Oon tavallaan tosi tyytyväinen siihen, ettei mulla oo ollut ihan hirveetä kipuilua mun unirytmin kanssa oikeastaan ollenkaan sen jälkeen kun oon muuttanut pois kotoa. En oo koskaan ollut kovin iltauninen, mutten myöskään nuku iltapäivään vaikka kuinka valvoisin. On ollut siis aika kivutonta heräillä tosi aikasin tänä kesänäkin.
Mie luulen, että keväässä ja kesässä mun suurin ongelma on sen valoisen ajan pituus. Sitä on liikaa.
Se tietysti helpottaa heräämistä ja ylipäätään luontoa, mutta mie jään niin kovasti kaipaamaan iltojen hämärtymistä ja öiden pimeyttä.
Mun unirytmi pelaa myös paremmin, jos nukkumaan mennessä on hämärää/pimeää ja herätessäkin saa vielä nauttia pimeän suojasta. Saa laittaa nukkumaan sellaiseen hämärän vaippaan, ettei silmilläkään ole niin hirveesti mitään tarkasteltavaa, ja heräillä rauhakseen päivään totutellen ja sitä sekä itseään kuulostellen. Huvittuneena voi muistella minkälaista oma touhu oli (ja on) kesäisin Lapissa kun valoa on jatkuvasti eikä pää meinaa millään ymmärtää, että nyt pitäis muuten nukkua.
Nykyään oon tosi iloinen siitä että iltaisin nukuttaa ja aamuisin oon hereillä ilmankin herätyskelloa.
En olekaan niin vampyyri kuin mitä teininä kuvittelin.
Luulen että sillä on paljon tekemistä tuon kasvimaan tarkalla seuraamisella tänä vuonna. Jotenkin ihan eri tavalla sisäistänyt sitä vuorokausirytmiä (eikä vaan sen takia että on pitänyt tiettyyn aikaan olla töissä). Huomannut miten paljon paremmin sitä kroppa ja pää voi kun liikkuu luonnon mukana. Ja miten paljon enemmän sitä arvostaa yöseikkailujaan, kun se ei ole mikään kaava tai asia jota vain unohtuu tekemään.
Ihmiset on erilaisia. Jotkut on aamuvirkkuja ja jotkut iltavirkkuja. En tykkää itsekään tästä meidän yhteiskunnan mallista, jossa kaikki koitetaan laittaa samaan laatikkoon vuorokausirytminsä kanssa. Silti pidän aika tärkeänä, että jokainen ihminen ymmärtää tarvitsevansa valoisaa aikaa, ja ettei eläväisempää aikaa pakoilemalla löydä elämäänsä sisältöä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti