tampere oireilee?

Reilu viikko Helsingissä muistutti kyllä mua monella tavalla niistä syistä, miksi mulle tulee sinne kyllä ikävä. Mut sit pysähdyin miettimään, tuleeko mulle ikävä Helsinkiä kaupunkina? Ehkä? Ehkä ei?

Siinä kaupungissa on omat hyvät puolensa. Paljon ihmisiä, paljon tekemistä, paljon uusia ihmisiä, paljon uutta tekemistä. Ylipäätään paljon kaikkea uutta ja vanhaa. Vanhoja ja uusia ystäviä ja vaikka ja mitä. Mutta hukkuuko sinne näiden kaikkien asioiden keskelle? Hukkaanko mä itseni siihen "kiireeseen", joka ei jätä mulle aikaa keskittyä niihin asioihin jotka on oikeasti tärkeitä? Miksi mä niin helposti lähdin joskus mukaan siihen kiireeseen? Mulla ei koskaan ole ollut kiire ns. saavuttaa asioita, mutta sen toisenlaisen kiireen oon kyllä saanut kokea. Sitä se on ollut mahdollisuuksien salliessa lukion alusta asti. Jostain vuodesta 2007 siis. Itseasiassa jo ennen sitä. Heti omien harrastusten ja ystävien tullessa elämään. Siitä lähtien kun minulla on ollut jonkinlainen valta päättää omasta elämästäni. Joissain asioissa se valta tosin tuli vasta kotoa muuttaessa.

Pitkiin aikoihin en nähnyt enkä pitänyt sitä kiirettä edes mitenkään pahana asiana. Mä en käyttänyt aikaani mihinkään tyhmään, tein hulluna töitä ja opiskelin ja pidin yhtä hulluna hauskaa. Nukuin ja söin sitten vähän. Näin jälkeenpäin kun ajattelee, niin ilman tiettyjä ystäviä olisin varmasti huomaamattani kuollut nälkään tai unenpuutteeseen. Joo, muista syödä, juoda ja nukkua kans. Sanoko tuota mulle Helsingissä kukaan? (Tottakai, mutta niitä ihmisiä ei koskaan nähnyt ehkä sitten tarpeeksi.) Sitä kiirettä perusteli itselleen ja ystäville monella tavalla. Mun on pakko, mä olen luvannut, haluan auttaa, mä haluan tehdä tän, pakko saada jotain aikaiseksi, en halua elää merkityksetöntä elämää, mun pitää saada jotain aikaiseksi näinä elämäni päivinä, tehdä osani tässä maailmassa ja vaikka ja mitä muuta.

Pakeninko mä jotain?

Mä ehkä unohdin joskus täysin, että minä itse annan elämälleni sen merkityksen ensimmäisenä, ja jos en pidä itsestäni huolta, en voi pitää kenestäkään toisestakaan, en voi toteuttaa unelmiani, enkä löytää minkäänlaista rauhaa itseni kanssa. 

Ja Suomen mittakaavassa rauhattomin kaupunki kuitenkin on Helsinki, eli joopajoo,
se kaupunki oireilee pidemmän päälle huonoina juttuina mun elämässä. 

(Huvittavana yksityiskohtana mm. että Helsingissä vietetyn viikon aikana mun ei tullu kirjoitettua eikä piirrettyä yhtään mitään. En tainnut olla hetkeäkään yksinkään. Phyi.)

helsinkikiirekohtauksia

Helsinkielämä väsyttää mua ajatuksena tällä hetkellä ihan tuhottomasti. Siksi on hyvä olla reissussa, ja kerätä voimia, sekä miettiä vähän asioita taas uusiksi.

En oikeastaan tiedä mistä se johtuu, mutta se kaupunki tiivistää tällä hetkellä mun ongelmat. Tai tekee elämäni ihanista asioista mulle ongelmia. Tai minä itse teen niistä siellä minulle ongelmia hrrrr pitkä ajatusketju tulossa.......... Siellä kuitenkin tuntui, että oon henkisesti ja fyysisesti väsyneempi kuin pitkiin aikohin, en saanut levättyä ongelmiltani ollenkaan ja sitten vielä se jatkuva kiire. Ei, Helsinki ei tällä hetkellä sovi mulle yhtään. Vasta kun otti taas kunnolla etäisyyttä, sitä huomasi, että niin, en edes muista millon olisin nukkunut kunnolla tai ollut vaan edes päivän täysin tekemättä mitään tähdellistä. Ja näin vaikutetaan täysin kiirenarkkarilta hii-o-hoi!

Mä tykkään kiireestä, se saa mut tekemään asioita, eikä muutenkaan häiritse. Ongelmana Helsingissä kuitenkin on se, ettei siellä ehkä ole tarpeeksi asioita, jotka sais mut pysähtymään. Ja siitä mä tykkäisin. Ja pakko tähän sanoa, että kyllä. Kyllä mä nautin hetkistä, kyllä mä olen läsnä tilanteissa ja kyllä, mulla on asiat hyvin. Olisi vaan hienoa, jos mulla olisi vahingossa muutama tyhjä päivä kalenterissa joskus Helsingissäkin. Voisko joku ehkä varastaa mun kalenterin? Okei, siellä on ihmisiä, jotka saa mut pysähtymään edes hetkeksi. Ne ihmiset ehkä pitääkin mut järjissäni. Mutta siellä ei ole mulle tilaa eikä aikaa pysähtyä ja omistautua jollekin asialle. Oikein hukuttautua siihen. Liikaa kaikkea, jolloin mihinkään ei keskity täysillä. En oo edes ihan varma haluaisinko mä edes että niin kävisi, mutta on niitä hetkiä, kun haluaisin keskittyä ihan vain johonkin yhteen asiaan. Varata aikaa ihan vaan siihen. Uskomattominta olisi, jos mulla Helsingissä olisi aikaa itselleni. Siihen mulla ei ole aikaa siellä enää ollenkaan.

Niin. Kaikesta tästähän mä voin syyttää vaan itseäni. Mun pitäisi priorisoida asioita vielä enemmän, ei pitäisi ahnehtia tekemistä ja lupautua kaikkeen mahdolliseen ja oikeesti pitää vaan se 3 päivän leffaputki, jolloin katsoisin edes osan niistä elokuvista, jotka haluaisin nähdä. Mutta en osaa, en Helsingissä. En ilman että mut pakotetaan siihen, saan varautua ajoissa tai iskee kuolemanväsymys henkisesti ja fyysisesti. Ja viimeisessä vaihtoehdossa lopputulos on voimaton zombi sängyn pohjalla silmät kierossa. 

Believe me, been there. And going there?

Mulla ei ole sellainen olo, että reissussa olisin jotenkin paossa elämääni ja ongelmiani, mä vaan tykkään ottaa vähän etäisyyttä. Jotenkin sillon näkeekin kaiken selvemmin, eikä huku murehtimaan. Omaa elämää voi katsoa sillon vähän kauempaa, eikä sitä ota liian vakavasti. Ja mikä tärkeintä, reissussa mä osaan vähän paremmin taas levätäkin. Ylipäätään muualla kuin Helsingissä, osaan levätä. Uskokaa pois! Lepäämisellä kun voi tarkoittaa niin montaa muutakin asiaa kuin nukkumista.

Kiireessä omien ongelmien ruumiillistumat tuntuu pyörivän kokoajan ympärillä, eikä silloin ole kovin helppoa pysähtyä lepäämään. Ja koska ei pysähdy, niin asioista vielä tulee ongelmia huomattavasti helpommin, ja sitten on taas kiire. Pahinta kaikista on kuitenkin just se, miten monesta aivan supermahtavasta asiasta elämässä tulee "ongelma" vain sen saatanallisen jatkuvan kiireen takia. Awesome. Pystyn kyllä lepäämään, mutta huomaan silti, etten tajua tehdä sitä tarpeeksi usein. 

Enemmänkin haluan kokoajan keskittyä tekemään jotain. 

Ja senkin takia taas maisemanvaihdos ja asiat kunnolla tärkeysjärjestykseen.

Ps. Mulla kun oli kyllä myös jäätävä ikävä näitä maisemia, ihmisiä, eläimiä, paikkoja ja ilmapiiriä. Hehkutan reissua sitten eri tekstissä, nautin asioista nyt kun täällä olen, rauhassa.

ärrinmurrin

"Ei mitä helvettiä, mulla on raha-asiat ihan sekaisin, miten mä en pysty pitämään omista raha-asioistani KOSKAAN huolta, vaikka muiden raha-asioihin keksin aina ratkaisut ja pystyn hoitamaan esimerkiks järjestön raha-asioita ja budjetoimaan eri asioita AINIIN meidän ens kesän tapahtuma, mitähän kaikkea siihen nyt piti tehdä, osaankohan mä mitään, onkohan musta yhtään mihinkään, musta ei varmaan ole tarpeeksi avuksi tähän hommaan AINIIN pitäis pakata tavarat ja muuttaa sinne uuteen kämppään, mitähän siitä tulee, en oo edes käyny katsomassa koko kämppää, jos siellä onkin ihan kauheeta, mitähän mä nyt teen AINIIN pitäis tehdä loppusiivous vanhaan kämppään, osoitteenmuutokset taas miljoonaan paikkaan ja mitä jos ne laskut meneeki sit väärään osoitteeseen ja mä en saa niitä maksettua ja kaikki menee ihan kummallisesti ja sitten mulla menee luottotiedot AINIIN mulla on pari laskua maksamatta ja rahaa ei oo paljon ollenkaan ja raha-asiat on edelleen sekaisin AINIIN mulla on koulujutut nyt poissaolojen takia ihan sekaisin ja opettajat varmaan vihaa mua ja sitten en pääsekään enää mukaan tähän koko juttuun ja tipun pois ja varmaan menetän opiskelupaikkanikin ja sitten oon surullisempi kuin koskaan ja ihan varmasti mulla menee työpaikatkin ihan päin seiniä kun ei riitä aika niihinkään ja AINIIN ärsyttää kun niin harvaan ihmiseen voi nykyään luottaa ja kaikki kivat vaan asuu ihan liian kaukana Helsingistä tai ylipäätään Suomesta ja en tiedä kenelle enää uskallan sanoa yhtään mitään ja..............."

Hei. Nyt ryhdistäydyt. Hoidat ne asias kuntoon. Ihan rauhassa. Järjestyksessä. Teet listan ja siitä vaan ylhäältä alas. Priorisoi. Järjestele. Äläkä sekoile niin kovasti siellä pääs sisällä. RAUHOTU!

Tää oli näitä päiviä, kun oon kaikesta ja kaikista huolissani, en saa mitään kunnolla tehtyä enkä ajateltua, pelottaa ja itkettää ja raivostuttaa samaan aikaan, ja haluisin vaan hautautua sänkyyn, tuijottaa muumeja ja unohtaa koko ulkomaailman, ja samalla tiedän, etten voi sitä tehdä. Ja sitten hakkaan päätä seinään.

Oli miten oli, ajattelin nyt kokeilla toista kuulemma toimivaa keinoa, ja mennä nukkumaan. Uudessa kämpässä ekaa yötä, iik!

ps. Elin melkoisia epätoivon hetkiä, kunnes tajusin, että verkkokaapelikin on olemassa, vaikken langattoman salasanaa nyt saisikaan selville. Niin. Voi se elämä joskus olla vaikeeta. JA olin ihan paniikissa tässä samassa solmussa vielä sen kanssa, että mihin oon oikein pakannut laturin. Käänsin kaikki pahvilaatikot ja pussit ja kassit ja nyssykät ympäri, kunnes huomasin, et olin purkanut sen about ensimmäisenä yöpöydälle. Niin. "Normaalina" päivänä toi ois varmasti naurattanut, tänään se oli about viimeinen pisara ja totesin, että nyt hajotetaan rumia astioita.

kahdenlaista kiirettä

Mun mielestä on olemassa kahdenlaista kiirettä. On sitä, että juokset paljon paikasta toiseen "minuuttiaikataululla" ja sitä, että sulla on hullu tarve kokoajan edetä elämässä, vaikket oikein edes tietäisi mihin etenisit.

Toinen näistä kiireistä on sellaista, joka ottaa mua huomattavasti enemmän päähän. Vaikka siihen itsekin syyllistyn vaihtelevasti. Toinen taas sellainen, johon syyllistyn jatkuvasti, mutta se minua ei edes harmita.

Oon melkein aina ollut sellainen ihminen, jota moni kuvailisi kiireiseksi. Sellainen ihminen, joka suunnittelee päiviänsä etukäteen, sopii menonsa viikkojakin eteenpäin ja pitää kaikesta vielä kirjaa kalenterissa. En silti oikeesti tunne itseäni kiireiseksi. Paitsi niinä viikkoina kun tuntuu ettei ehdi syödä tai nukkua tai olla vain rauhassa kotona. Mä tykkään suunnitella ja olla menossa. Jos se sitten tekee minusta sanan määritelmän mukaisesti kiireisen, olkoon niin. En kuitenkaan ole tällaisella elämäntyylilläni menettänyt hetkessä elämisen taitoa. Vaikka niitäkin hetkiä on tullut vastaan. Ja tähänkin on pakko sanoa, että hyvin usein sellaiset ihmiset, jotka eivät oikeastaan tee mitään, jotka vain "nauttivat siitä hetkestä" unohtavat mitä se oikeasti on, kun nauttii hetkestä.

Sitten on se toisenlainen kiire. Se kun elämän pitäisi kokoajan edistyä johonkin suuntaan. Okei, itsekin oon tällaisesta kiireestä kärsinyt yllättävän paljon aina välillä, ja se on se, joka mua häiritsee huomattavasti enemmän. Ymmärrettävästi mulla oli kiire muuttaa uuteen kämppään kun edellisessä asiat oli huonosti, mutta muuten en oikein itsekään ymmärrä tiettyjä alkuvuoden kiirepohdintani aiheita. Se jos jokin aiheuttaa stressiä, ja sitten täytyy vaan muistuttaa itsellekin, että HEI nauti siitä mitä sulla nyt on. Siitä minkälaisesta hetkestä sä nyt löydät itsesi. En meinaa, että sitä pitäisi kokoajan mennä vaan jonkun virran mukana, hyvä se on itse asioita päättää tehdä jne, mutta turha elämässä kiirehtiminen ei aiheuta kuin ongelmia ja pitää sun ajatukses kokoajan tulevassa, eikä nykyhetkessä.

Pitäisi itsekin entistä enemmän opetella ajattelemaan vain nykyhetkeä. Ei vertaamaan tilannetta siihen, mitä oli viikko/kuukausi/vuosi sitten tai mitä/missä pitäisi "jo" olla. Tärkein ajatus mikä voi nyt olla päässä koskien ajankulua, on se onko nykyhetkessä, juuri tässä sekunnissa, jotain korjaamista ja olenko onnellinen.

Okei, turha kai sanoa, että laskut kannattaa muistaa maksaa, raha-asioitaan ois hyvä "suunnitella", hakuajat on hyvä muistaa, kuten kaikki sopimansa menot ja tällaiset, työt ja opiskelu, mutta ne pitäis olla kuitenkin toisarvoisena mielessä. Ei silleen, että ne unohtaa, mutta silleen ettei ne vie koko aivokapasiteettia.