hei helmikuu tuli jo

Mihin tää aika oikein menee? 

Sinänsä vähän tyhmä kysymys, koska mulla on hyvinkin selkeä fiilis siitä mihin kaikki aika on mennyt. Mie olen ollut ihan uskomattoman onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Kirjoitettuakin on tullut, mutta jotenkin en vaan saa niitä ajatuksia tänne blogiin asti siirrettyä. No, silloin tällöin millon huvittaa, eipä tästä nyt mitään stressia ole tarkoituskaan ottaa. On ollut niin ihana vaan olla olemassa, ettei siitä ole jaksanut kokoajan olla päivittämässä. On vaan nauttinut. (Plus on vähän eri asia postata nopeasti kuva jonnekin silleen "jee kivaa", kuin alkaa ihan jotain muka järkevää tekstiä kirjoittamaan.)

Loppuvuosi meni ihan hujauksessa vaan ohi kaikkien koulu- ja työjuttujen kanssa (jee valmistuin!), sekä vaan tehdessä asioita joista tykkää. Niin moni asia päässä ratkesi tiettyjen asioiden ratketessa loppusyksystä, ja asiat ja elämä on ollut taas niin paljon kevyempää. No, ei kukaan ole sanonutkaan että jälkiviisaus olis joku vitsi.

Vuosi vaihtui tähtien alla Itävallassa, ja uusi vuosi 2019 on lähtenyt käyntiin melkoisella rytinällä. Oma arki keskittyy nyt pelkästään Tampereelle (joka on muuten aiiiiiivan ihanaa), sekä muille paikkakunnille kun niin itse haluaa. Ei enää jatkuvaa raskasta viikoittaista hyppimistä kaupungista toiseen. Omien työjuttujen kanssa menty vauhdilla eteenpäin ja edessäkin on vielä ihan käsittämättömän mahtavia juttuja. Sekä tuottajapuolella että käsityöhommissa. Tuotekuvauksiakin on tehty ja ties mitä. Oon saanut tietyt harrastuksenikin takaisin elämääni kun pysyy enemmän samalla paikkakunnalla ja tarjontaa täällä on. Kotona viihtyy edelleenkin ihan naurettavan hyvin ja kaukoputkenkin saa ensi viikolla takaisin. Uusi maalausteline pitäisi ostaa.

Elämässä on monta ihanaa ihmistä ja uusiakin sankareita löytynyt. Toisista olen uteliaampi kuin toisista. On niin ihanaa kun ihmiset yllättää positiivisesti. Ja oikeesti vielä löytyy sitä elämäniloa ja uteliaisuutta ja seikkailunhalua ja lempeyttä ja lämpimiä lämpimiä lämpimiä ihmisiä. (Mulla on mittari aivan täys negatiivisia sekopäisiä kyynisiä ilkeitä lahnoja, joita tästä maailmasta näyttää löytyvän ihan liikaa. Luulin pitkään, että jaksan taistella sellasta vastaan ja kestän sitä mut ei. I don't get angry, I get distant.)

Päivästä toiseen vaan omassa elämässä olevat asiat pitää mut sellaisessa onnellisuuden lämpimässä pöhnässä, ettei oikein tiedä mitä ja ketä kiittäisi tästä kaikesta olemassaolosta. (Ehei, niin idioottia ei minusta onnellisuuspöhnässäkään saa että uskoon kääntyisin.)
Sen lisäksi vielä, että meinaa perhosia olla vatsassa aina välillä ihan yksittäisestäkin syystä. Höhö.

Ihan pöhkö tämä elämä. Sinne pöhköilyyn jonnekin se aika menee.

näyttötutkintojeejee

Joskus asiat vaan menee niin hyvin ja helposti, ettei sitä meinaa uskoa itsekään. Monesti on tuntunut ihan onnettaren kultalapselta. Olin ihan varma, että tän valmistumisen ja siirtymäajan kanssa tulisi raha- ja byrokratiaongelmia, mutta kaikki selvisikin puolessa tunnissa, ja menee omalta kannalta paremmin kuin hyvin. Juuri näyttötutkintomuodon valitseminen palvelee mua toooodella hyvin siirtymävaiheen kohdalla. (Monella muulla tavalla se onkin jo ollut selvää, että tämä ammattitutkinto on mulle ihan oikea ollut. Harmi, ettei tällaista mahdollisuutta kenellekään enää tarjota.)

Näyttöjä on vielä tekemättä, moni asia kesken ja vaatii vielä paljon hommaa, mutta eipähän tarvitse alkaa stressata raha-asioista. Ei tarvitse huolestua, kun selvitti asiat ajoissa. Pääsee jatkamaan työelämään, vaikkei virallisesti olekaan vielä valmistunut, koska kontaktiopetus on hoidettu ja sillä puolella oon jo valmis.

nii mitä mulle oikein kuuluu?

Kuuluu hyvää parempaa parasta ihanaa mahtavaa ja loistavaa!

Siinäpä ehkä tyhjennettynä koko homma, mut ehkä tässä vois jopa vähän enemmän avata asioita.
Muutin siis Helsingistä Kankaanpäähän tossa helmikuun alussa. Mulla on täällä aivan mahtava kämppis ja kämppä. Meillä on tilaa vaikka muille jakaa (tai sotkea urakalla) ja kämppä on just sen näköinen että täällä pari taiteilijaa koheltaa aika kiitettävästi. Jossain vaiheessa voisin jopa tänne blogiinkin tunkea kuvia tästä kämpästä... Vaikka päätös tänne muuttamisesta tuli tehtyä aika vauhdilla, niin en oo katunut sitä hetkeäkään. Enemmänkin vetistellyt onnesta ja kiittänyt kaikkia mahdollisia universumin voimia siitä, että tällainen mahdollisuus tuli. Hyvinkin pitkälti siitä saan tuota jousimieskämppistä kiittää. Purrhurr.

Tää vuosi on silti ollut ihan uskomaton (eikä se oo vielä ees lopussa!). On tullut merirosvoiltua ympäriinsä ihan hulluna, kirjotettua järjettömiä määriä, taiteltua yksin ja muiden taiteilijoiden kanssa, tehtyä töitä, reissattua ja vaan möllötettyä kotona. En vaihtais hetkeäkään mistään hinnasta. Ja parasta on se, et vaikuttais että tää fiilis elämästä vaan tulee jatkumaan. Onnellisuutta onnellisuuden perään.

Moni asia muuttui kevään aikana, varsinkin ihmissuhdeiden kohdalla, mut välillä asioille ei voi mitään. Ihmiset muuttuu. Elämät muuttuu jatkuvasti, mut välillä elämänmuutokset muuttaa myös ihmistä. Sit se ihminen johon oot joskus tykästyny ei ehkä olekaan enää se sama tyyppi, jolloin tunteet muuttuu. Ja silloin on aika jatkaa eteenpäin. Tarkoituksena ei ole jättää ketään taakse, mutta tietynlaiset tunteet jää silloin väkisinkin menneisyyteen. Eikä ne muistot sieltä hirveesti lämmitä, vaikka kuinka kauniita ja ihania ne olis.

Aloitan tammikuussa artesaaniopinnot täällä Kankaanpäässä ja tässä tän vuoden puolella on tullu hypittyä töiden ja ihmisten perässä aika hienosti ympäri Suomea. Just vasta lonkeroisen (kämppis) kanssa juhlistettiin (aika urakalla...) sitä, että oltiin jopa melkein viikko yhtäaikaa kämpillä. Sitä kun ei ole tapahtunut sitten toukokuun lopun jälkeen. Mitäs me reissunaiset. Mut joo, oon koulupaikasta aivan järjettömän innoissani, sain vastauksen tossa viime perjantaina, ja oon sen jälkeen vaan hyppinyt ilosta seinille, vaikka mun ois pitänyt tehdä miljoonaa muutakin asiaa...

Kuten esimerkiksi pakata. Mä meinaan häivyn tästä Helsinkiin 2 päivän päästä. Ja siellä ois tarkotus sitten olla siihen asti, kunnes 5.12. lähtee lento kohti USAa. Huhhei, kyllä sitä onkin odotettu. Siellä sitten 5 viikkoa ja seuraavana päivänä paluusta suoraa koulun penkille. Toimii.
Mutta silti ennen sitäkin on miljoona asiaa to do -listalla ja miljoona ihmistä näkemättä. Ja niin, oishan tossa sitten taas noi synttäritkin. Taasko se on vuosi mennyt? Hullua. Ja silti niin ihanaaaaaaa!

Hassua miten kesällä tutustuu ihmisiin. Tuohonkin hassuun olentoon tutustuin liftatessa tien varrella. Satuttiin vaan olemaan samassa paikassa liftaamassa, ja tuossa se nyt soittaa kitaraa sohvalla. Onnistuttiin viime yönä nukkumaan melkein 8 tuntia (joka on mulle ihan hullu määrä), vaikka varsinaisesti taidettiinkin nukahtaa vasta aamun tunneilla. Pitäis varmaan mennä hakemaan jääkaapista eilistä ruokaa, ja alkaa keskittyä tuohon pakkausoperaatioon. Huhhei mikä homma. Alkaa olla jo aika pimeetä, mut onneks vaatehuoneessa on valot. 

Ehkä saan myös ton ihanan olennon tuosta aivopestyä avuksi.

ennen kuin vuosi tulee täyteen

Heh. Ajattelin, että jos sitä vaikka kirjottaisi tänne jotain ennen kuin tulee vuosi täyteen edellisestä tekstistä. Syitä on sille, etten ole kirjoittanut, on monia. Ei ole huvittanut istua koneella, ei ole ollut mitään sanottavaa, ei ole ollut nettiä, olen ollut liikaa reissussa tai en ole ollut tarpeeksi selvinpäin/humalassa/masentunut/iloinen/yksinäinen/onnellinen tässä viimeisen 11k aikana.

No, juttuhan nyt kuitenkin on niin, etten mä oikeestaan itsekään tiedä miksi en ole kirjoittanut. Kerrottavaa ja sanottavaa olisi ollut vaikka kuinka paljon, mut blogiin ei ole huvittanut kirjoittaa. Paperille tekstiä on vuonna 2015 ilmestynyt varmaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. En silti oikein usko, että siirrän niitä tekstejä hirveesti tänne. Aivan järjetön homma. Jonkinlaista päivitystä ja valokuvia kuitenkin tässä vuoden aikana tapahtuneista asioista tänne varmasti laitan kuhan kotona taas olen. That's a promise.

Mutta kyllä, aion taas herättää bloginkin henkiin. Ihan varmasti. Ainakin hetkeksi. Höhö.

Tällä hetkellä istun Jyväskylässä kirjastossa. Pikkusisko on vielä koulussa ja ystäväiseni nään vasta neljän jälkeen. Taitaa olla senkin miehen näkemisestä melkein vuosi. Hurjaa miten nopeasti se aika menee kun on kivaa. Elämässä on edelleen kaikki hyvin, ellei päivä päivältä paremmin. Mä olen löytänyt ihan erilaisen tasapainon elämääni ja tuntuu että energiaa riittää ihan mihin tahansa. Tai sitten se on vaan taas tää syksy? Marraskuu? Ainakin päivät ja yöt kauneudellaan sulattaa mun sydämen ihan täysin. Kohta olis taas synttäritkin. Ja sitten suuntana USA. Iik. Vihdoinkin. 
Ipodilta alkaa soida taas Amy Winehousea ja tietokoneenkin varausaika alkaa loppua. Vastapäätä istuva vanha nainen pyytää apua tietokoneensa kanssa ja sanoo kuinka olisi itsekin nuorena mielellään näyttänyt vähän värikkäämmältä ja että pöllölaukku on suloisin asia, jonka on vähään aikaan nähnyt. Hihi rakas collini. Toissapäivänä istuin puistossa ja syötin puluja. Jotkut turistit kysyivät saavatko ottaa kuvan ja koitin hautautua isoon kaulahuiviini. Myös he kommentoivat pöllölaukkua ihanaksi. Mä tiedän! Siksi se onkin matkakaverina.

Alkaa olla aika etsiä joku sopiva kirja ja hautautua nojatuoliin pariksi tunniksi lueskelemaan. 

päivät täynnä onnellista elämää

...ja ihania ihmisiä ja ihanaa kämppää ja ihanaa ihanaa ihanaa !

Kaikki tuntuu aika hyvältä.

Nää huopikkaat jalassa tuntuu hyvältä, matto mahan alla, kummitädin lähettämät legginssit jalassa, sielunsiskon antama paita ja kirpparilta löynyt huppari. Long-lost brother höpöttelee mukavia musiikista lärvikirjassa ja oltiin onneks molemmat sitä mieltä, et mun reissua kannattaa siirtää. Liian kiire, enkä mä halua hosua. En juuri nyt. Ja haluan myös oikeesti viettää kunnolla aikaa sitten siellä jenkeissäkin. Can't wait. Perustin hassun facebookryhmän tulisielunsiskoille, valitettavasti oon tajunnu lärvikirjan ryhmien hyödyllisyyden. En siis taida päästä ihan heti lärvikirjasta eroon. En nyt oikeastaan ole viimeaikoina enää halunnutkaan. Siinäpä on. Ja halusin meille neljälle oman höyryämispaikan lärvikirjaankin, kaikki kun on niin kiireisiä ja seikkailijoita ja vaikka ja mitä, mutta ollaan onneks myös aktiivisia hörhöjä lärvikirjassa. Vaihtelevasti, mut silti. Oon suunnitellut joululahjoja ja tehnytkin jo osan. Saanut tavaroita seinälle, mutta pitänyt kaksi seinää ihan tyhjänä. Purkanut teltan ja hakenut kotoa ison ison ison viininpuna-mustan maton. Pehmeän. Maailmankartta ja suomenkartta on päässeet taas seinälle ja edelleenkin tarvitsen Heurekasta sen julisteen linnunradasta. Then it's perfect. Kummitäti ja isotäti on tulossa joulun jälkeen Suomeen. Ihanaaaaaaa. Ja taas kerran sain sellaisen paketin kummitädiltä, ettei järkeä. Mahtava nainen. Ei kukaan osaa ostaa mulle noin hyviä lahjoja. Mitähän vielä. Isoäidin ja isoisän antama seinäkello raksuttaa mukavasti ja katselin tuossa paperikuvia läpi. Pakko tilata niitä lisää, oon suunnitellut sitä varmaan laittoman monta vuotta. Tänä talvena mä sen hoidan, piste. Laitoin susipojalle viestiä kun sitä vedet silmissä muistelin parvekkeella ja arvasin, että tällä kertaa se jopa vastaa aika pian. Hupsista vaan. Leijonakuninkaallekin tuli paljastettua jänniä juttuja tekstiviestillä eräs päivä, ja joku päivä tässä se lupas tulla pyörähtään kylässäkin. Staminapoikakin kävi kylässä, ja minä taisin näyttää "haudasta nousseelta kuolleelta morsiamelta". En kyllä epäile. Tulisi nyt pian vaan kahville, niin päästäisiin oikeesti juttelemaan ihan kunnolla. On tullut katseltua läpi molempien pikkusiskojen yo-juhlakuvia vaikka kuinka paljon. Toinen on kaunein ylioppilas ja toinen söpöin, mitä oon ikinä nähnyt. Ihanat. Vielä kun löytyisi se sininen ohjain jostain... Ja 23 ja 42 vainoaa mua edelleen. Vai suojelee? Mä en tiiä mistään mitään, hämmentäviä keskusteluja ja sarjassamme mitähäh, mut merirosvoinkkarit on silti paras kerho ikinä. Ettäs tiedätte.

Whää. Elämä on ihan liian mahtavaa. Ja nyt mä kyl alan tekemään jotain muuta ku kirjottaan tätä. Pitää vielä ainakin käydä vaatteet läpi ja laittaa huomisen pyykkivuoron pyykit valmiiksi. (Koska en varmasti jaksa sitä aamulla tehä....................)

Ja tekstiä ois taas paperilla sellane viismiljoonaabiljoonaa sivua, mut vihaan tän näytön tuijottamista, eli jonkin aikaa taas menee että ne tänne joku krapulapäivä filosofiadarrassa kirjoittelen.

synttäriboogie ja sillee

Ehkä aika saada tännekin (kirjoitin tätä vihkoon jossa on aika ikäviä juttuja keväältä...) jotain positiivista tekstiä. No, en muista milloin olisin ollut näin onnellinen (epäilisin, että siinä kesällä 2013?), toisaalta tuntuu, että en välttämättä ole koskaan ollut näin tyytyväinen elämääni. Okei, edelleenkin on parantamisen varaa ja opittavaa ja koettavaa, mutta minäpä en aiokaan koskaan jumahtaa paikoilleni. En koskaan. Ja ennen kuin mun mielikuvitusviholliset hyökkää kimppuun, saanen tarkentaa hieman sitä mitä edellisellä oikein tarkoitan.

Tarkoitan sitä, että vaikka jossain vaiheessa varmasti rauhoitun niin en rauhoitu.

Vaikka jossain vaiheessa asetun aloilleni, niin en asetu aloilleni. 

Got it now? Nojoo, yritetäänpäs vielä kerran.

Mä tarkoitan sitä, että koko elämä on oppimista ja kehittymistä ja etten ikinä aio luopua uteliaisuudestani, seikkailuhalustani enkä innostani kokeilla ja oppia uusia asioita. En tosin myöskään aio luopua itsesuojeluvaistostani enkä jo hyväksi havaituista "harrastuksista". (...mistähän mä nyt oikein edes puhun, noi lainausmerkit ilmesty tuohon ihan itsestään.) No, oli miten oli, nyt ehkä joku ymmärtääkin mitä tarkoitan.

"Inari rauhoitu. Asetu aloilles. Aikuistu. Päätä elämälles suunta. Älä ole tuollainen tuuliviiri. Miksi sä hypit paikasta ja kaupungista toiseen? Koita nyt jo päättää! Sulla ei varmasti kestä ihmissuhteetkaan tuollaista pomppimista. Yritä nyt edes!"

Ja minä sanon teille, että turvat tukkoon ja pitäkää huoli omista asioistanne, ette selkeesti tiedä minusta tai minun elämästä mitään.

ps. Matti on <3

kurkataanpa pään sisälle

Mä hirveesti haluaisin jo kertoa, että oon ehtiny/jaksanu käydä kunnolla läpi nuo viimeisen parin kuukauden (tai oikeastaan koko vuoden krhm) kuvat, jotta voisin niitä tännekin laittaa, mutta ei. Nyt ei ole ehtinyt. Liikaa tekemistä ja olemista ja elämistä. 

Deal with it.

Haluaisin myös, et voisin kertoa mitä pään sisällä on tapahtunut viimeisen aikalailla vuoden aikana, tai varsinkin tämän vuoden puolella, mutta ei. Nyt ei ole ehtinyt. En ainakaan tietokoneella. Kirjoitettuja tekstejä löytyy monta kymmentä sivua, enemmän tai vähemmän julkaisemiskelpoista paskaa. Oon sentään vihdoin(!) päivittänyt joitain noita tekstejä tänne. Kannattaa siis selailla taaksepäin niin sieltä saattaa löytyä jotain, mitä ei vielä pari päivää sitten löytynyt. Päivitän tosin niitä tekstejä sitten kun mulla on aikaa/mielenkiintoa istua vähän pidempään koneella. En lupaa, että se tapahtuu ihan kovinkaan pian, eikä välttämättä koskaan.

Deal with it.

Se, minkä voin kertoa, on että en ole ikinä ollut näin onnellinen. Odottavan onnellinen. On tapahtunut ihan järjettömän ihania asioita. Ja kaiken lisäksi voin sanoa, että samalla linjalla jatkuu. Ei sillä, etteikö sitä tietäisi, että elämä on yhtä vuoristorataa (varsinki minulla), joten varmasti tulee niitä alamäkiäkin ja sellaista. Minä en kuitenkaan anna enää ikinä kenenkään toisen vetää minua mukanaan viemäriin. Jos haluan viemäriin, niin menen sinne ihan omasta tahdostani.
Siinäpä suurin läksy, joka on tullut tänä syksynä (vasta) kunnolla opittua. 

Deal with it.

Because I will.

tänään on hyvä päivä 13:23-14:42

Mietinkin ettei numerolla 14 vielä ollut merkitystä. No, nyt muistan siitä aina tämän päivän ja tämän vuoden. Sen vuoden kun jotkut palaset vihdoin loksahtivat paikalleen ja meitsipoika täytti 23. Ja se vuosi, kun 42 pamahti kuvioihin. Ainahan minä oon tuosta numerosta tykännyt, mutta nyt sitä tosiaan on näkynyt joka saatanan paikassa. Yhtä paljon kuin 23. Oikea kämppis, oikea ystävä, oikea kämppä. Ja tuo vieressä jotain hömppäskifiä lukeva merirosvo. Hieno mies mutta paska akka. Huhhuh, välillä en oikein kestä sitä miten hauskaa mulla on itsekseni. Ahhahahahah galadriel tulee Helsinkiin! Sydän pakahtuu. Onneks en pääse kirjoittamaan blogia suoraa tietokoneelle, KOSKA TÄÄ ON SALAISUUS. Siis mikä on? No tuo äskeinen. Siis se et galadriel tulee? Mut eihän kukaan tiiä kuka se on? No tietääpäs ku kerrot tästä lapin prinsessasta varmasti kaikille jotka vaan vaivautuu kuuntelemaan. No niinpä, mut kuinka moni tässä maailmassa oikeesti enää vaivautuu kuuntelemaan toisiaan? Dude, i see your point.

Ja nyt iski hullu ikävä feeniksiä, täytyypä laittaa sille joku urpo whatsappviesti, harmittaa hulluna ettei selvinnyt viime reissulla Kemiin asti. Ja tuolta tuuliketulta tulee vuorostaan sellasta juttua whatsappissa, että vaikee pitää naama näkkärillä. Kirjastossa kun pitää olla hiljaa! Haha katoitpas. Tuulikettu ja tulikettu, huuhhuh mie niin tuun päissäni soittamaan ristiin näille kakkiaisille. Mutta palataan nyt asiaan. Oliks mulla asiaa?

Niin joo, se 42. Astrix - On Fire. Siltä kyllä tuntuukin. Tänä syksynä on kyllä löytynyt hyviä palasia palapeliin. Alkaa ihan näyttääkin joltain tää sekamelska. Sopivasti tulta että saa syödäkseen ja maata, että on edes jalat välillä maassa kun pää tässä on ollut pilvissä jo pari kuukautta. Teemaviikot.

Ja syökää paskaa te, jotka ootte pilanneet multa pilvi-sanan. Nii. Syökää kissankakkaa! ...tiedän mistä sitä löytyy! ...no niin, menipä taas. (EIKÄ MENNY!!!)
ps. punk to funk!

oulussa oli ihanaa

ability to not assassin wait what? mä kutsun tilannetta elämäksi. hävyttömiä juttuja. häiriintyneeltähän tuo kuulostaa. kävelyllä illalla ja neljä kirosanaa. pitkälle on päästy. mitään ei oo opittu. kyllä, tahdon kaljalle. sosiaaliset juopot. "minä en kyllä mitään huumeita käytä." vitun merirosvot. en oo tehny sitä montaa kertoo. puhelimen halailua. soita mammalle. ulkomaille tekisi mieli lähteä sanomatta sanaakaan. tieteellinen koe taas ja hyperspeed.

pulteri @ tre

kimble. hellyydenkipeys perkele. perkele on saatanan isä. lisää kaljaa. värikarnevaali. syksyn värit, tampere on kaunis! ***** on vellihousu. pispalaaaa. jutut viistossa. ajatus ei kule, purisuttaa silti. no mut sehän tulee luonnostaan niinku hengittäminen. "tää on taas jotain venäläistä kimblee". mulla naksahtaa vaan keskarit! pitkät miehet. kauniit kitaristin kädet. "vitun sairastakin meininkiä". "ajattelen nyt saa riittää, kaikkien näiden vuosien väärinkäytökset ja vaihtokauppa. humaltuminen: intense experience without emotion, sateen valkoinen valo veden yllä, tuhansittain kevyitä renkaita herkeämättä katoavina uusina yhdistelminä. meidän nälkämme syö meidät, siinä kaikki." "because of you, i'm never alone" ja tiedän mitä ne meinaa kun ne laulaa et "let me hear you soulsisters"!

Käytiin vähän tampereella snakebiten kanssa kirjottelemassa hassuja pispalan paikallisessa.

rauhallinen keskiviikkoilta

Ah, tulihan tällekin viikolle se rauhallinen koti-ilta. Kettusiskon kanssa pizzaa ja kissavauvat sekoilee.

Tän päivän päivähaastetekstistä kettuuntuneena onkin hyvä löpistä vähän muita epämääräisiä asioita, kun oikeesti tuntuu että olis vähän höpistävääkin. Jännä kyllä, toi haaste toimi, blogin päivittäminen on tuntunu taas vallan luonnolliselta osalta päivää (tai viikkoa) ja voi olla, että tahti pysyykin ihan järkevänä, tai sanotaanko tuottoisana, tämän haasteen jälkeen. Mulla sinänsä aiheet on mahdollisesti kyl kiinnostavampia. No en tiiä, on tuolta tulossa vaikka ja mitä vielä, mut ainaki saan itse päättää aina mistä oikein höpisen.

Oli pakko siirtää teksti tuosta isommalta näytöltä tähä läppärin näytölle, silmäthän tässä hajoaa ku tuijottaa noin suurta ruutua valkosena mwahaha. Aattelin tähän postaukseen laittaa epämääräisiä huonoja kännykkäkuvia, joilla saan helposti kerrottua viimeaikaisista jutuista, jotka on mielessä aika hyvin. Heeeere we go;

Kylen puhelimella saa parempia kuvia. Mwahaha elokuun alkupuolelta. Kohta taas nähdään!

Parempi pitää noi valkosemmat jutut pienemmällä näytöllä.

Yöllä ikkunalla on kiva fiilistellä syksyn tuloa ja kaikkea muutakin.

Hyvä käydä kuuntelemassa veden ääniä, mut kuvista tulee kofeiinipärinäkäsillä kyllä vähän toislaatuisia.

Hyvä muistaa.

Kokkipoikia.

Kauneimpia kämppiä mitä oon pitkään aikaan nähnyt.

Epätarkkahuonokuva mut fiilikset. Kettusisko tän toi mulle koululta, en tiedä kuka tehny jne. mutta kaunis.

Kaikenlaista on kyllä viime aikoina tapahtunut. Hyviä ja huonoja juttuja, positiivisia yllätyksiä ja valitettavan odotettavissa olevia juttuja, sikamaisia ja sydämellisiä juttuja sekä mieltä virkistäviä ja kehoa väsyttäviä juttuja.

Suurinta ihmetystä ehkä tässä ihan lähiaikoina on tuonut (taas kerran) ihmisten välinpitämättömyys toisten kämppää, lemmikkejä, sääntöjä tai omia lupauksiaan kohtaan. Tekee aika kipeetä joutua pettymään ihmisiin, joihin kuitenkin olisi halunnut niin kovasti pystyä luottamaan. Ja kaikkea kun ei pysty korjaamaan anteeksipyynnöllä, vaikka asiat anteeksi annetaankin.

Toinen asia on se, miten rumia asioita voi sanoa toisesta ihmisestä, vaikka omassa päässä onkin se vika. Syyttää toista naurettavista asioista, vaikka omassa päässä ne ongelmat onkin. Ja kerta toisensa jälkeen. Kyllähän sitä jaksaa ymmärtää ja auttaa ja kuunnella ja jutella ja ja ja ja, mutta jossain pitäis mennä se raja, varsinkin kun sama kaava toistuu kerta toisensa jälkeen. Jos ei muuten, ni mun on rikottava se kaava. Mä en ehkä enää jaksa.

Ja miten tehdä sellainen ihminen onnelliseksi, joka ei halua olla onnellinen? Ei mitenkään. Ei mulla ole siihen valtaa eikä keinoja, vaikka kuinka haluaisin ja yrittäisin. Siihen ei pysty kukaan, ei ketään voi pakottaa onnellisuuteen. Jos et halua olla onnellinen, et sitä varmastikaan myöskään koskaan ole. Jos et usko pystyväsi olemaan onnellinen, se tuskin tapahtuu myöskään. Jos et usko ansaitsevasi onnellisuutta, se tuskin kävelee sinua vastaan. Tämä asia, niinkuin niin moni muukin, on asenteesta kiinni.

Ja miksi miksi MIKSI mun pitäisi muka välittää siitä mitä muut ajattelee, kertokaa yksikin hyvä syy? Joidenkin ihmisten mielipiteillä on tietenkin väliä, mut ne on ne harvat ja valitut, eikä aina niidenkään sanomisilla ole mitään valtaa mun yli. Mä en aio elää elämääni pyydellen anteeksi olemassaoloani tai hakemalla siihen merkitystä muiden mielipiteistä, oli ne hyviä tai varsinkaan jos ne on huonoja. Tärkeitä ihmisiä pitää kuunnella kun ne kommentoi vaikka sun käytöstä, mut niitäkin vain jos ne puhuu asiaa. Tunnet sen piston kyllä sit sydämessäs, kun ne osuu oikeaan kohtaan. Silloin niitä kannatti kuunnella, ja kannattaa oppia siitä mitä kuulee.

Eikä ole väärin toivoa ympärilleen onnellisia ihmisiä, jotka aina pyrkii parempaan, uskoo itseensä ja sinuun, auttaa vaikeina aikoina, ei jätä yksin eikä välitä siitä mitä täysin merkityksettömät ihmiset huutelee.

(blogin) herätys kuolleista?

Niin no, ei se nyt ehkä mennyt ihan niinku piti. Mut kyllä tää tästä vielä.

Viimeisen kuukauden aikana on tuntunut Helsinki kodilta. Rakkaalta ja lämpimältä kodilta. Tuli heinäkuussa oltua keskisuomessa urakalla ja siellä tuntu et yhtäkkiä lähti koko alkuvuoden paskapadot päästä pois ja ajatus kulki vihdoinkin täysin normaalisti. Eli nopeesti ja ihan minne sattuu. Helvetin vapautunut olo, ja tuntu et jeees, tässä sitä taas mennään.

Aattelin ensin kirjotella tänne jonku q&a systeemin jonka kaivoin netistä, mut n. 10 kysymyksen jälkeen mua alko ottaa pannuun sen täyttäminen ja ne helvetin paskat kysymykset. No thanks.

Viime talvi oli ehkä jonkinlainen pimeäretriitti mulle? (Ai että toi ilmaisu on niin hirvee et oon iha rakastunu siihen!) Täyty käydä testaamassa jotain (lapissa asumista), että selvis hyvinkin selkeesti et ei jumalauta, ei tää paska oo mua varten. Pimeetä meininkii. Sekä se auringon puute, että ihmisten pään sisällöt. Sry vaan, jokaisella on oikeus mielipiteeseen. Lapin luontoa mulla on ikävä, mutta mitään muuta sieltä ei kyllä. (Varmasti talvella lunta...) Ei silti yhtään kaduta, että tuli testattua. Eipähän tarvii sitäkään asiaa arvailla enää.

Nyt tuntuu hyvältä. Elämä tuntuu hyvältä. 

Peilistä kattoo ihan mun näköinen mimmi. Oon varsin tyytyväinen siihen mitä siellä nään, sekä ulkoisesti että sisäisesti. (Mullon seksikäs maksa!) Maunulan kämppää ei oo yhtään ikävä, eikä sitä ympäristöä. Se oli melkoista meininkiä siinä kämpässä, paskana ja humalassa. Phyi. Eipä silti kaduta sekään. Nykyinen kämppä Pajamäessä on täydellinen. Tänne muutettiin elokuun alussa. Just tänään tuli vielä ompelukone, kirjoituskone ja TVkin (kyllä vain!), joten ei paremmasta väliä. Katotaan missä vaiheessa saan hepulin ja vaihdan järjestystä, mut tällä hetkellä kaikki on hyvin. Kettusiskon kissavauvat lämmittää sydäntä tässä kämpässä myös suunnattomasti. Ihan niinku tuon kettuolennonkin kanssa asuminen. Ja vähän ehkä rakastuttaa. Se tuntuu aika hurjalta.

Näin on parasta.

first things first

Haalari on ehkä paras keksintö ikinä. Nytkin tässä makoilen sängyllä ihanassa oranssissa haalarissani (jossa on huppu! perfectooooo). Kaikilla pitäisi olla oma haalari, mie löysin omani Keuruulta Marissan kanssa kun seikkailtiin löytötexissä. (Kirjotetaankohan sitä ees xllä? no ihan sama, sieltä kuitenki.) Ja toinen löytyi Mayan vaatteista, jotka se oli laittamassa eteenpäin. Sekin rantautuu Rovaniemelle vielä joku päivä Hyvinkäältä.

Hups. Syyskuu. Ja sekin lähenee jo loppua. Niin tekstit ja kuvat syksyllä blogiin? Joojoo, kyllä ne on tulossa, mulla vaan ”vähän” kesä venähti, ja nyt syksy tuli yhdellä rytinällä tänne Rovaniemelle tullessa, ja pitää saada tämä arki kuntoon (ahhahha meinaan kuolla nauruun sanan ”arki” kanssa, mikä hitto se sellanen ees on? arki eli elämä? elämä kuntoon? jösses.) ennen kuin voin jumahtaa pariks viikoks tietokoneen ääreen käymään kuvat läpi ja kirjoittamaan tekstit puhtaaksi tietokoneelle tuolta kirjastani. Kyllä ne sieltä kuitenkin tulee. (Joku päivä.)

Oon edelleenkin (ja kokoajan vain enemmän) sitä mieltä, että tää muutto on ehkä paras päätös pitkiin aikoihin. Ehkä ikinä. Ainakin tähän elämäntilanteeseen. Vuorokauden Rovaniemellä vihdoin paikkakuntalaisena (joo pitäis varmaa virallistaakin asia tässä lähipäivinä?) viettäneenä ei voi kuin hymyillä tuskastuttavan leveästi sille faktalle, että täällä sitä nyt vihdoin ollaan. Kolme hurraahuutoa, miljoona papukaijamerkkiä ja ryyppy sille. Kämppä ja ihmiset ja koulu ja luonto ja kaupunki ja oma fiilis muodostavat kyllä sellaisen mahdollisuuksien kolmion (vai kuusikulman? sopivassa neliössä kuuhun?), että tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Kiehuttaa pari asiaa oikein urakalla. Se, että jotkut pitää mua siltojen polttajana vain sen takia, että liikun paljon paikasta toiseen ja koska tunnen paljon ihmisiä. Awesome. En tiennytkään, että asia on näin. Ihan eri juttu on sitten se, etten jaksa myrkyllisiä ihmissuhteita elämässäni. (Siltojen polttamista ei myöskään ole se, että joskus on pakko olla itsekäs, ja keskittyä vain itseensä ja unohtaa kaikki muut, jotta selviää.) Toinen asia, joka kiehuttaa vielä pahemmin noita muutamaa aivosoluani, on se, että ihmiset kuvittelee asioita ja tekee omat päätelmänsä minusta ja minun elämästäni, kysymättä minulta miten asiat oikeasti ovat. KYLLÄ MINÄ KERRON JOS KYSYTÄÄN. (Jos minua huvittaa sinulle kertoa.) Epäreilua uskoa kuulopuheita tai keksiä asioita omassa päässään toisen elämästä, JA USKOA MIELUMMIN ITSEÄÄN KUIN SITÄ KENEN ELÄMÄSTÄ ON KYSE. Argh. Ja sitten vielä yksi asia. Se, että ihmiset kuvittelevat ulkopuolisina ymmärtävänsä kahden toisen ihmisen ihmissuhteen. Silleen että henkilö C kuvittelee ymmärtävänsä henkilöiden A ja B ihmissuhteen. Sori vaan tyypit, mutta ei onnistu. Ei ainakaan jossei kysytä tai puhuta suoraan. Ja siltikään se ei tule onnistumaan. Että jos sitä nyt vaan kuitenkin keskityttäisiin sitten niihin omiin ihmissuhteisiin how about? Tai ainakaan ei tuomita mitään eikä ketään pelkkien omien päätelmien perusteella. (Tottakai muistakin ihmisistä tulee puhuttua, eipä nyt ruveta tekopyhiksi, mutta koitetaan silti pitää mielessä, että oma elämä on se tärkein homma, ja annetaan niiden toisten häärätä omissa elämissään mitä haluavat. Puututaan vasta sitten jos on pakko tai kysytään ainakin jos ihmetyttää. Sitten sitä joko saa vastauksen tai ei saa, simple as that.) JA kun nyt kerran tähän hommaan lähdettiin, niin yksi asia vielä. Minä puhun paljon itsestäni ja omasta elämästäni. Voi kyllä, koska olen onnellinen. Mie puhun myös paljon ympärilläni olevista ihmisistä, koska minä tykkään niistä ihmisistä ja koska ne liittyvät minuun ja minun elämääni. Puhun myös huonoista asioista ja huonoista kokemuksista, koska ne liittyy ihan yhtä paljon minun elämääni, kuin ne hyvätkin asiat. Mie en aio kieltää negatiivisten asioiden olemassaoloa, koska ne on ihan yhtä paljon minun elämääni kuin ne hyvätkin asiat. Meissä kaikissa on hyvät ja huonot puolet, ja jossei olisi molempia, niin niitä toisia ei ehkä edes huomaisi. En minä tiiä, mutta tämän minä olen omassa elämässäni oppinut. Eläköön kukin tavallaan, mutta älkää tulko minulle avautumaan, jossei minun tapani kiinnosta. (Tai tulkaa vaan, mutta älkää ihmetelkö jossen jaksa kuunnella. Riippuu ehkä avautujasta?) Sitten ei varmaan kannata hengailla minun seurassa, this also is as simple as that. Mie luotan siihen, että ympärilläni olevat ihmiset ymmärtää tämän asian, ja sietää myös niitä huonoja asioita. Pointtina ehkä on se, että tärkeää on että niitä hyviä asioita on mm. niissä ympärillä olevissa ihmisissä enemmän kuin niitä huonoja. (Ihan niinku kaikessa elämässä don’t you think?) Ja totta kai huonoista piirteistä tai paskamaisista tavoista tai ikävistä asioista sanotaan, koska silloin niihin on myös mahdollista vaikuttaa. Ähää! Taas se suun avaaminen ja suoraa puhuminen auttaa tähänkin ongelmaan. Voihan vittu, mie oon varmaan nero. (EIKU NARSISTI!!!!!!!!111!1)

Mie en rehellisesti tiennyt miten paljon voi toisesta ihmisestä tykätä. Mitenkähän tämän selittäisi. Tykkään ihan hulluna ihmisistä jotka on mun elämässä. (Toisista ylläripylläri enemmän kuin toisista.) Tykkään tykkään tykkään. Mutta sitten tulee joku, josta vaan tykkää eikä oo ees ihan varma, että miksi. (Tää tosin pätee aika moneen tapaukseen, helposti tykästyn ihmisiin sillä sekunnilla kun ne tapaan, enkä ees tiiä miks niin kävi. Mut ajan kanssa se sit selvii.) Mut sit tämä tapaus. Tavallaan kyllä tietää miksi, ja voi sen itselleen selittää, mut sit toisaalta ei jaksa ees miettiä. Just because. (Toisaalta mun mielestä just näin sen pitääki mennä.) Sitä sitten pohtii, että onks tää nyt sattumaa vai kohtalo vai järjenlähtö vai uskoon tuleminen vai nirvana vai biologia vai henkiolennot vai matrix vai alienit vai robotit vai elämä vai mikä hiton homma tässä nyt oikee on takana, ja lopulta päättää (taas) ettei jaksakaan oikeestaan miettiä. (Ja miettii silti jonkin ajan päästä taas että mitäs hittoa.) Aika hullua ja pelottavaa ja ihanaa ja mieletöntä ja mahdotonta ja mahdollista ja kaikkea maan ja taivaan väliltä. Auringonnousuja ja –laskuja. Syksyjä ja pitkiä kesiä ja talviunia ja keväisiä heräämisiä. Mieletöntä. (Mieletön on btw mun uusin lempisana. Mieletöntä. Parasta.)

Oon tainnut tämän asian jo blogissakin tunnustaa, mut oon löytänyt itsestäni sellaisia asioita takaisin, jotka oon kiireeseen hukannut monia monia vuosia sitten. (Ja myös uusia juttuja, joihin on tykästynyt ihan hulluna, ja jotka tuntuu kuitenkin sellaisilta, että tällainenhan minä oon aina ollut. Näitä asioita minä tykkään tehdä.) Mutta mie tykästyin kiireeseen, selvisin kiireestä ja tykkäsin elämästäni kiireisenä. Sellaisena, että joka päivä oli hulluna jotain. Sellaisena, että joka päivällä oli jokin merkitys, sain paljon asioita aikaan, enkä heittänyt hetkeäkään hukkaan. Johonkin turhaan ja sellaiseen, joka oli vain minua varten. Mutta se, että kohta 22-vuotiaalla neidillä on ollut kaksi kertaa elämässään ihan totaalinen burnout, ei ole ehkä ihan tervettä. Tervettä on se, että päätin ettei niin käy enää ikinä.

Hiljaisuuden palvonta on minusta ihan pelleä. Okei, selitän ehkä vähän enemmän, ennen kuin kaikki vähintäänkin suomalaiset tulee vetämään turpiin. Hiljaisuuden palvonta SEURASSA on pelleä. Mä voin olla hiljaa, mä rakastan olla hiljaa, mutta yleensä olen silloin yksin. Kun oon ihmisten seurassa, niin tulee hölistyä kaikesta maan ja taivaan välillä. Tärkeistä ja vähemmän tärkeistä asioista. Tulee kommunikoitua, koska se tekee minusta ihmisen. Se on minulle yksi hienoimmista asioista koko ihmisenä olemisesta. Se, että voin jakaa niitä asioita, joita päässä pyörii. (Pidemmän päälle siellä pään sisällä tulee myös yksinäistä, but hey, maybe that’s just me…………….) Tottakai ymmärrän myös sen tilanteen ihanuuden, kun ei tarvita sanoja, että voi olla ihmisten kanssa ja olla vain hiljaa. (En minä nyt ihan niin jäätävä papupata jaksa _aina_ olla seurassakaan.) Mutta niin kauan kun minusta lähtee ääntä, haluan jakaa asioita joita päässä pyörii ja joku (ainakin jaksaa esittää, että) kuuntelee (tai mikä parasta, osallistuu, keskustelee!), niin minä kyllä selitän sitten urakalla. PORK KANA, ja sit se on vittu vihannes!

(Naurattaa miten paljon nyt tulee tekstiä, onneks tässä koneessa ei ole nettiä, tulis varmaan huudeltua facebookissa ihan naurettavalla tahdilla jostain kissavideoista, rovaniemestä ja siitä miten kivaa on olla minä………)

Mulla on aika paljon muistettavaa elämässä. Paljon ihmisiä, jotka kaikki haluan muistaa. Ja muistankin, en vaan muista enkä jaksa kokoajan olla muistuttamassa siitä, etten ole heitä unohtanut. Sen takia otan kuvia, peitän seinät valokuvilla, lähetän kortteja, soittelen, kirjoitan ja lainaan vaatteita. Ihmiset, jotka on mulle rakkaita, on kokoajan mun ajatuksissani, ja sillä tavalla kokoajan läsnä. Välillä se fakta, että niitä ihmisiä on niin paljon, ja että osa niistä on niin kaukana, meinaa repiä mun sydämen palasiksi, ja välillä tuntuu, että se sydän on niin iso, että selviän mistä tahansa. On aivan saatanan epäreilua kuvitella, että olisin unohtanut jonkun toisen, vaan sillä perusteella, että muistan jonkun toisenkin. Vielä epäreilumpaa on se, että kuvitellaan, että juoksen toista karkuun, kun juoksen jonkun toisen kiinni. Minun puolesta joka ikinen, joka niin kuvittelee saa haistaa pitkän paskan ja hypätä kaivoon. (Mieluiten juuri tuossa järjestyksessä.)

Oon ollut Rovaniemellä nyt reilun vuorokauden, ja oon saanu jo säärystinparin valmiiksi, tykästynyt kämppään ja rakastunut ihmisiin tässä kaupungissa. Kävellyt monta kilometriä ja nukkunut melkein iltapäivään asti. Jutellut äidin kanssa pitkään puhelimessa ja viestittänyt isälle, että hengissä ollaan. Hetkeäkään en ole ikävöinyt Helsinkiä, mutta monta pientä hetkeä montaakin ihmistä sieltä. Ens kuun puolessa välissä mie sinne taas pölähdänkin, can’t wait, mutta en aio hukata hetkeäkään (tai ehkä kuitenkin muutaman silloin tällöin) tästä kaupungista ja tämän kaupungin ihmisistä kaivaten muualle. Haluan luottaa siihen, etteivät asiat katoa, ja jos katoavat, niin se ei sitten ollut sen arvoista. Ja taas tottakai minulla on valta myös vaikuttaa siihen, etteivät asiat katoa, mutta olen silti sitä mieltä, etteivät tärkeimmät asiat elämässä katoa ihan noin vain hups vaan.

Oon niin täynnä ajatuksia ja unelmia ja haaveita ja kaikkia positiivisia suunnitelmia, etten meinaa muistaa avata edes ovea poistuessani huoneesta. Pää pilvissä ja jalat maassa. No, nyt on vähän kyllä vielä sellainen olo, että olisin jäänyt sinne jonnekin pilvien yläpuolelle ihan kokonaan. ”Kyllä se Rovaniemen arki sieltä kolahtaa kohta päin näköä ja masennut sinäkin niinku kaikki muut.” Niin tota ööööö? En taida edes vaivautua vastaamaan tuollaiseen kommenttiin.

Saippuakuplia. Kirjoja. Hassun värisiä tyynyjä. Youtube-videoita. Kissakuvia. Futurama. Ruskalehtiä ulkona ja sisällä. Viileitä päiviä ja kylmiä öitä. Valkoiset verhot ja sauna. Niin paljon innostusta ettei pysyisi sukat jalassa jos osaisin niitä käyttää. Kamera tallessa ja miljoona lankakerää. Epävarmuutta ja sen aiheuttamaa levollisuutta. Maailman kaunein tekstiviestitunnustus ja prepaid-liittymän ongelmat. Hetkellinen mielen rauhattomuus, mutta pysyvä mielenterveys. Ensilumen odotusta ja ruskalehtien kuvaamista. Kova ikävä pikkusiskoa ja toiveet siitä, että mahdollisimman moni tulee etelästä tänne kylään. (Älkää kuitenkaan kaikki kerralla………………) Uuden blogin suunnittelua ja vanhan päivittämistä.

Se tunne, että ensimmäistä kertaa elämässäni, en olekaan enää valmis kuolemaan, koska on vielä niin paljon koettavaa.

(Tähän pakko lisätä, että aikanaan kun kirjoitin tekstin ”kuolemasta”, niin edelleen keskeneräisenä on teksti ”elämästä”, joka toivottavasti näkee jokin päivä myös päivänvalon blogissa. Tekstin kirjoittaminen on vähän unohtunut, mutta unohtunut sen elämän ja elämisen keskelle, josta olen iloinnut ja kirjoittanut jo monia vuosia. Onneksi se kertoo vielä enemmän, kuin se teksti. Jonka aion kyllä siltikin kirjoittaa valmiiksi.)

bermuda ja chaimaa

...ja Saimaan ihanuus. (Vaikka vähän sivussa omasta järvi-suomesta oltiinkin.)

Bermuda oli kyllä tänä vuonna jotain aivan käsittämätöntä. Tai toisaalta hyvinkin käsitettävissä, mut ehkä nyt silti haluan käyttää tuota sanaa.

Mieltä lämmittää edelleen (ja varmasti tulevaisuudessakin) muutamaan uuteen upeaan ihmiseen tutustuminen. Eräs leijonanharjainen uusi tuttavuus pelasti uskon ihmisiin juuri sillä oikealla hetkellä, kun olin valmis (ainakin hetkellisesti sen viikonlopun osalta) heittämään hanskat tiskiin ihmisten hiljaisuuden palvomisen takia. Pari rovaniemeltä chaimaalle asti eksynyttä poikaa lämmitti mieltä myös, mutta vielä enemmän ajatus siitä, että  jep, nämä ihanaiset löytyvät sitten Rovaniemeltä, aivan kuin minäkin jonkin ajan päästä.

Viikonloppu oli myös täynnä aivan ihanien ennalta tuttujen ihmisten seuraa, omasta laumasta löytyi paikanpäältä vaikka ja ketä. 

Löytyi eräs pimeästä autosta kuun valossa minun kanssa fiilistelemästä saman makuupussin alta, eräs tanssilattialta viinipullon kanssa heilumasta, eräs riippukeinusta kaikkein korkeimmalta paikalta, eräs kertomasta mistä saippuakuplat tulevat (btw, EDELLEENKI MÄ TIEDÄN, MUT C'MON. SAIPPUAKUPLIA!), eräs kunnon metsähiippari ja eräs, jonka kanssa katsella tähtiä.

Niin monta mahtavaa ja rakasta ihmistä, että sydän meinasi pakahtua onnesta ja rakkaudesta moneen kertaan.

päivärantarauha part. 98467394

Viime yönä kävin istumassa laiturilla pari tuntia keskellä yötä ja fiilistelin vaan miten hyvin voi taas asiat olla. Joskus puoli vuotta sitten jos joku olisi mulle sanonut, että asiat järjestyy näin hyvin ja näin nopeasti, niin olisin varmaan nauranut muutaman tunnin päin sen toisen kasvoja. Ei olisi kannattanut.

Viime syksynä kävi kyllä aika kummallisesti. Jossain omien synttäreiden aikaan tuli lopullisesti romahdettua oman pään kanssa. Kaput. Joskus elämä läväyttää eteen aika monta pettymystä kerrallaan. Viime syksynä aivan liian monta pettymystä ja liian monta täysin puskasta tullutta ikävää asiaa kerralla.

Mutta hittolainen miten paljon sitä on viimeisen vuoden, ja varsinkin viimeisen 9-10 kuukauden aikana oppinut itsestään taas uutta. Löytänyt uusia asioita ja löytänyt takaisin sellaisia, jotka jo luuli unohtaneensa.

Joku fiksu tulikettu sanoi hyvin minulle kerran; henkinen kasvu ei koskaan ole kivutonta.
(Vaikka kyseessä taisikin silloin olla aivan jonkun toisen henkinen kasvu, kuin kummankaan meistä.)

kiitoksia

Emilialle, joka sai minut uskomaan itseeni ja auttoi katsomaan peiliin
Jaanalle, joka piti minut pystyssä
Siljalle, joka sai Rovaniemen hengittämään
Mayalle, joka Helsingissä potki perseelle
Tiialle, joka antoi minun romahtaa ja oli valmis auttamaan omalla kustannuksellaan
Marissalle, joka muistutti, että Helsingistä voi lähteä ja tulla takaisin
Jennalle, joka potkaisi sen ratkaisevan potkun, josta lähti ajatukset liikkeelle
sekä eräälle pojalle, joka sai minut epäröimään.

Teille jokaiselle juuri siksi, että olette te.

Kiitos.

Ja minun sieluni laulaa kesän kukkasista ja syksyn kaikista väreistä,
sekä sydämeni sykkeistä jokaista teitä kohtaan.

hupsista saatana (taas kerran)

Voi elämä minkä teit.

On kummallista miettiä, miten pienessä ajassa sitä voi tapahtua ihan hulluna asioita. Hulluna asioita, joita ei varmastikaan oikein vieläkään sisäistä. Tapahtuuko näin oikeesti? Ja vastahan se toisaalta kohta tapahtuu. Mutta se olo siitä, että kohta tapahtuu, on aika herkullinen.

Kun on melkein kuukauden Rovaniemellä pyörinyt, saa huomata miten moni asia on hypännyt päälaelleen. Hups vaan ja heippa Helsinki (kohta me silti nähdään hetken verran) ja hyvää huomenta Rovaniemi, niin minäkin sinua.

Muuttaminen on yllätys yllätys ollut suurin päätös, joka tämän reissun aikana on tullut tehtyä. Onhan se päässä pyörinyt jo viime vuoden puolelta, mutta nytpä se ajankohtakin selkeytyi.

Hyvin pian sitä vaihtaa paikkakuntaa Helsingistä Rovaniemelle. Paikasta, jonka sanotaan olevan jatkuvasti hereillä, paikkaan, jota monet kuvailevat kuolleeksi. En oikein tiedä kummat ovat sokeampia.
Edellisen talven jälkeen sitä on taas kerran viisaampi. Ymmärtää itseään enemmän, joten tietää myös mitä juuri nyt haluaa. Mitä minä juuri nyt tarvitsen.

Tätä minä tarvitsen.

Päässä pyörii miljoona pelkoa, mutta samalla miljoona onnellisempaa asiaa. Tuntuu, että on tapahtumassa jotain mielenkiintoista. Nyt minä kokeilen elämään täällä. Moni on sanonut minun tekevän elämäni suurimman virheen, ja vielä useampi ollut yhtä onnellinen päätöksestäni kuin minä itse. Ymmärrän kaikkia.

Samaan aikaan tuntuu vapauttavalta ja levolliselta. Siltä, että päästää irti, hyppää tuntemattomaan, mutta pää pysyy pinnalla. Mieli ei ole aivan murheeton, mutta se on taas löytänyt rauhan.

Aivan uudenlaisen rauhan.

muutosta

Joo, voihan vittu. Yritä tässä nyt sitten viimeisten 4 päivän jäljiltä jotenki kerätä ajatuksia sen verran pöydälle käsiin lattialle rinkkaan tai johonkin, että saisi jotain lukemiskelpoista yllämainitusta aiheesta ulos.

No tuota tuota.

Aloitetaan vaikka siitä, että joo. Viime talvi ei mennyt ihan nappiin. En koe mitään sen suurempaa tarvetta selittää miks vaikutin kuolleelta (eikä mitään "no se on se talvi c'mon" -juttuja tähän, vaikka eihän se nyt kesä ollutaan), mutta aattelin vähintäänkin kertoa, missä pisteessä sitä mennään nyt.

No, hyvä ehkä aloittaa siitä ettei enää pitkään aikaan ole tuntunut kuolleelta.

Mä en kertonut muutostani kuin parille ihmiselle ennenku päätin kajauttaa sen ilmoille facebookissa viime sunnuntaina. En tiedä kiinnostaako loppujen lopuksi ketään mun motiivit, oli miten oli, mutta täältä tulee.

Mä tarvitsen tätä.

Asia oli yllättävää kyllä mietitty aika viimeisenpäälle juuri näin. Mun piti tehä se päätös keinoista ja toimista yksin, ja ilman huonoa omatuntoa mihinkään suuntaan. Oli aika sellaselle minäminäminäminäminä-ajattelulle. Silleen, että oikeesti tein myös sen päätöksen, ennenku kysyin varsinaisesti kenenkään mielipidettä. Mut hei sitähän me narsistit tehään eiku

Hups vain miten siinä sitten kävikään. Yhtäkkiä, kesken kaiken, täydellisen ajan koittaessa (no tämän tajusin sitten vasta mietiskellessäni realiteetteja........ehkä) mä totesin toiselle huoneessa olevalle, että minäpä muutan Rovaniemelle. Paskaakos tässä, antaa palaa vaan.

Eikä polteta tälläkään kertaa mitään siltoja, ei.

Hitto, 823 kilometriä ei oo mitenkään vähän. Ei tosiaan. Hyyyyyyyi, ties missä kohtaa sitä oliskaan jo seikkailemassa jos lähtiskin Helsingistä kohti etelää. 823 kilometriä ihan mihin suuntaan tahansa Helsingistä. Tuli leikittyä joku puoli tuntia googlemapsilla ja mittailtua mihin sitä oikein pääsis. En voi väittää, etteikö maasta lähteminen jalat tomusta pöllyten houkuttelis. Ainahan se houkuttelee, mut ei se oo vieläkään ajankohtaista, antaa sen asian vielä kerätä voimiaan jonkin aikaa.

Elämä on lähtemistä ja tulemista parhaimmillaan.

kuvasaldoa alkuvuodelta

Tässäpä lempiotoksia tammikuusta toukokuun loppuun.