first things first

Haalari on ehkä paras keksintö ikinä. Nytkin tässä makoilen sängyllä ihanassa oranssissa haalarissani (jossa on huppu! perfectooooo). Kaikilla pitäisi olla oma haalari, mie löysin omani Keuruulta Marissan kanssa kun seikkailtiin löytötexissä. (Kirjotetaankohan sitä ees xllä? no ihan sama, sieltä kuitenki.) Ja toinen löytyi Mayan vaatteista, jotka se oli laittamassa eteenpäin. Sekin rantautuu Rovaniemelle vielä joku päivä Hyvinkäältä.

Hups. Syyskuu. Ja sekin lähenee jo loppua. Niin tekstit ja kuvat syksyllä blogiin? Joojoo, kyllä ne on tulossa, mulla vaan ”vähän” kesä venähti, ja nyt syksy tuli yhdellä rytinällä tänne Rovaniemelle tullessa, ja pitää saada tämä arki kuntoon (ahhahha meinaan kuolla nauruun sanan ”arki” kanssa, mikä hitto se sellanen ees on? arki eli elämä? elämä kuntoon? jösses.) ennen kuin voin jumahtaa pariks viikoks tietokoneen ääreen käymään kuvat läpi ja kirjoittamaan tekstit puhtaaksi tietokoneelle tuolta kirjastani. Kyllä ne sieltä kuitenkin tulee. (Joku päivä.)

Oon edelleenkin (ja kokoajan vain enemmän) sitä mieltä, että tää muutto on ehkä paras päätös pitkiin aikoihin. Ehkä ikinä. Ainakin tähän elämäntilanteeseen. Vuorokauden Rovaniemellä vihdoin paikkakuntalaisena (joo pitäis varmaa virallistaakin asia tässä lähipäivinä?) viettäneenä ei voi kuin hymyillä tuskastuttavan leveästi sille faktalle, että täällä sitä nyt vihdoin ollaan. Kolme hurraahuutoa, miljoona papukaijamerkkiä ja ryyppy sille. Kämppä ja ihmiset ja koulu ja luonto ja kaupunki ja oma fiilis muodostavat kyllä sellaisen mahdollisuuksien kolmion (vai kuusikulman? sopivassa neliössä kuuhun?), että tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Kiehuttaa pari asiaa oikein urakalla. Se, että jotkut pitää mua siltojen polttajana vain sen takia, että liikun paljon paikasta toiseen ja koska tunnen paljon ihmisiä. Awesome. En tiennytkään, että asia on näin. Ihan eri juttu on sitten se, etten jaksa myrkyllisiä ihmissuhteita elämässäni. (Siltojen polttamista ei myöskään ole se, että joskus on pakko olla itsekäs, ja keskittyä vain itseensä ja unohtaa kaikki muut, jotta selviää.) Toinen asia, joka kiehuttaa vielä pahemmin noita muutamaa aivosoluani, on se, että ihmiset kuvittelee asioita ja tekee omat päätelmänsä minusta ja minun elämästäni, kysymättä minulta miten asiat oikeasti ovat. KYLLÄ MINÄ KERRON JOS KYSYTÄÄN. (Jos minua huvittaa sinulle kertoa.) Epäreilua uskoa kuulopuheita tai keksiä asioita omassa päässään toisen elämästä, JA USKOA MIELUMMIN ITSEÄÄN KUIN SITÄ KENEN ELÄMÄSTÄ ON KYSE. Argh. Ja sitten vielä yksi asia. Se, että ihmiset kuvittelevat ulkopuolisina ymmärtävänsä kahden toisen ihmisen ihmissuhteen. Silleen että henkilö C kuvittelee ymmärtävänsä henkilöiden A ja B ihmissuhteen. Sori vaan tyypit, mutta ei onnistu. Ei ainakaan jossei kysytä tai puhuta suoraan. Ja siltikään se ei tule onnistumaan. Että jos sitä nyt vaan kuitenkin keskityttäisiin sitten niihin omiin ihmissuhteisiin how about? Tai ainakaan ei tuomita mitään eikä ketään pelkkien omien päätelmien perusteella. (Tottakai muistakin ihmisistä tulee puhuttua, eipä nyt ruveta tekopyhiksi, mutta koitetaan silti pitää mielessä, että oma elämä on se tärkein homma, ja annetaan niiden toisten häärätä omissa elämissään mitä haluavat. Puututaan vasta sitten jos on pakko tai kysytään ainakin jos ihmetyttää. Sitten sitä joko saa vastauksen tai ei saa, simple as that.) JA kun nyt kerran tähän hommaan lähdettiin, niin yksi asia vielä. Minä puhun paljon itsestäni ja omasta elämästäni. Voi kyllä, koska olen onnellinen. Mie puhun myös paljon ympärilläni olevista ihmisistä, koska minä tykkään niistä ihmisistä ja koska ne liittyvät minuun ja minun elämääni. Puhun myös huonoista asioista ja huonoista kokemuksista, koska ne liittyy ihan yhtä paljon minun elämääni, kuin ne hyvätkin asiat. Mie en aio kieltää negatiivisten asioiden olemassaoloa, koska ne on ihan yhtä paljon minun elämääni kuin ne hyvätkin asiat. Meissä kaikissa on hyvät ja huonot puolet, ja jossei olisi molempia, niin niitä toisia ei ehkä edes huomaisi. En minä tiiä, mutta tämän minä olen omassa elämässäni oppinut. Eläköön kukin tavallaan, mutta älkää tulko minulle avautumaan, jossei minun tapani kiinnosta. (Tai tulkaa vaan, mutta älkää ihmetelkö jossen jaksa kuunnella. Riippuu ehkä avautujasta?) Sitten ei varmaan kannata hengailla minun seurassa, this also is as simple as that. Mie luotan siihen, että ympärilläni olevat ihmiset ymmärtää tämän asian, ja sietää myös niitä huonoja asioita. Pointtina ehkä on se, että tärkeää on että niitä hyviä asioita on mm. niissä ympärillä olevissa ihmisissä enemmän kuin niitä huonoja. (Ihan niinku kaikessa elämässä don’t you think?) Ja totta kai huonoista piirteistä tai paskamaisista tavoista tai ikävistä asioista sanotaan, koska silloin niihin on myös mahdollista vaikuttaa. Ähää! Taas se suun avaaminen ja suoraa puhuminen auttaa tähänkin ongelmaan. Voihan vittu, mie oon varmaan nero. (EIKU NARSISTI!!!!!!!!111!1)

Mie en rehellisesti tiennyt miten paljon voi toisesta ihmisestä tykätä. Mitenkähän tämän selittäisi. Tykkään ihan hulluna ihmisistä jotka on mun elämässä. (Toisista ylläripylläri enemmän kuin toisista.) Tykkään tykkään tykkään. Mutta sitten tulee joku, josta vaan tykkää eikä oo ees ihan varma, että miksi. (Tää tosin pätee aika moneen tapaukseen, helposti tykästyn ihmisiin sillä sekunnilla kun ne tapaan, enkä ees tiiä miks niin kävi. Mut ajan kanssa se sit selvii.) Mut sit tämä tapaus. Tavallaan kyllä tietää miksi, ja voi sen itselleen selittää, mut sit toisaalta ei jaksa ees miettiä. Just because. (Toisaalta mun mielestä just näin sen pitääki mennä.) Sitä sitten pohtii, että onks tää nyt sattumaa vai kohtalo vai järjenlähtö vai uskoon tuleminen vai nirvana vai biologia vai henkiolennot vai matrix vai alienit vai robotit vai elämä vai mikä hiton homma tässä nyt oikee on takana, ja lopulta päättää (taas) ettei jaksakaan oikeestaan miettiä. (Ja miettii silti jonkin ajan päästä taas että mitäs hittoa.) Aika hullua ja pelottavaa ja ihanaa ja mieletöntä ja mahdotonta ja mahdollista ja kaikkea maan ja taivaan väliltä. Auringonnousuja ja –laskuja. Syksyjä ja pitkiä kesiä ja talviunia ja keväisiä heräämisiä. Mieletöntä. (Mieletön on btw mun uusin lempisana. Mieletöntä. Parasta.)

Oon tainnut tämän asian jo blogissakin tunnustaa, mut oon löytänyt itsestäni sellaisia asioita takaisin, jotka oon kiireeseen hukannut monia monia vuosia sitten. (Ja myös uusia juttuja, joihin on tykästynyt ihan hulluna, ja jotka tuntuu kuitenkin sellaisilta, että tällainenhan minä oon aina ollut. Näitä asioita minä tykkään tehdä.) Mutta mie tykästyin kiireeseen, selvisin kiireestä ja tykkäsin elämästäni kiireisenä. Sellaisena, että joka päivä oli hulluna jotain. Sellaisena, että joka päivällä oli jokin merkitys, sain paljon asioita aikaan, enkä heittänyt hetkeäkään hukkaan. Johonkin turhaan ja sellaiseen, joka oli vain minua varten. Mutta se, että kohta 22-vuotiaalla neidillä on ollut kaksi kertaa elämässään ihan totaalinen burnout, ei ole ehkä ihan tervettä. Tervettä on se, että päätin ettei niin käy enää ikinä.

Hiljaisuuden palvonta on minusta ihan pelleä. Okei, selitän ehkä vähän enemmän, ennen kuin kaikki vähintäänkin suomalaiset tulee vetämään turpiin. Hiljaisuuden palvonta SEURASSA on pelleä. Mä voin olla hiljaa, mä rakastan olla hiljaa, mutta yleensä olen silloin yksin. Kun oon ihmisten seurassa, niin tulee hölistyä kaikesta maan ja taivaan välillä. Tärkeistä ja vähemmän tärkeistä asioista. Tulee kommunikoitua, koska se tekee minusta ihmisen. Se on minulle yksi hienoimmista asioista koko ihmisenä olemisesta. Se, että voin jakaa niitä asioita, joita päässä pyörii. (Pidemmän päälle siellä pään sisällä tulee myös yksinäistä, but hey, maybe that’s just me…………….) Tottakai ymmärrän myös sen tilanteen ihanuuden, kun ei tarvita sanoja, että voi olla ihmisten kanssa ja olla vain hiljaa. (En minä nyt ihan niin jäätävä papupata jaksa _aina_ olla seurassakaan.) Mutta niin kauan kun minusta lähtee ääntä, haluan jakaa asioita joita päässä pyörii ja joku (ainakin jaksaa esittää, että) kuuntelee (tai mikä parasta, osallistuu, keskustelee!), niin minä kyllä selitän sitten urakalla. PORK KANA, ja sit se on vittu vihannes!

(Naurattaa miten paljon nyt tulee tekstiä, onneks tässä koneessa ei ole nettiä, tulis varmaan huudeltua facebookissa ihan naurettavalla tahdilla jostain kissavideoista, rovaniemestä ja siitä miten kivaa on olla minä………)

Mulla on aika paljon muistettavaa elämässä. Paljon ihmisiä, jotka kaikki haluan muistaa. Ja muistankin, en vaan muista enkä jaksa kokoajan olla muistuttamassa siitä, etten ole heitä unohtanut. Sen takia otan kuvia, peitän seinät valokuvilla, lähetän kortteja, soittelen, kirjoitan ja lainaan vaatteita. Ihmiset, jotka on mulle rakkaita, on kokoajan mun ajatuksissani, ja sillä tavalla kokoajan läsnä. Välillä se fakta, että niitä ihmisiä on niin paljon, ja että osa niistä on niin kaukana, meinaa repiä mun sydämen palasiksi, ja välillä tuntuu, että se sydän on niin iso, että selviän mistä tahansa. On aivan saatanan epäreilua kuvitella, että olisin unohtanut jonkun toisen, vaan sillä perusteella, että muistan jonkun toisenkin. Vielä epäreilumpaa on se, että kuvitellaan, että juoksen toista karkuun, kun juoksen jonkun toisen kiinni. Minun puolesta joka ikinen, joka niin kuvittelee saa haistaa pitkän paskan ja hypätä kaivoon. (Mieluiten juuri tuossa järjestyksessä.)

Oon ollut Rovaniemellä nyt reilun vuorokauden, ja oon saanu jo säärystinparin valmiiksi, tykästynyt kämppään ja rakastunut ihmisiin tässä kaupungissa. Kävellyt monta kilometriä ja nukkunut melkein iltapäivään asti. Jutellut äidin kanssa pitkään puhelimessa ja viestittänyt isälle, että hengissä ollaan. Hetkeäkään en ole ikävöinyt Helsinkiä, mutta monta pientä hetkeä montaakin ihmistä sieltä. Ens kuun puolessa välissä mie sinne taas pölähdänkin, can’t wait, mutta en aio hukata hetkeäkään (tai ehkä kuitenkin muutaman silloin tällöin) tästä kaupungista ja tämän kaupungin ihmisistä kaivaten muualle. Haluan luottaa siihen, etteivät asiat katoa, ja jos katoavat, niin se ei sitten ollut sen arvoista. Ja taas tottakai minulla on valta myös vaikuttaa siihen, etteivät asiat katoa, mutta olen silti sitä mieltä, etteivät tärkeimmät asiat elämässä katoa ihan noin vain hups vaan.

Oon niin täynnä ajatuksia ja unelmia ja haaveita ja kaikkia positiivisia suunnitelmia, etten meinaa muistaa avata edes ovea poistuessani huoneesta. Pää pilvissä ja jalat maassa. No, nyt on vähän kyllä vielä sellainen olo, että olisin jäänyt sinne jonnekin pilvien yläpuolelle ihan kokonaan. ”Kyllä se Rovaniemen arki sieltä kolahtaa kohta päin näköä ja masennut sinäkin niinku kaikki muut.” Niin tota ööööö? En taida edes vaivautua vastaamaan tuollaiseen kommenttiin.

Saippuakuplia. Kirjoja. Hassun värisiä tyynyjä. Youtube-videoita. Kissakuvia. Futurama. Ruskalehtiä ulkona ja sisällä. Viileitä päiviä ja kylmiä öitä. Valkoiset verhot ja sauna. Niin paljon innostusta ettei pysyisi sukat jalassa jos osaisin niitä käyttää. Kamera tallessa ja miljoona lankakerää. Epävarmuutta ja sen aiheuttamaa levollisuutta. Maailman kaunein tekstiviestitunnustus ja prepaid-liittymän ongelmat. Hetkellinen mielen rauhattomuus, mutta pysyvä mielenterveys. Ensilumen odotusta ja ruskalehtien kuvaamista. Kova ikävä pikkusiskoa ja toiveet siitä, että mahdollisimman moni tulee etelästä tänne kylään. (Älkää kuitenkaan kaikki kerralla………………) Uuden blogin suunnittelua ja vanhan päivittämistä.

Se tunne, että ensimmäistä kertaa elämässäni, en olekaan enää valmis kuolemaan, koska on vielä niin paljon koettavaa.

(Tähän pakko lisätä, että aikanaan kun kirjoitin tekstin ”kuolemasta”, niin edelleen keskeneräisenä on teksti ”elämästä”, joka toivottavasti näkee jokin päivä myös päivänvalon blogissa. Tekstin kirjoittaminen on vähän unohtunut, mutta unohtunut sen elämän ja elämisen keskelle, josta olen iloinnut ja kirjoittanut jo monia vuosia. Onneksi se kertoo vielä enemmän, kuin se teksti. Jonka aion kyllä siltikin kirjoittaa valmiiksi.)

käsikirjoitettuja tilanteita?

Ihmisiin tutustuu välillä ihan vitun kummallisista sattumista johtuen. Tuntuu et ne tilanteet on jotenkin jonkun täytyny käsikirjoittaa (syytän Joulupukkia), koska ne vaan on niin uskomattomia, että miettii miten se voi olla mahdollista, ja että jos olisi siinä tilanteessa tajunnut mitä vielä tulee tapahtumaan, niin olis hämmentänyt ihan vitusti. Hämmentää näin jälkeenpäinkin, mutta päälimmäisenä tulee semmonen ”ah elämä on ihanaa ja täynnä yllätyksiä ”-henkinen humala. Koko yön näistä ja muista jutuista kettusiskon kanssa kälistyäni ajattelin jakaa tätä ilosanomaa tännekin.

Nojoo, kettusisko. ”Vittu sulla on iiiihanat hiukset.” Tätäpä olin humalassa tälle tytölle selittänyt jatkuvalla syötöllä. Menin ystävän kanssa moikkaamaan kettusiskon kaveria, josta ei hirveesti ollut seuraksi, eikä omastakaan ystävästäni, niin olin valinnut uhriksi tän törkeen hurmaavan punapään.

Stam1napoika hmm joo. Muistan et tää urpo istui mun paikalla junassa ja sillä oli tosi vanha Stam1nan paita päällä. Käskin pois mun paikalta junassa ja hetken päästä sitä jo sovittiin porukan kanssa yhteistä taksia Jurassic Rockin alueelle juna-asemalta. Mullon ikävä sitä paitaa.

Isoveljeen tutustuin Stam1napojan kautta, se halus kertoa yhdestä mulle tapahtuneesta jutusta sille, ja lähteä yhdessä lahtaamaan ihmisiä. 

Pössö, nojoo, kuten aikaisemmassa blogitekstissä luki, tämä herra ties mitä pössö tarkoittaa kun kovaan ääneen kirosin yhdellä tapahtumalla, ettei sitä kukaan tajua.

Mr. Jones halusi tietää miks 12-vuotias tyttö tuijottaa kukkakaupassa pitkään kukkia. Vastaus oli ”mullon huono päivä, imen hyvää fiilistä kaikista näistä tuoksuista ja väreistä”. Kuulemma tämän takia muhun halusi sitten tutustua, vaikka oli itse sillon 18.

Reetu, toinen kaveri etsi itselleen kirjekaveria netistä ja randomilla linkkasi mulle mesessä (joojoo silloin käytin vielä meseä uh ah) jonkun ilmoituksen ja sano et kirjota sä vaikka tolle. Trallallalaa onneks kirjoitin. Harmittaa ihan helvetisti, etten oo kohta puoleentoista vuoteen nähny tätä neitiä, mut väleissä ollaan edelleen ja kovasti nyt yritämme järkätä treffit.

Herra jolle en keksi hienoa salanimeä mwahhaha oisko ”fuck reality”?, noh sanotaan vaikka näin et hyvä että lähdin toisen ystävän kanssa katsomaan miten paska paikka se Sodankylä loppujen lopuksi on. Kyllä, se on perseestä. Kaikki sieltä tuleva kuitenkaan ei.

Elämäntapaintiaaniveli (joo meitä molempia liitossa kutsuttiin elämäntapainkkareiks). Hmm no, kannattaa pistää virallisessa paikassa Scandinavian Music Groupin tilalle soimaan Infected Mushroomia. Joku halusi tietää kuka saatana sen biisin laittoi soimaan.

Hawk. Kannattaa jutuillaan paljastaa kuinka nörtti on ja aloittaa tyynysota nörttipojan kanssa.

Colli. Kannattaa ottaa hallitukseen tyttö joka tulee paikalle tukka hulmuten ja poistuu yhtä nopeesti kun tulikin, mut ehti tehdä pysyvän vaikutuksen siinä välissä.

Lapista, se oli ainoa asia jonka tästä pojasta muistin kun se mut facebookissa lisäsi kaveriksi. Melkoinen trollaaja ja häirikkö, mut sekös ihmisessä ihastutti (ja ihastuttaa edelleen ja on se livenäki kiva mwahhahaha.)

Porukan hiljaisimmalle kannattaa päättää ruveta avautumaan kaikesta mikä reissussa on päin persettä ja miksi muut on perseestä. Sieltä löytyi jätkä joka oli samaa mieltä, kaikkea muuta kuin hiljainen, ja veti sarkasmillaan mut onnesta sanattomaks.

Tsunami, noh yhteisten kaverien kautta tämän tytön kanssa samaan paikkaan, mut yhdessä kirottiin luonnonkiharia hiuksia. Ne on muuten edelleenki perseestä.

Erääseen murupullaan tutustuin koska pikkusiskollani ja sen pikkuveljellä oli jotain epämääräistä sekavaa ties mitä, jota en ees tarkkaan muista, mut ihme sattumien jälkeen huomasin tämän asian takia juttelevani tän herran kanssa.

Tässä ehkä mieleenpainuvimmat tapaamiset. Sitä vaan miettii miten pienistä asioista elämä on kiinni, ja miten paljon muistoja ja asioista ois jäänyt kokematta ja kuulematta jos ois tehny asiat yhtään eritavalla. Hassua, että kaikki mun elämäni tärkeimmät ihmiset löytyy tältä listalta, toiset tärkeämpiä kuin toiset, mut ketään en vaihtaisi, ja kauhistuttaa ajatellakin, että jos en olisi johonkin näistä tutustunut. Hulluja yhteensattumia, ei mitään ”oltiin samalla luokalla koulussa”, ”perhetuttujen lapsi” tai ”työkaveri” –meininkejä, joissa ei sinänsä ole mitään vikaa, ei sillä ole väliä miten huippuihin ihmisiin tutustuu, kuhan tutustuu, mutta itse jaksan ihmetellä miten kummallisesti olen parhaisiin tyyppeihin törmännyt. Siihen vielä päälle se miten onnellinen oon siitä, et nää ihmiset on elämässä, ja hetkellisesti se tuo hulluna valoa paskamaiseen tilanteeseen, kun kuitenkin näkee ympärillään sen, minkä takia se kaikki on aina kestämisen arvoista ja ne, jotka tekee elämästä siedettävää.

Voi elämä mikä kuva, mut tällainen on fiilis ja satuin tän kuvan muistamaan. Vanha kämppä mwah. Ja mietin hirveesti laitanko tähän tekstiin tunnisteeksi "elämärakkaus", koska elämärakkauskohtaus mulla on. Se on kiva fiilis, kannattaa kokeilla. Ja jaksan itsekseni tässä käkättää kun keksin ihmisille aina nerokkaita sala-/lempinimiä. Menenpä nyt vihdoin onnellisena käkättämään itseni unten maille. Vittu. Naurattaa liikaa. Hakeudun hoitoon.

kofeiini pärisee

Hullu ihminen.

Vesipisarat osuu ikkunaan. Tuntuu vähän kuin lentäis. Kahvipsykoosit toimii taas. Ja Reznorin musiikki. Miksi en ole vieläkään katsonut sitä elokuvaa?

Naapuritalossa sammui valot. Sama stalkkeri-ikkuna kuin viimeksi. Laitanpa verhot nyt äkkiä kiinni, en halua olla tarjottimella täällä. Joku näistä päivistä se heppu on taas mun ovella. Kasvattaa sitä mustaa aukkoa mun päässä, jonka se on sinne tehnyt. Mitä tarvitaan siihen että ihmisen psyyke hajoaa? Voiko ulkopuoliset asiat pitää sen kasassa tai hajottaa? Eiks kaikki kuitenkin lähde pään sisältä? Tunteeko sen kun sekoaa? Miltä se mahtaa tuntua?

Hulluus?

Tajuaako sitä edes? Vai tuntuuko, että olis vaan muita fiksumpi. Nero. Nero? Eikös hulluus ja nerous ole aika lähellä toisiaan? Voisinko mä nyt keksiä jotain suurta kun on niin hullu olo? Riittääkö kofeiini oikeesti sekoittamaan pään näin pahasti?

Ilmeisesti riittää, otanpa toisen kupin kahvia.