset ovat ihailtavan aitoja, se aurinkoisuus joka niiden naamaltaan paistoi, tarttui väkisinkin tämänkin vähemmän lapsista pitävän tytön kasvoille. Ja se tunne, kun pikkumiehet molemmat tunnistivat vanhimman serkkunsa puolen vuoden jälkeen, oli sanoinkuvaamaton. Rupesin melkein vollottaa!

Minä (!) lupauduin lapsenvahdiksi, jos tarvetta vain tulee.
Enkä jaksaisi odottaa, että se hetki tulisi.

kiirekuulumisia

Nojoo, vuosi lähti aika jännittävästi liikkeelle, ja oikeastaan nyt vasta alkaa tuntua, että ehkä se elämä voittaakin. Tästä fiiliksestä kiitokset kuuluu kiireelle. Jos mulle annetaan liikaa aikaa ajatella ja miettiä ja pohtia, niin katastrofi on ihan oven takana.

Parin ensimmäisen viikon aikana tässä kuussa ei oikeestaan tuntunu saavan mitään aikaiseks. Raha-asiat oli ihan totaalisen sekaisin, takuurahojen kanssa ties mitä sekoilua edellisen kämpän kanssa, uuden kämpän vuokraa ei saanut heti maksettua, puhelin paskana, kämpässä ei nettiä, työpaikalla pomo ei tykännyt olla paikalla yhtään ohjeistamassa, opiskelut alkaa hitaasti, materiaalimaksut oli kuviteltua isommat ja toinen kämppiksistä tykkää riehua 24/7. Kotonakaan ei siis saanut hetken rauhaa, että olis saanut päänsä kuntoon ja asiat hoidettua. Yksinkertaisesti energiaa ei riittänyt mihinkään, mulla jäi syöminen ja nukkuminen silti ihan toisarvoisiksi asioiksi, ja tuntu että pää pamahtaa lopullisesti. Aika pahasti pamahtikin.

Nyt kuitenkin tällä viikolla sitä on saanut taas elämänsä kasaan, ja jaksanutkin tehdä asioita. Maanantaina mulla meinas tulla totaalisesti seinä vastaan, mutta onneksi eräs Nummelasta kotoisin oleva neiti oli pelastava enkeli, ja otti mut mukaansa landelle, että sain vähän aikaa hengittää rauhassa ja sain kuin sainkin pääni järjestykseen. Heti seuraavana päivänä asiat alkoi luistaa. Kumma miten paljon voikaan rakas seura, pari lihapiirakkaa ja sauna pelastaa.

Nytpä sitä sitten ollaan taas elämässä kiinni. Tällä viikolla tullut paiskittua töitä, vaikka aseistakieltäytyjäliitossa näköjään pomo kieltäytyy töistäkin. DocPoint-leffafestareilla tulee myös tehtyä töitä, osaltaan kyllä varmasti fiiliksen pelastaa nää festaritkin, tai auttaa nostamaan ylös. Taas leffafestariporukkaa, festarifiilistä ja ylipäätään rakastan sitä duunia. Kaiken lisäks pääsee katsomaan kaikkia mahtavia elokuvia! Perfecto! Kämpässäkin meininki on sinänsä parantunut, kettusisko vaihtoi olohuoneeseen, ja koko kämpässä on heti huomattavasti lämpimämpi fiilis. Omakin huone alkaa tuntua jo kodilta, vielä kun saisin tehtyä sen paperivalokuvatilauksen (huhhei mikä sana), niin sais nekin seinälle.

Tässä tammikuun alussa on tullut pohdittua omaa itseänsä aika paljon. Todennäköisesti vähän liikaakin. Mitä mä haluan elämältä? Minne mä haluan päätyä? Mitä haluan tehdä? Kenen kanssa haluan viettää aikaa? Mitkä asiat tuntuvat oikeilta? Myönnetään, että oon ollu vähän eksyksissä oman itseni kanssa. Tuntuu, että jossain määrin vanhat asiat, sellaiset aikaisemmat jutut, jotka on vaan ohittanut vähän olankohtautuksella, iski nyt päälle. Kuitenkin nyt vähitellen tässä kiireen keskellä, joka on mulle niin ominaista, alkaa tuntua siltä, että on taas löytänyt itsensä. Ei ehkä kaikkia palasia, mutta ainakin tietää mikä maa ja mikä valuutta. Sinänsä fiiliksiä omasta olosta tällä hetkellä kuvastaa sanatarkasti toi biisi jonka tähän laitoin, häiriintyneen pään häiriintyneitä mietintöjä.

JA mun on ihan pakko päästä reissuun. Pakko. Musta tuntuu että osaltaan tää alkuvuoden hajotus, vaikka asiat alkoikin vuoden vaihteessa järjestyä, johtuu kuitenkin osaltaan myös siitä, etten oo tehnyt kunnon reissua vähään aikaan. Viimeksi lokakuussa pari viikkoa lappireissausta. Darn. Pakko päästä jonnekin, parhaassa tapauksessa ulkomaille. En tykkää olla paikallani, vaikka nyt olenkin paikkakunnallisesti paikallani Helsingissä. Thank God. MUTTA ehkä Espoossa vietetyistä 3kk on jäänyt sen verran pahat traumat, että lääkkeenä toimii nyt Helsingissä asuminen, mutta tarvitsisin vielä sen reissun. Sitä suunnitellessa.

Työpaikan keittiössä Nathanin kanssa. Hassu brittipoika, joka puhuu paljon. Englanniksi on hauska jutella. Yritetään tehdä ruokaa, ja sain lahjaksi soijajuustoa. Maistuu hassulta. Meidän juustosienipadasta tuli aivan herkullista. Istutaan toimiston lattialla pahvilaatikoiden keskellä ruuan kanssa ja jutellaan musiikista ja elämästä. Hassu yhteenkuuluvuuden tunne ihan uuden tuttavan kanssa. Hetkellisesti mikään murhe ei paina. Pystyy pitkästä aikaa hengittämään syvään ja kuuntelemaan omia ajatuksiaan, ilman että pelottaa. Rauhallista ja radiosta soi Beatlesia.

yhteydenpitoriippuvuutta

Mä olen ihan mauttoman riippuvainen puhelimestani ja netistä. No, tälleen ihanan uuden vuoden aluksi löydänkin sitten itseni tilanteesta, jossa uudessa kämpässä ei ole nettiä ja mun sim-kortti päätti irtisanoutua täysin. Rikki. Kaput.
Tietysti mun hienoon sotasuunnitelmaan kuuluu netin hankkiminen mahdollisimman nopeasti kämpille (kiitos akl nettiyhteydestä töissä), ja uuden simkortin hankkiminen. Tänään tosin joudun varmaan kävelemään R-kioskille ja hankkimaan prepaid-liittymän, että mut saa edes jostain kiinni tässä lähitulevaisuudessa. Ei muuten, mutta aivan liian paljon kaikkea epämääräistä menoa, jolloin tarvitsen kyllä puhelimen. Oh why oh why did this happen now.

Mulla on jotenkin järkyttävä tarve olla tavoitettavissa. Että muhun saa yhteyttä jos haluaa, voi jutella, voi pyytää kylään ja että mulla on mahdollisuus samaan. Rakastan pöytäpuhelimia, en pysty itse sellaista käyttämään koskaan, koska en ole paikallani silleen että siinä olis mitään järkeä. Mutta ajatuksena ne viehättää mua, ja ulkonäöltään ne on huomattavasti esteettisempiä minun silmissäni. Fuck you älypuhelimet. Okei, mä ehkä jossain määrin myös roikun puhelimessani liikaa kiinni, mut siihen vaikuttaa myös se, ettei mulla ole muuta kelloa. God damn, nykyhetken selviytymisennuste vaan pahenee. Kyllä mä pärjään ilman puhelinta, voisin oppia elämään sillälailla, MUTTA en halua. En missään määrin. Mä rakastan puhelintani! Voisin kirjoittaa sille rakkausrunon tai laulaa kuutamosonaatteja. Palvoa sitä päivästä toiseen, koska se on siinä minua varten.
Nyt meille ilmeisesti tuli ero, joku asumusero ehkä, koska asiakaspalvelusta sanottiin et homma saadaan ens viikolla hoidettua, mut silti. Ei ollut tämä rakkaus ikuista. Ja nyt menen hankkimaan prepaid-liittymän. Sehän olisi kuin etsisi lämpöä huoran sylistä. Byää.

Internet. Miten ihmiset on pärjänny ilman sitä? Ei ihme, että se on ylipäätään haluttu keksiä. Nerokasta sanon minä. Pääsen bloggaamaan! Pääsen facebookiin! Lisää kanavia olla ihmisiin yhteydessä, sehän facebookissakin ihmisiä viehättää, ja se se ainoa syy on, miksi minäkin olen siellä. Tosin tietysti on aina ne ikuiset Farm Villen pelaajat. May God have mercy on their soul tai jotain. Pääsen sähköpostiin! Koska mun nykyinen pomo esimerkiksi kieltäytyy ottamasta muhun yhteyttä puhelimitse, aina spostia. No, nytpä on hieno tilanne kun kummallakaan ei saa kiinni. I'm so screwed. Pääsen myös lukemaan niitä miljoonaa blogia, joita kuola poskessa seuraan. Pääsen lukemaan uutisia. Pääsen skypettämään ulkomailla olevien kaverien kanssa! Voin ladata elokuvia ja musiikkia netistä laittomasti ja olla ylpeä itsestäni ja panoksestani musiikki- ja elokuvatuotantoon. Öööhmmmm...joo. Nettipankki on kans yllättävän kätevä.

Eli, mua ei saa puhelimella kiinni, enkä kotona pääse tietokoneelle. Rautakausi ja erakoituminen, here I come!

to-do list

Tänä vuonna minä haluan

panostaa enemmän itseeni, tehdä paljon töitä ja opiskella täysillä, palata tanssiharrastukseen sekä valmentajaksi että omiin tanssiryhmiin, tanssia vesisateessa, saada ukkosella hienoja kuvia, liftata kettusiskon kanssa pohjoiseen asti, matkustella ulkomaille, käydä keikoilla, juopotella ja rehata, nauraa peilikuvalle, istua yöllä autossa, pelata paljon pelejä, juoda itseni pöydän alle, juoda muut pöydän alle, herätä vieraasta paikasta, unohtaa missä olen, ostaa liljoja, puhua pitkään puhelimessa, heittää kuperkeikkoja keskellä katua, rakastua uuteen kämppään ja kämppiksiin, unohtaa ajan kulun, nähdä kaukaisia kavereita, käydä jossain missä en ole koskaan käynyt, nähdä jonkun bändin livenä jota en ole koskaan nähnyt, löytää jonkun uuden mahtavan artistin, huutaa ääneni pois, käydä monilla festareilla, vetää aamukännit suunnittelematta, yllättää ihmisiä, saada yllätyksiä, valokuvata järjettömän paljon, juosta karkuun ongelmia, saada puhelimen jossa on aidot soittoäänet, käydä taas yksin elokuvissa, juoda siiderin ilman että alkaa ällöttää, nähdä kaikkia rakkaita mahdollisimman paljon, sulkea puhelimen viikoksi, hoitaa terveyttäni, olla murehtimatta, avata jonkun silmät elämälle, tehdä ison paperivalokuvatilauksen, itkeä onnesta, saada kaulakorun, ostaa kirjoja, haluan olla unohtamatta vanhoja tekemisiä ja ihmisiä, nähdä pikkusiskoja hurjasti enemmän, muistaa isoäitejä, piristää jonkun päivää, hymyillä koko naamalla, nauttia nostalgiasta ja elämän pienistä asioista ja tehdä yhtä mukavia asioita kuin tänä vuonna, sekä paljon enemmän.

Eniten kuitenkin haluan rakastaa elämää yhtä paljon kuin nyt. Uskoa itseeni ja olla ylpeä omasta itsestäni.
Lohduttavaa, helpottavaa, ilostuttavaa ja onnellista on se, että mulla on niin hyvä fiilis tulevasta vuodesta. Niiden asioiden, joihin voin vaikuttaa, en anna mennä pieleen.

ps. Kettusisko pesi muuton keskellä pyykkiä. Valkoisesta vaaleanpunaista. Me ollaanki aika vaalenpunaisina tulevasta vuodesta. Melkeen ällöttää tällanen odottava onnellisuus. Imelää.

Ja blogin kannalta tältä vuodelta sellaista, että haluun "perustaa" tänne sellasen "tässä hetkessä on hyvä olla" -systeemin, vähän tollaisia juttuja ku tuo runo tai mikä ikinä onkaan tuolla blogin vasemmassa reunassa. Onnellisia elämän pieniä hetkiä.

Keskellä muuttolaatikoita, paskaa ympäriinsä enemmän kuin järki sallii. Kettusiskon kanssa jätetty uusi vuosi täysin juhlimatta, oon laittoman onnellinen ton ihmisen olemassaolosta. Ilman krapulaa tai väsymystä vuosi 2012 vastaan. Ilmassa muutosta ja odotusta enemmän kuin pää tai sydän kestää. Vaikea pysyä paikallaan innosta. Sitä huomaa yksikseen hymyilevänsä tulevaisuudelle, hetkellisesti ilman pakosuunnitelmia. Pikkusiskoilta tekstiviestit ja isä soitti. Hymyilyttää niin paljon että naama repeää. Alle 24h uuteen kämppään. Vielä ei tunnu vuodelta 2012, but it's coming. Kovaa ja korkealta.