maan lapset

Mä oon tuuliviiri.

Jolla on juuret maassa.

Neljässä ihmisessä kaikista eniten. Mun voimapuu kaadettiin kesän alussa, oli aika karmeeta käydä mestoilla.

Yksi niistä ihmisistä on tuntenut mut aina. Katsonut läpi kaiken paskan, enemmän tai vähemmän uskoen muhun. Oikeastaan aina enemmän. Molemmat ollaan pistetty toisemme melkoisesta paskasta läpi, ja vasta nyt ymmärrän miksi. (Se oli aika paljon paskaa, yrittäkää ymmärtää.) Opettanut sellaiset arvot tähän tuuliviireen, että muistan aina mistä oon tullut. Vähän alkaa olla hopeaa jo hiuksissa, mutta aina ollut kultaa sydämessä.

Seuraava on tuntenut epävarman Hipan, ja tuntee edelleen parhaiten. Tyttö, joka Kajaanista asti pitää mut järjissäni. Välillä tietoisesti, mutta usein varmasti silleen, ettei se edes itse tajua sitä. Kirjekaverukset, joille sanottiin että välimatkan takia tää kestää. Ja tässä sitä ollaan tuhat vuotta myöhemmin.

Sitten eräs elämäntapainkkari, joka tulee aina olemaan mulle oululainen. Se, joka sai senkin kaupungin hengittämään mun silmissä. Elämäntapainkkari, joka sopeutuu tälle vuosisadalle ja tähän hetkeen, omalla tavalaan, rauhassa. Ne peacekorut muistetaan kyllä, ja Infected Mushroom Suomenlinnassa.

Ja vielä ois eräs. Sillä on matka verissäänkin, mutta tukevammin silti maassa kuin moni. Lämpimimpiä ja huolehtivaisimpia ihmisiä ikinä. Aina pelastamassa maailmaa, yksi ihminen kerrallaan.

Todennäköisesti ette edes ymmärrä mittakaavaa, mut mun pää ei olisi selvinnyt eräästä joululomasta ikinä ilman teitä. Voimaksi mulle riittää tieto näiden ihmisten olemassaolosta.

Mun neljä maan lasta.