päivärantarauha part. 98467394

Viime yönä kävin istumassa laiturilla pari tuntia keskellä yötä ja fiilistelin vaan miten hyvin voi taas asiat olla. Joskus puoli vuotta sitten jos joku olisi mulle sanonut, että asiat järjestyy näin hyvin ja näin nopeasti, niin olisin varmaan nauranut muutaman tunnin päin sen toisen kasvoja. Ei olisi kannattanut.

Viime syksynä kävi kyllä aika kummallisesti. Jossain omien synttäreiden aikaan tuli lopullisesti romahdettua oman pään kanssa. Kaput. Joskus elämä läväyttää eteen aika monta pettymystä kerrallaan. Viime syksynä aivan liian monta pettymystä ja liian monta täysin puskasta tullutta ikävää asiaa kerralla.

Mutta hittolainen miten paljon sitä on viimeisen vuoden, ja varsinkin viimeisen 9-10 kuukauden aikana oppinut itsestään taas uutta. Löytänyt uusia asioita ja löytänyt takaisin sellaisia, jotka jo luuli unohtaneensa.

Joku fiksu tulikettu sanoi hyvin minulle kerran; henkinen kasvu ei koskaan ole kivutonta.
(Vaikka kyseessä taisikin silloin olla aivan jonkun toisen henkinen kasvu, kuin kummankaan meistä.)

muutosta

Joo, voihan vittu. Yritä tässä nyt sitten viimeisten 4 päivän jäljiltä jotenki kerätä ajatuksia sen verran pöydälle käsiin lattialle rinkkaan tai johonkin, että saisi jotain lukemiskelpoista yllämainitusta aiheesta ulos.

No tuota tuota.

Aloitetaan vaikka siitä, että joo. Viime talvi ei mennyt ihan nappiin. En koe mitään sen suurempaa tarvetta selittää miks vaikutin kuolleelta (eikä mitään "no se on se talvi c'mon" -juttuja tähän, vaikka eihän se nyt kesä ollutaan), mutta aattelin vähintäänkin kertoa, missä pisteessä sitä mennään nyt.

No, hyvä ehkä aloittaa siitä ettei enää pitkään aikaan ole tuntunut kuolleelta.

Mä en kertonut muutostani kuin parille ihmiselle ennenku päätin kajauttaa sen ilmoille facebookissa viime sunnuntaina. En tiedä kiinnostaako loppujen lopuksi ketään mun motiivit, oli miten oli, mutta täältä tulee.

Mä tarvitsen tätä.

Asia oli yllättävää kyllä mietitty aika viimeisenpäälle juuri näin. Mun piti tehä se päätös keinoista ja toimista yksin, ja ilman huonoa omatuntoa mihinkään suuntaan. Oli aika sellaselle minäminäminäminäminä-ajattelulle. Silleen, että oikeesti tein myös sen päätöksen, ennenku kysyin varsinaisesti kenenkään mielipidettä. Mut hei sitähän me narsistit tehään eiku

Hups vain miten siinä sitten kävikään. Yhtäkkiä, kesken kaiken, täydellisen ajan koittaessa (no tämän tajusin sitten vasta mietiskellessäni realiteetteja........ehkä) mä totesin toiselle huoneessa olevalle, että minäpä muutan Rovaniemelle. Paskaakos tässä, antaa palaa vaan.

Eikä polteta tälläkään kertaa mitään siltoja, ei.

Hitto, 823 kilometriä ei oo mitenkään vähän. Ei tosiaan. Hyyyyyyyi, ties missä kohtaa sitä oliskaan jo seikkailemassa jos lähtiskin Helsingistä kohti etelää. 823 kilometriä ihan mihin suuntaan tahansa Helsingistä. Tuli leikittyä joku puoli tuntia googlemapsilla ja mittailtua mihin sitä oikein pääsis. En voi väittää, etteikö maasta lähteminen jalat tomusta pöllyten houkuttelis. Ainahan se houkuttelee, mut ei se oo vieläkään ajankohtaista, antaa sen asian vielä kerätä voimiaan jonkin aikaa.

Elämä on lähtemistä ja tulemista parhaimmillaan.

päivärantarauha

Kävin tossa reilu viikko sitten isän kanssa Päivärannassa. Kävin sanomassa kesälle heipat ja toivottamassa syksyn sinnekin tervetulleeksi. Oli haikea vuorokausi, kun katseli luontoa joka valmistautui talveen, mutta ei niiden kaikkien värien keskellä voinut kovin pitkään haikeilla.

Jossain määrin jopa jännitin isän kanssa kahdestaan sinne lähtemistä. Isä täytti 20. päivä 49 vuotta. Ei kyllä uskoisi. Kaikki sanoo, että se on tosi nuori isä, mutta minä väittäisin sitä silti kolmekymppiseksi. No, sitten mä olisin 3-vuotias. Damn, ei ehkä sittenkään.

Kaikki kliseiset "viimeinen kesämökkiviikonloppu" -jutut piti tietysti tehdä, sen lisäks käytiin piiiitkällä kävelyretkellä meidän metsässä, murtauduttiin meidän omaan peräkärryyn, pestiin peräkärry, tehtiin puukuormaa ja haukuttiin kovaan ääneen telkkaria. Kaiken lisäksi missään ei nuku niin hyvin kuin tuolla. Mulla ei oo pitkään aikaan ollut niin levännyt olo, kuin sen vuorokauden jälkeen. Tämän kaiken lisäks isän kanssa on ihan mahtavaa vaan jutella. Ihan mistä sattuu, politiikasta perheeseen ja elokuvista sienilajeihin.

Isoäiti oli isällekin sanonut, että "miten niin aurinkoisesta lapsesta tuli tuollainen". Sitä me sitten isän kanssa yhdessä ihmeteltiin, että miten me nyt molemmat ollaan tällaisia. Tällaisia perusonnellisia hölmöjä, jotka tajuaa missä maailma menee, niin hyvässä kuin pahassakin. Elämä jättää jälkensä ihmisiin, ei me voida olla enää sellaisia valkohiuksisia pikkulapsia, jotka ei tiedä pahasta maailmassa mitään, eivätkä ole koskaan siihen törmänneet.

Isällä alkaa olla hopeaa hiuksissa, mutta kultaa sydämessä.

kuulemma peräkärryn pesemistä ei tarvitsis vetää taiteiluks

hulluna törkeen kokoisia etanoita, edelleen.

isä nauroi kun kävin etsimässä aarretta

toi murroslohkare on pienen omakotitalon kokoinen, ihan sairas näky, ja jostain hevonhelvetistä jääkauden mukana tullu

ah

hetki, jolloin maailma painoi liikaa (tai oikeastaan sen jälkeen, kun päätin ottaa vielä kuvan)

pojat yritti hakea mut baariin, ei pahemmin kiinnostanu

sinisiä ovia ja paljon valokatkasimia ja peilejä

siskotkin löytyi

Päivärannassa oli myös hetki, jolloin maailma painoi liikaa. Istuskelin itsekseni rannassa ja mietin, mihin suuntaan se elämä tästä oikein lähtee. Helpotti vaan möllöttää pitkään paikallaan ja miettiä pää puhki sitä, mihin se elämä oikein aikoo minut viedä. Ei sillä, että keksisin jonkun ratkaisun, tai haluaisin edes tietää.

Välillä on vaan kiva miettiä, pelätä, arvailla, toivoa, haaveilla ja nähdä tähdenlento.