Haalari on ehkä paras keksintö ikinä.
Nytkin tässä makoilen sängyllä ihanassa oranssissa haalarissani
(jossa on huppu! perfectooooo). Kaikilla pitäisi olla oma haalari,
mie löysin omani Keuruulta Marissan kanssa kun seikkailtiin
löytötexissä. (Kirjotetaankohan sitä ees xllä? no ihan sama,
sieltä kuitenki.) Ja toinen löytyi Mayan vaatteista, jotka se oli
laittamassa eteenpäin. Sekin rantautuu Rovaniemelle vielä joku
päivä Hyvinkäältä.
Hups. Syyskuu. Ja sekin lähenee jo
loppua. Niin tekstit ja kuvat syksyllä blogiin? Joojoo, kyllä ne on
tulossa, mulla vaan ”vähän” kesä venähti, ja nyt syksy tuli
yhdellä rytinällä tänne Rovaniemelle tullessa, ja pitää saada
tämä arki kuntoon (ahhahha meinaan kuolla nauruun sanan ”arki”
kanssa, mikä hitto se sellanen ees on? arki eli elämä? elämä
kuntoon? jösses.) ennen kuin voin jumahtaa pariks viikoks
tietokoneen ääreen käymään kuvat läpi ja kirjoittamaan tekstit
puhtaaksi tietokoneelle tuolta kirjastani. Kyllä ne sieltä
kuitenkin tulee. (Joku päivä.)
Oon edelleenkin (ja kokoajan vain
enemmän) sitä mieltä, että tää muutto on ehkä paras päätös
pitkiin aikoihin. Ehkä ikinä. Ainakin tähän elämäntilanteeseen.
Vuorokauden Rovaniemellä vihdoin paikkakuntalaisena (joo pitäis
varmaa virallistaakin asia tässä lähipäivinä?) viettäneenä ei
voi kuin hymyillä tuskastuttavan leveästi sille faktalle, että
täällä sitä nyt vihdoin ollaan. Kolme hurraahuutoa, miljoona
papukaijamerkkiä ja ryyppy sille. Kämppä ja ihmiset ja koulu ja
luonto ja kaupunki ja oma fiilis muodostavat kyllä sellaisen
mahdollisuuksien kolmion (vai kuusikulman? sopivassa neliössä kuuhun?), että tästä on hyvä
jatkaa eteenpäin.
Kiehuttaa pari
asiaa oikein urakalla. Se, että jotkut pitää mua siltojen
polttajana vain sen takia, että liikun paljon paikasta toiseen ja
koska tunnen paljon ihmisiä. Awesome. En tiennytkään, että asia
on näin. Ihan eri juttu on sitten se, etten jaksa myrkyllisiä
ihmissuhteita elämässäni. (Siltojen polttamista ei myöskään ole
se, että joskus on pakko olla itsekäs, ja keskittyä vain itseensä
ja unohtaa kaikki muut, jotta selviää.) Toinen asia, joka kiehuttaa
vielä pahemmin noita muutamaa aivosoluani, on se, että ihmiset
kuvittelee asioita ja tekee omat päätelmänsä minusta ja minun
elämästäni, kysymättä minulta miten asiat oikeasti ovat. KYLLÄ
MINÄ KERRON JOS KYSYTÄÄN. (Jos minua huvittaa sinulle kertoa.)
Epäreilua uskoa kuulopuheita tai keksiä asioita omassa päässään
toisen elämästä, JA USKOA MIELUMMIN ITSEÄÄN KUIN SITÄ KENEN
ELÄMÄSTÄ ON KYSE. Argh. Ja sitten vielä yksi asia. Se, että
ihmiset kuvittelevat ulkopuolisina ymmärtävänsä kahden toisen
ihmisen ihmissuhteen. Silleen että henkilö C kuvittelee
ymmärtävänsä henkilöiden A ja B ihmissuhteen. Sori vaan tyypit,
mutta ei onnistu. Ei ainakaan jossei kysytä tai puhuta suoraan. Ja
siltikään se ei tule onnistumaan. Että jos sitä nyt vaan
kuitenkin keskityttäisiin sitten niihin omiin ihmissuhteisiin how
about? Tai ainakaan ei tuomita mitään eikä ketään pelkkien omien
päätelmien perusteella. (Tottakai muistakin ihmisistä tulee
puhuttua, eipä nyt ruveta tekopyhiksi, mutta koitetaan silti pitää
mielessä, että oma elämä on se tärkein homma, ja annetaan niiden
toisten häärätä omissa elämissään mitä haluavat. Puututaan
vasta sitten jos on pakko tai kysytään ainakin jos ihmetyttää.
Sitten sitä joko saa vastauksen tai ei saa, simple as that.) JA kun
nyt kerran tähän hommaan lähdettiin, niin yksi asia vielä. Minä
puhun paljon itsestäni ja omasta elämästäni. Voi kyllä, koska
olen onnellinen. Mie puhun myös paljon ympärilläni olevista
ihmisistä, koska minä tykkään niistä ihmisistä ja koska ne
liittyvät minuun ja minun elämääni. Puhun myös huonoista
asioista ja huonoista kokemuksista, koska ne liittyy ihan yhtä
paljon minun elämääni, kuin ne hyvätkin asiat. Mie en aio kieltää
negatiivisten asioiden olemassaoloa, koska ne on ihan yhtä paljon
minun elämääni kuin ne hyvätkin asiat. Meissä kaikissa on hyvät
ja huonot puolet, ja jossei olisi molempia, niin niitä toisia ei
ehkä edes huomaisi. En minä tiiä, mutta tämän minä olen omassa
elämässäni oppinut. Eläköön kukin tavallaan, mutta älkää
tulko minulle avautumaan, jossei minun tapani kiinnosta. (Tai tulkaa
vaan, mutta älkää ihmetelkö jossen jaksa kuunnella. Riippuu ehkä
avautujasta?) Sitten ei varmaan kannata hengailla minun seurassa,
this also is as simple as that. Mie luotan siihen, että ympärilläni
olevat ihmiset ymmärtää tämän asian, ja sietää myös niitä
huonoja asioita. Pointtina ehkä on se, että tärkeää on että
niitä hyviä asioita on mm. niissä ympärillä olevissa ihmisissä
enemmän kuin niitä huonoja. (Ihan niinku kaikessa elämässä don’t
you think?) Ja totta kai huonoista piirteistä tai paskamaisista
tavoista tai ikävistä asioista sanotaan, koska silloin niihin on
myös mahdollista vaikuttaa. Ähää! Taas se suun avaaminen ja
suoraa puhuminen auttaa tähänkin ongelmaan. Voihan vittu, mie oon
varmaan nero. (EIKU NARSISTI!!!!!!!!111!1)
Mie en rehellisesti tiennyt miten
paljon voi toisesta ihmisestä tykätä. Mitenkähän tämän
selittäisi. Tykkään ihan hulluna ihmisistä jotka on mun elämässä.
(Toisista ylläripylläri enemmän kuin toisista.) Tykkään tykkään
tykkään. Mutta sitten tulee joku, josta vaan tykkää eikä oo ees
ihan varma, että miksi. (Tää tosin pätee aika moneen tapaukseen,
helposti tykästyn ihmisiin sillä sekunnilla kun ne tapaan, enkä
ees tiiä miks niin kävi. Mut ajan kanssa se sit selvii.) Mut sit
tämä tapaus. Tavallaan kyllä tietää miksi, ja voi sen itselleen
selittää, mut sit toisaalta ei jaksa ees miettiä. Just because. (Toisaalta mun mielestä just näin sen pitääki mennä.) Sitä sitten pohtii, että onks tää nyt sattumaa vai kohtalo vai
järjenlähtö vai uskoon tuleminen vai nirvana vai biologia vai
henkiolennot vai matrix vai alienit vai robotit vai elämä vai mikä
hiton homma tässä nyt oikee on takana, ja lopulta päättää
(taas) ettei jaksakaan oikeestaan miettiä. (Ja miettii silti jonkin
ajan päästä taas että mitäs hittoa.) Aika hullua ja pelottavaa
ja ihanaa ja mieletöntä ja mahdotonta ja mahdollista ja kaikkea
maan ja taivaan väliltä. Auringonnousuja ja –laskuja. Syksyjä ja
pitkiä kesiä ja talviunia ja keväisiä heräämisiä. Mieletöntä. (Mieletön on
btw mun uusin lempisana. Mieletöntä. Parasta.)
Oon tainnut tämän asian jo
blogissakin tunnustaa, mut oon löytänyt itsestäni sellaisia
asioita takaisin, jotka oon kiireeseen hukannut monia monia vuosia
sitten. (Ja myös uusia juttuja, joihin on tykästynyt ihan hulluna,
ja jotka tuntuu kuitenkin sellaisilta, että tällainenhan minä oon
aina ollut. Näitä asioita minä tykkään tehdä.) Mutta mie
tykästyin kiireeseen, selvisin kiireestä ja tykkäsin elämästäni
kiireisenä. Sellaisena, että joka päivä oli hulluna jotain.
Sellaisena, että joka päivällä oli jokin merkitys, sain paljon
asioita aikaan, enkä heittänyt hetkeäkään hukkaan. Johonkin
turhaan ja sellaiseen, joka oli vain minua varten. Mutta se, että
kohta 22-vuotiaalla neidillä on ollut kaksi kertaa elämässään
ihan totaalinen burnout, ei ole ehkä ihan tervettä. Tervettä on
se, että päätin ettei niin käy enää ikinä.
Hiljaisuuden palvonta on minusta ihan
pelleä. Okei, selitän ehkä vähän enemmän, ennen kuin kaikki
vähintäänkin suomalaiset tulee vetämään turpiin. Hiljaisuuden
palvonta SEURASSA on pelleä. Mä voin olla hiljaa, mä rakastan olla
hiljaa, mutta yleensä olen silloin yksin. Kun oon ihmisten seurassa,
niin tulee hölistyä kaikesta maan ja taivaan välillä. Tärkeistä
ja vähemmän tärkeistä asioista. Tulee kommunikoitua, koska se
tekee minusta ihmisen. Se on minulle yksi hienoimmista asioista koko
ihmisenä olemisesta. Se, että voin jakaa niitä asioita, joita
päässä pyörii. (Pidemmän päälle siellä pään sisällä tulee
myös yksinäistä, but hey, maybe that’s just me…………….)
Tottakai ymmärrän myös sen tilanteen ihanuuden, kun ei tarvita
sanoja, että voi olla ihmisten kanssa ja olla vain hiljaa. (En minä
nyt ihan niin jäätävä papupata jaksa _aina_ olla seurassakaan.)
Mutta niin kauan kun minusta lähtee ääntä, haluan jakaa asioita
joita päässä pyörii ja joku (ainakin jaksaa esittää, että)
kuuntelee (tai mikä parasta, osallistuu, keskustelee!), niin minä
kyllä selitän sitten urakalla. PORK KANA, ja sit se on vittu
vihannes!
(Naurattaa miten paljon nyt tulee
tekstiä, onneks tässä koneessa ei ole nettiä, tulis varmaan
huudeltua facebookissa ihan naurettavalla tahdilla jostain
kissavideoista, rovaniemestä ja siitä miten kivaa on olla minä………)
Mulla on aika paljon muistettavaa
elämässä. Paljon ihmisiä, jotka kaikki haluan muistaa. Ja
muistankin, en vaan muista enkä jaksa kokoajan olla muistuttamassa
siitä, etten ole heitä unohtanut. Sen takia otan kuvia, peitän
seinät valokuvilla, lähetän kortteja, soittelen, kirjoitan ja
lainaan vaatteita. Ihmiset, jotka on mulle rakkaita, on kokoajan mun
ajatuksissani, ja sillä tavalla kokoajan läsnä. Välillä se
fakta, että niitä ihmisiä on niin paljon, ja että osa niistä on
niin kaukana, meinaa repiä mun sydämen palasiksi, ja välillä
tuntuu, että se sydän on niin iso, että selviän mistä tahansa.
On aivan saatanan epäreilua kuvitella, että olisin unohtanut jonkun
toisen, vaan sillä perusteella, että muistan jonkun toisenkin.
Vielä epäreilumpaa on se, että kuvitellaan, että juoksen toista
karkuun, kun juoksen jonkun toisen kiinni. Minun puolesta joka
ikinen, joka niin kuvittelee saa haistaa pitkän paskan ja hypätä
kaivoon. (Mieluiten juuri tuossa järjestyksessä.)
Oon ollut Rovaniemellä nyt reilun
vuorokauden, ja oon saanu jo säärystinparin valmiiksi, tykästynyt
kämppään ja rakastunut ihmisiin tässä kaupungissa. Kävellyt
monta kilometriä ja nukkunut melkein iltapäivään asti. Jutellut
äidin kanssa pitkään puhelimessa ja viestittänyt isälle, että
hengissä ollaan. Hetkeäkään en ole ikävöinyt Helsinkiä, mutta
monta pientä hetkeä montaakin ihmistä sieltä. Ens kuun puolessa
välissä mie sinne taas pölähdänkin, can’t wait, mutta en aio
hukata hetkeäkään (tai ehkä kuitenkin muutaman silloin tällöin)
tästä kaupungista ja tämän kaupungin ihmisistä kaivaten muualle.
Haluan luottaa siihen, etteivät asiat katoa, ja jos katoavat, niin
se ei sitten ollut sen arvoista. Ja taas tottakai minulla on valta
myös vaikuttaa siihen, etteivät asiat katoa, mutta olen silti sitä
mieltä, etteivät tärkeimmät asiat elämässä katoa ihan noin
vain hups vaan.
Oon niin täynnä ajatuksia ja unelmia
ja haaveita ja kaikkia positiivisia suunnitelmia, etten meinaa
muistaa avata edes ovea poistuessani huoneesta. Pää pilvissä ja
jalat maassa. No, nyt on vähän kyllä vielä sellainen olo, että
olisin jäänyt sinne jonnekin pilvien yläpuolelle ihan kokonaan.
”Kyllä se Rovaniemen arki sieltä kolahtaa kohta päin näköä ja
masennut sinäkin niinku kaikki muut.” Niin tota ööööö? En
taida edes vaivautua vastaamaan tuollaiseen kommenttiin.
Saippuakuplia. Kirjoja. Hassun värisiä
tyynyjä. Youtube-videoita. Kissakuvia. Futurama. Ruskalehtiä ulkona
ja sisällä. Viileitä päiviä ja kylmiä öitä. Valkoiset verhot
ja sauna. Niin paljon innostusta ettei pysyisi sukat jalassa jos
osaisin niitä käyttää. Kamera tallessa ja miljoona lankakerää.
Epävarmuutta ja sen aiheuttamaa levollisuutta. Maailman kaunein
tekstiviestitunnustus ja prepaid-liittymän ongelmat. Hetkellinen
mielen rauhattomuus, mutta pysyvä mielenterveys. Ensilumen odotusta
ja ruskalehtien kuvaamista. Kova ikävä pikkusiskoa ja toiveet
siitä, että mahdollisimman moni tulee etelästä tänne kylään.
(Älkää kuitenkaan kaikki kerralla………………) Uuden blogin
suunnittelua ja vanhan päivittämistä.
Se tunne, että ensimmäistä kertaa
elämässäni, en olekaan enää valmis kuolemaan, koska on vielä
niin paljon koettavaa.
(Tähän pakko lisätä, että aikanaan
kun kirjoitin tekstin ”kuolemasta”, niin edelleen keskeneräisenä
on teksti ”elämästä”, joka toivottavasti näkee jokin päivä
myös päivänvalon blogissa. Tekstin kirjoittaminen on vähän
unohtunut, mutta unohtunut sen elämän ja elämisen keskelle, josta
olen iloinnut ja kirjoittanut jo monia vuosia. Onneksi se kertoo
vielä enemmän, kuin se teksti. Jonka aion kyllä siltikin
kirjoittaa valmiiksi.)
2 kommenttia:
NARSISTISAATANA ET VÄLITÄ KENESTÄKÄÄN MUUSTA, HYPPÄÄ SILLALTA PERKELE!!!11!1
Piä hauskaa siel hei<3
BYÄYÄYÄYÄYÄÄYÄYY </3
nii pidänki, tuu pian kylää ja tuun helsinkii varmaa 18. päivä<3
kurrrnau kettuseni
ps. laitahan hei tarkka osoittees vaikka inboxii, tuossa ois kirje vailla osoitetta ^^
Lähetä kommentti