maan lapset

Mä oon tuuliviiri.

Jolla on juuret maassa.

Neljässä ihmisessä kaikista eniten. Mun voimapuu kaadettiin kesän alussa, oli aika karmeeta käydä mestoilla.

Yksi niistä ihmisistä on tuntenut mut aina. Katsonut läpi kaiken paskan, enemmän tai vähemmän uskoen muhun. Oikeastaan aina enemmän. Molemmat ollaan pistetty toisemme melkoisesta paskasta läpi, ja vasta nyt ymmärrän miksi. (Se oli aika paljon paskaa, yrittäkää ymmärtää.) Opettanut sellaiset arvot tähän tuuliviireen, että muistan aina mistä oon tullut. Vähän alkaa olla hopeaa jo hiuksissa, mutta aina ollut kultaa sydämessä.

Seuraava on tuntenut epävarman Hipan, ja tuntee edelleen parhaiten. Tyttö, joka Kajaanista asti pitää mut järjissäni. Välillä tietoisesti, mutta usein varmasti silleen, ettei se edes itse tajua sitä. Kirjekaverukset, joille sanottiin että välimatkan takia tää kestää. Ja tässä sitä ollaan tuhat vuotta myöhemmin.

Sitten eräs elämäntapainkkari, joka tulee aina olemaan mulle oululainen. Se, joka sai senkin kaupungin hengittämään mun silmissä. Elämäntapainkkari, joka sopeutuu tälle vuosisadalle ja tähän hetkeen, omalla tavalaan, rauhassa. Ne peacekorut muistetaan kyllä, ja Infected Mushroom Suomenlinnassa.

Ja vielä ois eräs. Sillä on matka verissäänkin, mutta tukevammin silti maassa kuin moni. Lämpimimpiä ja huolehtivaisimpia ihmisiä ikinä. Aina pelastamassa maailmaa, yksi ihminen kerrallaan.

Todennäköisesti ette edes ymmärrä mittakaavaa, mut mun pää ei olisi selvinnyt eräästä joululomasta ikinä ilman teitä. Voimaksi mulle riittää tieto näiden ihmisten olemassaolosta.

Mun neljä maan lasta.

kirjekaveri kyläilee

Voi miten paljon odotinkaan tämän tytön saapumista.

Melkein 2 vuotta siitä kun oltiin viimeksi nähty. Heinäkuussa se olisikin ollut tasan.

Juna-asemalla se oli miettinyt, että miten tunnistaa mut, kun mulla kokoajan vaihtuu hiusten väri. Minäpä taas pystyin olemaan aivan varma siitä, että tunnistan tän tytön. Ne pitkät kullanvaaleat hiukset ja leveän hymyn tunnisti jo kaukaa. Ah, tyttö tökkimisetäisyydellä, siinä se vaan nyt oikeesti on, eikä tää ole mikään hallusinaatio. (Ellei sit haluta alkaa saivartelemaan siitä, miten kaikki on vaan ihmisen päässä ja lässynlää, mut ei nyt lähdetä sille tielle.)

Viikonloppuun mahtu kirppareita, kahviloita, baareja, venesatama, sisäpiha, kavereita, maalailua, metroilua, salkkarit-talo (voi kyllä!), naurua ja juttelua. Täydellinen venähtänyt viikonloppu. Se tyttö pall mallin tumman vihreiden röökiensä kanssa muistutti minua siitä, kuka olen. Ollaan tunnettu tooosi monta vuotta, ja vaikka nytkin taukoa näkemisessä oli täysin typeristä ja uskomattomista syistä melkein kaksi vuotta, niin mikään ei ollut muuttunut mihinkään, enemmänkin mennyt molemmilla parempaan suuntaan ja edelleen meidän välilläkin asiat oli samoin.


Se on hieno fiilis se. 

Ja loppuun vielä 2 biisiä, jotka on meidän.