päivärantarauha

Kävin tossa reilu viikko sitten isän kanssa Päivärannassa. Kävin sanomassa kesälle heipat ja toivottamassa syksyn sinnekin tervetulleeksi. Oli haikea vuorokausi, kun katseli luontoa joka valmistautui talveen, mutta ei niiden kaikkien värien keskellä voinut kovin pitkään haikeilla.

Jossain määrin jopa jännitin isän kanssa kahdestaan sinne lähtemistä. Isä täytti 20. päivä 49 vuotta. Ei kyllä uskoisi. Kaikki sanoo, että se on tosi nuori isä, mutta minä väittäisin sitä silti kolmekymppiseksi. No, sitten mä olisin 3-vuotias. Damn, ei ehkä sittenkään.

Kaikki kliseiset "viimeinen kesämökkiviikonloppu" -jutut piti tietysti tehdä, sen lisäks käytiin piiiitkällä kävelyretkellä meidän metsässä, murtauduttiin meidän omaan peräkärryyn, pestiin peräkärry, tehtiin puukuormaa ja haukuttiin kovaan ääneen telkkaria. Kaiken lisäksi missään ei nuku niin hyvin kuin tuolla. Mulla ei oo pitkään aikaan ollut niin levännyt olo, kuin sen vuorokauden jälkeen. Tämän kaiken lisäks isän kanssa on ihan mahtavaa vaan jutella. Ihan mistä sattuu, politiikasta perheeseen ja elokuvista sienilajeihin.

Isoäiti oli isällekin sanonut, että "miten niin aurinkoisesta lapsesta tuli tuollainen". Sitä me sitten isän kanssa yhdessä ihmeteltiin, että miten me nyt molemmat ollaan tällaisia. Tällaisia perusonnellisia hölmöjä, jotka tajuaa missä maailma menee, niin hyvässä kuin pahassakin. Elämä jättää jälkensä ihmisiin, ei me voida olla enää sellaisia valkohiuksisia pikkulapsia, jotka ei tiedä pahasta maailmassa mitään, eivätkä ole koskaan siihen törmänneet.

Isällä alkaa olla hopeaa hiuksissa, mutta kultaa sydämessä.

kuulemma peräkärryn pesemistä ei tarvitsis vetää taiteiluks

hulluna törkeen kokoisia etanoita, edelleen.

isä nauroi kun kävin etsimässä aarretta

toi murroslohkare on pienen omakotitalon kokoinen, ihan sairas näky, ja jostain hevonhelvetistä jääkauden mukana tullu

ah

hetki, jolloin maailma painoi liikaa (tai oikeastaan sen jälkeen, kun päätin ottaa vielä kuvan)

pojat yritti hakea mut baariin, ei pahemmin kiinnostanu

sinisiä ovia ja paljon valokatkasimia ja peilejä

siskotkin löytyi

Päivärannassa oli myös hetki, jolloin maailma painoi liikaa. Istuskelin itsekseni rannassa ja mietin, mihin suuntaan se elämä tästä oikein lähtee. Helpotti vaan möllöttää pitkään paikallaan ja miettiä pää puhki sitä, mihin se elämä oikein aikoo minut viedä. Ei sillä, että keksisin jonkun ratkaisun, tai haluaisin edes tietää.

Välillä on vaan kiva miettiä, pelätä, arvailla, toivoa, haaveilla ja nähdä tähdenlento.