toukokuu

No oho. Toukokuu vaan meni, hups vaan ja katos.

Työt alkoi. Linnanmäki paljastui mukavammaksi paikaksi kuin mitä osasin odottaa. Odotin aika karuja juttuja. Kävin parhaissa UG kekkereissä miesmuistiin Helsingissä. Huhhuh. Nautin pikkusiskon seurasta laittoman paljon. Ikävöin sitä myös liikaa. Löysin eräät kalliot uudestaan. Pölähtänyt kaverin kämpille aamupäivällä nukkumaan ja uskoutunut salaisuuksista Tin Tin Tangon terassilla. Kävin ehkä parina päivänä koulussakin. Juhlin siviilipalveluksen loppumista. Juhlin sitä pitkään. Vietin ensimmäisen kesäalppari-illan. Silittelin poliisihevosia. Vietin festivaalia kadulla ja ostin pitkästä aikaa salaattia kaupan ruokatiskiltä.

Pyöritin tulia ja unohdin muiden elementtien olemassaolon. Pyysin vapaapäivää ja järkytin leffamaullani. Huolestuin välimatkoista ja ikävöin etukäteen. Haaveilin reissusta, mutten halunnut lähteä. Menin monta kertaa nukkumatta töihin, mutta kotiin vain väsyneenä. Löysin kodin kaverin sohvalta ja toisen patjalta. Ostin ruskean mekon ja unohdin pelätä. Jätin kameran pois ja lumouduin musiikista luolassa. Söin parhaita tortilloja ja löysin aurinkolasit. Unohdin maksaa laskut ja olen piirtänyt mielelläni. Piirtänyt paljon. Aloittanut kirjontatyöni ja  istuttanut kukkia ja vihanneksia. Viettänyt pitkiä aurinkoisia päiviä Linnanmäellä harmistumatta. Kironnut ajan kulumista ja saanut parhaita ajatuksia pitkään aikaan.

Olen katsonut peiliin hymyillen pitkästä aikaa ja lakaissut syksyn ja talven tuhkat.

Löysin silti tuhkistakin elämää.

yöllisiä energiapuuskia

Keskellä yötä saan tosi usein epämääräisiä energiapuuskia. Nyt mä tiskaan nyt mä siivoan vaatekaapin nyt mä järjestän hyllyt uusiksi nyt mä etsin sen ja teen tuon ja luonnostelen nuo ja kirjoitan blogiin ja sähköpostia ja ja ja

Mikähän siinä on, että nämä oireet vielä tuntuu pahenevan sillon, kun kämppis on mennyt jo nukkumaan? Hyvä siinä sitten sen nukkua jos mä alan ähistä ja puhista ympäri kämppää ja tehdä nyt kaikki ne miljoona asiaa, jotka on tekemättä ja jotka nyt sillä hetkellä tuntuu maailman tärkeimmiltä.

Mä aion nyt hillitä itseni. En ala riehua, enkä tehdä mitään hyödyllistä, mutta kovaäänistä. En nyt kyllä tosin tiedä, olisiko yksikään niistä asioista, joita kohtaan minulla nyt on inspiraatio, missään määrin hyödyllisiä. Keskityn nyt johonkin sellaiseen, joka ei aiheuta nukkuvalle sydänkohtausta. Kaivan sen luonnoslehtiön esille, kirjoitan siihen blogiin jotain epämääräistä, tarkistan huomisen työkamat ja koulukamat, piirtelen kesäkalenteria EEEEIIIiiIIII PAKKOPAKKOPAKKO saada teetä!

Teen ristiretken kohti keittiötä ja mustikkateetä, ei siitä järjetöntä meteliä tule eihän?

Yks lukija toivoi enemmän kuvia. No siinä sulle kuva kun olin menossa töihin. Olin hyvin luovalla tuulella ja muokkasinkin sitä vielä. Saatana!

Tämän päivän havaintoja oli mm. että appelsiini-vadelma mehutiiviste maistuu todella kummalliselta. Kissasta lähtee iha hulluna karvaa ja joka paikka onkin sitten kissankarvoissa. Vaatekaapit kannattaisi ihan oikeesti pitää siistinä, ettei vaatteiden etsimiseen menisi aina se 30min. Ulkona on kuin onkin vielä aika viileetä, vaikka kevätaurinko lämmittääkin ihanasti päivisin. Totesin, että blogi tarvitsee vähän uudistusta ja haaveilin myös erilaisista hiustyyleistä. 

Tämän yön energiapuuska laantui tähän tietokoneen viereen teen ja musiikin säestämänä. Viime yönä se pysähtyi läheisen mäen päälle tähtiä tuijottaessa. No, tiskaan huomenna ennen töihin lähtöä.

musta lammas

Mä en oikein ole koskaan sopinut siihen malliin, jonka mun perhe ja suku on mulle tehnyt. Ei sillä et mua olis oikeestaan elämän aikana painostettu mihinkään muuhun kuin musiikkiopistoon ja lukioon, mut mun ja perheen arvot on aikalailla ääripäistä. (Btw, molemmat kuitenkin oli lähellä sydäntä ja oikeita valintoja, jotain porukatkin on tajunnut.) Eikä silleen et mun perheen arvoja olis onnellisuus ja mun arvona se että oon mahdollisimman onneton, mut tavallaan ne asiat, jotka rakentaa sen onnellisuuden on ihan erilaisia. Mieltymykset on ku laittais persun ja vihreän järjestämään yhteisiä illanistujaisia. (Yhtään nyt viittaamatta, että mun porukat olis persuja. Ei. Ei ne tyhmiä ole.)

Kaikki on oikeestaan ruvennu menee päin seiniä siinä vaiheessa ku tajusin että jo yksinkertaisesti mun vuorokausirytmi on täysin päinvastainen kun muulla perheellä. Oon vampyyri, eli meininki on ollu sitä et meen aamulla nukkumaan siihen aikaan kun porukat herää pirteinä kuin peipposet. Tättärää katastrofin ainekset kasassa, mut lisätäänpä siihen vielä se, että oon niin meneväinen ihminen. Mä en jaksa istua kotona. Mulla häviää kaikki energia jos joudun olemaan paikoillani, ja vanhemmilla meni kauan tajuta, et energiaa mulla riittää parhaiten sillon kun on paljon tekemistä. Ei, en tartte päiväunia. Ei, mua ei haittaa olla joka ilta koulun/töiden jälkeen menossa. Ei, mua ei vaivaa nähdä kaveria klo 2 yöllä. Ei, mulla ei ole ruoka-/nukkumaanmenoaikoja. Hyi.

Kotoa pois muuttaminen on ehkä ollut fiksuinta mitä oon koko elämäni aikana tehnyt ajatellen välejä vanhempiin. Meidän erilaiset elämät ei vaan sovi saman katon alle, ja turhaa riitelyä turhista asioista ei voinut välttää. Sen kaiken voi välttää sillä, ettei punkkaa samassa osoitteessa, ja voi keskittyä sitten tappelemaan vain kaikesta muusta mitä ne ei hyväksy. Onneks osaan pitää porukat pimennossa. Ei, en valehtele, mut jätän asioita kertomatta ihan vaan niiden parhaaks. Tiedän et äidillä hajoais pää jos se tietäis mun liftauspakkomielteestä ja isä flippaisi sunnuntaikännäämisestä. Ehei, kaikkea niiden ei tarvitse tietää.

Mun vanhemmat kuuluu tähän ”punainen  iso omakotitalo, kaksi autoa, iso piha, kesäasunto ja koira” –porukkaan, eikä siinä mitään. Ne on päässyt tavoitteeseensa täydellisesti ja on onnellisia. 10 pistettä ja helvetin iso papukaijamerkki siitä, mut se ei ole sitä mitä mä haluan elämältä. Itseasiassa tällä hetkellä mä kuvailisin helvettini aika lähelle tuota. Joskus niiden on tosi vaikea ymmärtää sitä, et mä oon onnellinen tässä elämässäni, mitä nyt elän, koska ne ei yhtään osaa eläytyä siihen mahdollisuuteen, että tällaisessa elämässä voisi olla onnellinen.

Toinen välivuosi, pätkätöitä ja talkoohommia, sossua ja kelan tukia, laskujen maksamista myöhässä ja raha-asioiden korjautumista vähitellen. Totta on se, että vuonna 2011 mulla on ollu sinänsä helvetin poikkeuksellinen tilanne, koska mulla on oikeesti ollut tosi tarkkaa ja välillä jopa epätoivoista rahan kanssa. Paska nakki, mut pohjalta ei pääse ku ylöspäin. Enkä mä silti tekis mitään toisin. (Okei, oisin kyllä voinut olla laittamatta säästötilini kiinni ja heittämättä avainta kaivoon, ois helpottanut montaa kriisiä aika perkeleesti…) Mutta silti! Täällä ollaan vieläki. Hassua on se, et meikä on aina ollut se, jolla on vitusti rahaa. Kaveriporukan antelias Roope Ankka. En oo koskaan aikaisemmin joutunut lainaamaan et selviän, minä oon ollu se jolta lainataan. Ja joka jakelee rahaa niillekin, joista tietää ettei ne koskaan pysty maksamaan takas. Eikä se oo haitannu mua, miks mun ystävät ei sais hyötyä siitä, et mulla on ollu rahaa? Tämä asia sinänsä on säilynyt, vaikka rahaa onkin huomattavasti vähemmän käytössä. Se on VAAN rahaa.

Mutta porukat on kauhuissaan. Nyt se syrjäytyy kun sillä on toinen välivuosi, kohta sillä ei oo kavereita, joutuu vielä asunnottomaks, ei käy missään töissä, istuu vaan sängyllä ja saa kohta makuuhaavoja. Darn! Niinkö huonosti ne mut tuntee, et kuvittelee että mun elämä koskaan vois mennä tollaiseks? ”Nyt sillä on rastatki, ei muuten varmasti kukaan palkkaa sitä!” …voi elämän kevät ja Mannerheimin perskarvat. Sillon kun vielä asuin kotona, porukat yleensä jakso vaan nauraa mun meiningille, koska oli pakko kuitenkin jossain määrin elää niiden ehtojen mukaisesti. (Salassa niitä kuitenkin jäätävästi kiertäen). Mut nyt kun tässä on asunut jo aika kauan poissa kotoa, niin niillä jotenkin se huoli pahenee, koska ne ei pääse yhtään vahtimaan mua. Varsinkin kun en tykkää käydä kotona, enkä erityisemmin edes soittele sille suunnalle. ”Onkohan se enää ees hengissä?” Tämä tyttö tietää tasan tarkkaan mitä tämän vuoden tekee, selviää kyllä, ja tärkeimpänä, on oikeesti onnellinen.

Saa nähdä jos päädyn Aseistakieltäytyjäliittoon töihin. Armeijaa korkealle arvostava isä pitkällä armeijataustalla ja ylpeydellä repii siinä vaiheessa kaikki mahdolliset pelihousut ja poistaa mut sukupuusta. No, sukupuussa aina mun kohdalla onkin ollut tuulenpesä.

Parasta on ehkä se, että oon löytäny tähän sirkukselta vaikuttavaan elämääni sellaisia ihmisiä, jotka jakaa samanlaisia arvoja, pitää samankaltaisista asioista ja on samanhenkisiä. Tavallaan mulla on oma perheeni, ehkä ilman verisidettä, mut rautaketjuja meidän välillä kyllä on yhtään epäilemättä. Ehkä yhdessä kaupungilla kävellessä näytetään siltä, että joihinkin naamiaisiin meidän on pakko olla menossa, sen verran erilaisia tyylejä löytyy, mut kirjava ja täydellisesti yhteensopiva.
What more can you ask for?

25 asiaa minusta

1. Vuorokausirytmini ei sovi tähän maailmaan. Oon niin puhdas ilta-/yöihminen, ettei aamulla ja aamupäivällä hereillä olossa ole mitään hienoa. (Paitsi maisemat ja se, että useammat kaupat on auki…) Kyllä mä ylös pääsisin seitsemältä aamullakin jos olis tarvetta, mut aika tuskan takana se tulis olemaan, ja jos (ja kun) itse saan päättää, menen nukkumaan kuuden aikoihin aamulla ja herään 12 ja 14 välillä.

2. Mua kaduttaa, etten kuullut tarpeeksi nuorena parkourista, koska oisin mielelläni alkanut harrastaa sitä. Kaduttaa myös se, et oon jo monta vuotta kuvitellut olevani liian vanha aloittamaan.

3. Oon totaalisen addiktoitunut musiikkiin. Peitän sillä ajatukseni, herätän ajatuksia, ilmaisen itseäni ja tykkään vaan että melkein kokoajan soi jotain musiikkia. En koe et hiljaisuus ahdistaa, mut useimmiten haluan et musiikkia sois. Oon myös totaalinen musiikkinörtti, ja iloinen siitä miten tärkeetä musiikki on ollu meidän perheessä sillonkin kun oli ihan pentu. Ja tällä hetkellä vituttaa, et meidän bändi hajosi, kun kitaristi häipyi Uuteen-Seelantiin. I’m in desperate need of a new band. Anyone? (Onneks multa löytyy silti tiukkaakin tiukempi karaoketiimi!)

4. Mulla on pakkomielle ihmisten kävelytyyleistä. Häiritsee ihan hulluna, jos joku kävelee omituisesti, ja tunnistan ihmisten kävelytyylit jo kaukaa. Toinen pakkomielle on hampaat. Häiritsee myös ihan hulluna jos jollain on tosi rumat hampaat. Kolmas on kädet. Pakko tutkia ja tuijottaa. Neljäs on käsiala. NÄYTE TÄNNE JA HETI, MINÄ ANALYSOIN NYT. Kävelytyyleistä ja hampaista kuitenkin pakko sanoa se, ettei ne oo mitenkään sellaisia asioita kuitenkaan, etten vois/haluais hengailla jonkun ihmisen kanssa, jolla on outo kävelytyyli tai hampaat vinossa.

5. Tykkään nukkua 3 peiton ja melkein 10 tyynyn kanssa. Rakennan jotain omaa koloani ilmeisesti sänkyynikin. Ehkä se tuo jotain turvaa jossain syvällisessä mielessä, mut toisaalta se on vaan kivaa kun ympärillä on paljon jotain pehmeetä.

6.  Mulla on järkyttävän alhainen kehonlämpötila ja hidas syke. Ilmeisesti näiden asioiden takia mun pitäis elää pitkään, jota sinänsä elämäntyylini takia epäilen. Alhaisen kehonlämpötilan takia mä en esim ole kovin hyvä nukkumaan ihmisten vieressä joilla on selvästi lämpimämpi keho. Tulee pirun kuuma ja nopeesti. (Vaikka sit toisaalta on siistiä ku toinen on ihanku oma patteri ja lämmittää jos on liian kylmä! …kunnes taas tulee liian kuuma…)

7. Tykkään palella. (Tosi tervettä kun ajattelee, et on valmiiks jo alhainen kehonlämpötila.) Ehkä se muistuttaa mua siitä, et oon olemassa, mut viihdyn ihan hullun paljon paremmin silleen et on vähän vilee, kuin et on yhtään liian lämmin. Mä myös tykkään nukkua ”kylmässä” peiton alla ja parhaassa tapauksessa silleen et pitäis olla about villapaitakin päällä. Ah, makuupussit<3 Nenä huurussa tulee unikin paremmin! Tän takia tykkään myös siitä, ettei sisällä kämpässä oo liian kuuma, oon niin villapaitaihminen kun kukaan voi olla, ja tykkään käpertyä kaulaliinoihin ja villasukkiin.

8. Kerään kämppääni ihme alttareita. Alttari on käsite, jonka kaveri keksi näille sisustuselementeille, mut kerään siis hirveesti kynttilöitä ja kaiken maailman pikkukrääsää (joilla on jäätävästi tunnearvoa) ympäriinsä hyllyille ja pöydille. Sit kun lisätään vielä valokuvat tähän mielikuvaan, ni alttareiltahan ne näyttää.

9. Oon totaalisen koukussa Dexter-sarjaan. Jos joskus menen naimisiin, niin mun täytyy mennä Dexter Morganin kanssa naimisiin. Se on täydellinen. (Back to reality, onneks en halua naimisiin, niin ei tarvitse pettyä kun sulhanen ei voi olla Dexter.) Se sarja on visuaalisesti ja dialogisesti ja juonellisesti täydellinen. Amen.

10. Aforismit, sananlaskut, vertaukset, sanaleikit, lainaukset, you name it. Oon koukussa.

11. Kaiken tän pinnan alla on epävarma Hippa, joka kaipaa hyväksyntää ja hakeutuu sellaiseen seuraan, jossa sen hippamaisuudet hyväksytään ja ymmärretään. Tätä pinnan alla piileskelevää kettua ei kovin moni pääse näkemään, se on varuillansa, eikä luota täysin kuin 4 ihmiseen tässä maailmassa. Joka sinänsä on aika paljon, kun ajattelee, että näihin neljään ihmiseen on isompi luottamus kuin itseensä. Kettusisko, pössö, mr. Jones ja isoveli, words aren’t enough.

12. Valokuvaus on mulle monesta syystä pakkomielle. Haluan kaikesta kuvan, että mulla on todisteita muistojen olemassaolosta ja että ylipäätään voin muistella kaikkia siistejä juttuja jälkeenpäin. Etten vain unohtaisi mitään, ja että mulla on todisteita, jotka muistuttaa mua sillä hetkellä kun oon hukassa ja varhainen dementia iskee. Toisekseen on siistiä kun muistot saa konkreettisesti paperille tai tietokoneelle, ja oon myös erittäin visuaalinen ihminen, eli tykkään kuvata. Videotkin on <3. Yksittäisenä juttuna varsinkin nukkuvien ihmisten stalkkaamisesta kameran kanssa saan jotain sairaita kiksejä. Ps. Mun kamera on korjattavana tällä hetkellä, kuvitelkaapa sitä hajotuksen määrää.

13. Mä haluan elämältä helppoja ja turvallisia ihmissuhteita. Elämä kun on todistanut itsessään olevansa kaikkea muuta, niin haluan että ihmissuhteet ei aiheuta isoja ongelmia tai vaikeuta ihan hulluna elämää. Tarkennuksena pakko sanoa, et ihmisten ei tule olla helppoja tai yksinkertaisia, vaan niiden tunnesiteiden ihmisten välissä täytyy olla turvallisia.

14. Mun tyyli vaihtelee päivittäin. Maanantaina hippi, tiistaina punkkari, keskiviikkona überhipsteri, torstaina hevari, perjantaina tosi tyttömäinen, lauantaina totaalinen poikatyttö ja sunnuntaina unohtui roskasäkki päälle. Oon iloinen siitä, etten edes itse pysty välillä laatikoimaan itseäni. Juppihippipunkkari ja siihen suuntaan. (Ja mua vituttaa suunnattomasti tää hippityylin leviäminen, JUMALAUTA HAAREMIHOUSUJA JOKATOISELLA VASTAANTULIJALLA, ANTAKAA MUN KAIKKI KESTÄÄ.)

15. Vihaan matkimista. Ei, se ei ole suurin kunnianosoitus. Ei, se ei ole imartelevaa. Se on vitun rasittavaa ja ahdistavaa. Ole pelle oma itses, äläkä kopioi.

16. Tykkään tietää asioita. Tykkään ihan hulluna oppia uusia asioita. Sellaisten ihmisten seura, jotka kertoo uusia juttuja, uusia faktoja tai näin, on ihan mahtavaa. Toisten ihmisten mielenkiintojen takia oppii itse uutta. Perfect! Tykkäsin lukiosta, koska opin paljon kaikesta. (Jep, ihan jopa opin jotain. Riippuen aiheesta enemmän tai vähemmän.) Tykkään seurata uutisia ja sivistää itseäni. Sivistys sinänsä sanana on jotenkin kirosana mulle, mut sitähän tää (kai) on. Ei sillä, et haluaisin muistaa Suomen kaikki presidentit (turha luulo, ei toivoakaan), mut silti on kiva tietää eri asioista kaikenlaista. Kaikenlaista turhaa on myös kiva tietää. Harrastuksiini kuuluu siis myös viisastelu.

17. En oo todellakaan mikään ruuanlaittajaihminen. Damn, musta ei ikinä tulis hyvää kotivaimoa. (Tästäkään syystä.) Saan kyllä sellaisia kohtauksia, et perkele nyt teen viiden ruokalajin aterian, mut suhteellisen harvoin. Mä huomattavasti mielummin oon se, joka tiskaa ja siivoo jäljet.

18. Oon kulkuri. Pahimmasta päästä. Mua alkaa ahdistaa, jos vietän viikon samalla paikkakunnalla. ELLEI kyseessä ole tarpeeksi iso paikka, Helsinki tuntuu useimmiten riittävän, mut paikallani en osaa siltikään olla. Pakko päästä paikasta toiseen, nähdä hulluna maailmaa ja tutustua ihmisiin eripuolilta maapalloa. Oon ollut tosi onnellisessa asemassa elämässäni, ja reissannut ihan hirveesti ihan vauvasta lähtien. Siitä oon ylpeä ja kiitollinen. Ulkomailla oon viimeks ollut tän vuoden alkupuolella kun olin reilaamassa, ja oonkin nyt ollut pisimmän ajan kotimaassa kuin ikinä elämässäni. Kääk. Vastapainona on mahtavasti toiminut se, et tänä vuonna oon nähnyt Suomea toooosi paljon. Viimeisen 3 vuoden aikana oon oikeestaan vasta alkanut kunnolla reissaamaan kotimaassa. Aikaisemmin on aina tullut häivyttyä rajojen yli.

19. En tiedä mikä musta tulee isona. Ei harmainta aavistusta, eikä se ahdista mua yhtään. Tiedän mihin lähden suuntaamaan, tiedän jopa mihin kouluihin aion hakea, mutta sen tarkemmin en tiedä. Mulla ei oikeastaan ole edes mitään haaveammattia. Tiiän vaan, että kulttuuriala kutsuu tällä hetkellä. Sinne mä sovin ku nyrkki perseeseen. Yrittäkääpäs estää.

20. Mä mietin tosi usein, että mitä ihmettä oon tehnyt, että oon ansainnut niin mahtavia ihmisiä ympärilleni. En usko, että kukaan voi olla iloisempi ystävistään kuin minä. (Toivon tosin että on vähintään yhtä iloisia, koska ystävistään pitää olla superiloinen iiiihihhiihihihih!) Mulla kuitenkin on maailman parhaat ystävät. When the fuck did this happen?

21. Mun elämäni ylivoimaisesti yksi tärkeimmistä asuu nykyään toisessa maassa, ja en oo nähnyt sitä ikuisuuteen. Ikuisuudelta tuntuu kun nähtiin reilu kuukausi sitten, ja sitä ennen kesällä ennen kuin se lähti. Mulla on välillä niin hirveä ikävä, et tuntuu et koko maailman kaikki kipu kaatuu päälle, enkä pysty tekemään asialle mitään. Nyt ihan pari viikkoa sitten tää urpo sai sentään hankittua puhelimen, että mulla on tietty numero mihin voin soittaa, joten olo ei oo ihan toivoton, mutta sydän meinaa silti särkyä, jos asiaa yhtään enempää ajattelee.

22. Mulla on hetkiä, ja päiviä, jolloin keskityn vaan vihaamaan kaikkea mahdollista inhottavaa mitä mulle on käynyt. Kaikkia jotka ne asiat on aiheuttanut. Kaikkea pahaa mitä muille käy ja kaikkia jotka muille ne aiheuttaa. Keskityn vihaamaan itseäni ja maailmaa. Tuntuu välillä että pää hajoaa siitä vihan ja pettymyksen määrästä, but luckily it comes and goes. Life’s too short to be angry all the time. Yleensä tunnetila on vielä jokin vihan ja pelon tosi sekava yhdistelmä. Katastrofin aiheet jo ilmankin sitä masokistia minussa, joka pistää mut juomaan kofeiinipitoisia juomia siinä vaiheessa.

23. Mulla on ensimmäistä kertaa elämässäni paikka, jota oikeesti voin kutsua kodiksi, sillä merkityksellä, jonka toi sana tuo. Ja perkele minkälainen koti onkin. Täydellinen. Ei ehkä pohjapiirrustukseltaan tai sijainniltaan, mutta kämppis ja ilmapiiri. Huhhei. Lottovoitto. Turvapaikka johon haluan käpertyä, ja jonne on aina kiva palata reissultaan. Hassu fiilis mulle, jolla ei koskaan ole ollut koti-ikävää. Jos mussa olis yhtään kotihiiren vikaa, tänne voisin pesiytyä pidemmäksikin aikaa.

24. Tätä asiaa oon miettinyt jokaisen numeron kohdalla, et nyt kirjoitan siitä. En oikein tiiä mitä sanoisin. Oon ensimmäistä kertaa sekaantunut sellaiseen ihmissuhdesekamelskaan (tai kehittänyt sellaisen, miten sen nyt ottaa), että meinaa mennä jalat alta. Järki tappelee vastaan kaikin voimin, ja välillä voittaakin. Kuitenkin fakta on, että tää ihminen pistää mut miettimään sitoutumiskammojani ja elämääni niin positiivisessa mielessä, kuin erittäin negatiivisessakin mielessä. Mun päässäni, jotta ihmissuhde toimii, täytyy kolmen asian toimia. Niiden kahden ihmisen, ja olosuhteiden. Mä pelkään, et tää listan viimeinen vaatimus kusee meidän muroihin tällä hetkellä ja onkin kussut uskomattoman pahasti jo tähän mennessäkin. Silti sitä löytää itsensä kyydistä vieläkin. Vaikka välillä huomaakin unohtaneensa miksi, ja toisina hetkinä on niin tietoinen, ettei voi tajuta sitä että pari päivää sitten syitä ei löytynyt. Jumissa oleva tilanne, joka odottaa sitä jotain oikeeta hetkeä, ja pelkään että se meni jo, tai ettei sitä lähitulevaisuudessa tule. Ja kuitenkin oon välillä seitsemännessä taivaassa just vaan tämän tilanteen takia. Argh, kun sitä osaiskin ja uskaltais olla miettimättä ja antais asioiden mennä omalla painollaan. Ainakin säästyis harmailta hiuksilta, vaikka tää ihmissuhde joskus vielä käveliskin totaaliseen umpikujaan.

25. Mä en kadu mitään mitä olen elämässäni tehnyt. On muutama asia, yllättävän pieniä ja vähäpätöisiä, joiden tekemättä jättäminen harmittaa, mutta mitään en voi sanoa katuvani. Se on hieno fiilis se. Oon aivan naurettavan tyytyväinen tärkeimpiin ”faktoihin” elämästäni ja elän vielä just sellaista elämää, jota haluisin elää. Tyytyväinen, onnellinen, mitä se sitten ikinä onkaan, on tällä hetkellä se olotila kaiken sen maailmantuskan alla, välissä ja päällä. Nykyhetki on kunnossa vaikka fiilis ei aina olisikaan. Se jos jokin, on tavoittelemisen ja kiinnipitämisen arvoista.