Reilu viikko Helsingissä muistutti kyllä mua monella tavalla niistä syistä, miksi mulle tulee sinne kyllä ikävä. Mut sit pysähdyin miettimään, tuleeko mulle ikävä Helsinkiä kaupunkina? Ehkä? Ehkä ei?
Siinä kaupungissa on omat hyvät puolensa. Paljon ihmisiä, paljon tekemistä, paljon uusia ihmisiä, paljon uutta tekemistä. Ylipäätään paljon kaikkea uutta ja vanhaa. Vanhoja ja uusia ystäviä ja vaikka ja mitä. Mutta hukkuuko sinne näiden kaikkien asioiden keskelle? Hukkaanko mä itseni siihen "kiireeseen", joka ei jätä mulle aikaa keskittyä niihin asioihin jotka on oikeasti tärkeitä? Miksi mä niin helposti lähdin joskus mukaan siihen kiireeseen? Mulla ei koskaan ole ollut kiire ns. saavuttaa asioita, mutta sen toisenlaisen kiireen oon kyllä saanut kokea. Sitä se on ollut mahdollisuuksien salliessa lukion alusta asti. Jostain vuodesta 2007 siis. Itseasiassa jo ennen sitä. Heti omien harrastusten ja ystävien tullessa elämään. Siitä lähtien kun minulla on ollut jonkinlainen valta päättää omasta elämästäni. Joissain asioissa se valta tosin tuli vasta kotoa muuttaessa.
Pitkiin aikoihin en nähnyt enkä pitänyt sitä kiirettä edes mitenkään pahana asiana. Mä en käyttänyt aikaani mihinkään tyhmään, tein hulluna töitä ja opiskelin ja pidin yhtä hulluna hauskaa. Nukuin ja söin sitten vähän. Näin jälkeenpäin kun ajattelee, niin ilman tiettyjä ystäviä olisin varmasti huomaamattani kuollut nälkään tai unenpuutteeseen. Joo, muista syödä, juoda ja nukkua kans. Sanoko tuota mulle Helsingissä kukaan? (Tottakai, mutta niitä ihmisiä ei koskaan nähnyt ehkä sitten tarpeeksi.) Sitä kiirettä perusteli itselleen ja ystäville monella tavalla. Mun on pakko, mä olen luvannut, haluan auttaa, mä haluan tehdä tän, pakko saada jotain aikaiseksi, en halua elää merkityksetöntä elämää, mun pitää saada jotain aikaiseksi näinä elämäni päivinä, tehdä osani tässä maailmassa ja vaikka ja mitä muuta.
Pakeninko mä jotain?
Mä ehkä unohdin joskus täysin, että minä itse annan elämälleni sen merkityksen ensimmäisenä, ja jos en pidä itsestäni huolta, en voi pitää kenestäkään toisestakaan, en voi toteuttaa unelmiani, enkä löytää minkäänlaista rauhaa itseni kanssa.
Ja Suomen mittakaavassa rauhattomin kaupunki kuitenkin on Helsinki, eli joopajoo,
se kaupunki oireilee pidemmän päälle huonoina juttuina mun elämässä.
(Huvittavana yksityiskohtana mm. että Helsingissä vietetyn viikon aikana mun ei tullu kirjoitettua eikä piirrettyä yhtään mitään. En tainnut olla hetkeäkään yksinkään. Phyi.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti