Synttäreiden lähellä mä aina löydän itseni miettimästä vanhenemista ja kaikkea siihen liittyvää. Totuus on, että pelkään ajan kulumista kuollakseni. Kutsun ehkä vähän valheellisesti tätä fiilistä ikäkriisiksi, vaikkei se sitä varsinaisesti ole. Ei minua ahdista se numero, vaan ajan kuluminen, ja synttärit tuovat sen jotenkin aina niin hyvin tietoisuuteeni, että tosiaan perkele, aika kuluu.
Pelkään ihmisistä ja asioista luopumista aivan järjettömästi, ja ymmärrettävästi nämä asiat liittyvät aika vahvasti ajan kulumiseen. Tietenkään minua ei pakoteta luopumaan ihmisistä, mutta mun kauhukuvassani elämä rakentaa sellaisia temppuja, että ei tavallaan ole muuta vaihtoehtoa. Ja en voi sanoa, etteikö niin olisi tässä jo kahdenkymmenen ikävuoden kohdalla tapahtunut monesti. Syystä tai toisesta, mutta kuitenkin on, ja monen ihmisen puuttumisen elämästä syynä on oikeesti ajan kuluminen. Ristiriitaista tästäkin asiasta tekee se, ettei mulla todellakaan kaikkia näitä ihmisiä ole ikävä, täysin okei olen ajatuksen kanssa, ettei jotkut kuulu enää mun elämään. Kuitenkin pelkään samalla, että mulle oikeesti tärkeille ihmisille tulee vielä joskus käymään niin. Ehkä jossain määrin tätä pelkoa on pienestä asti lietsonut se, ettei mun vanhemmat pahemmin ole omiin vanhoihin ystäviinsä yhteydessä. Ei niillä ilmeisesti mitään hullua laumaa ystäviä ole ollutkaan, mutta kuitenkin. Ja sitten väkisinkin mietin, että on nekin varmasti minun ikäisenä ajatelleet, että "tässä on ihmisiä joista en ikinä halua luopua". Ja mikähän se sitten onkaan tilanne kuitenkin?
Mua ehkä jonkin verran hävettää jopa se ajatusmaailma, kuinka paljon mä palvon nuoruutta, mutta toisaalta ymmärrän kyllä täysin miksi. Vanhuuden mukana tulee ihan väkisinkin fyysisten asioiden takia mahdottomaksi tehdä tiettyjä juttuja. En tietenkään väitä et ihmiset kaikki muuttuu liikkumiskyvyttömiksi ja ties mitä, mutta ei se vanhuus yksin tule. Eikä mua pelota rypyt tai tällaiset ulkonäköön liittyvät asiat, vaan työkyvyttömyys, tärkeiden ihmisten katoaminen (vaikka sitten kuolemalla viimeistään) ja se, etten pystyisi tekemään joitain asioita ilman apua, tai en ollenkaan.
Se avuttomuus mua ehkä vituttaa. En pysty pysäyttämään aikaa, vaikka tahtoisin. En pysty tekemään tiettyjä asioita, koska saatan olla liian raihnainen, vaikka haluaisin. En pysty viettämään aikaa joidenkin ihmisten kanssa, koska he asuvat liian kaukana / ovat poissa elämästäni muuttuneiden elämäntilanteiden takia / tai kuolleita. Hiphurraa, ei tää vanheneminen hirveen ihanalta kyllä mun päässä kuulosta vieläkään.
Tietysti ajan mukana tulee uusia ihmisiä ja uusia tilanteita ja asioita, joista varmasti pitää, tai vaikka ei pitäisi niin niihin on pakko totuttautua olosuhteiden takia. Darn. Mä en päässäni halua luottaa koskaan siihen, että "kyllä mä saan uusia ystäviä", "kyllä mä keksin uusia kivoja juttuja" tai "ei toi ihminen mulle jatkossa ehkä oo näin tärkee kun elämä muuttuu". Vittu saatana perkele, mitä jos en halua et elämä muuttuu? Mitä jos oon siihen täysin tyytyväinen tällaisena? Tai mitä jos haluaisin vaan rakentaa tähän päälle kaikkea, silti luopumatta nykyisistä asioista? Try making that happen.
Mä olin aika pitkään ihan varma etten elä kakskymppikseks. Todennäköisesti siinä oli aika pitkälti sekin taustalla, minkälaista elämää tässä on oikein tullut vietettyä. Ehkä laskin päässäni 3-4 vuotta sitten jotain kieroa todennäköisyyslaskentaa, että jos jatkan tällä tyylillä, niin en voi selvitä kahteenkymmeneen asti. En tiiä halusinko ees, enkä tiedä mitä siinä oikein pelkäsin, mutta pelkäsinpäs sitä päivää kuitenkin sit kun se alko lähestyä. Kai mä sit olin niin varma, että joku meteoriitti sitten vähintään mut pistää päiviltä, et joudun luopumaan täsät elämästä. Okei, nyt ollaan muutama päivä jo voiton puolella, enkä oo mitenkään paskat housussa kokoajan (koska housut loppu..........joo), mutta ajan kulumisesta jaksan silti "lievästi" kriiseillä.
Helpottavaa on huomata, miten ympärillä on ihmisiä, jotka tavalla tai toisella kärsii ajan kulumisesta ja omaa omanlaisiaan pelkojaan ajan kulumisesta. Eräs, joka ei kuvitellut myöskään elävänsä siihen päivään, mutta nyt vaikuttaa onnellisena odottavan helmikuuta. Toinen, joka tietää kuolevansa vuoden 2012 aikana, viimeistään oman käden kautta. Kolmas, joka rakentelee sellaisia pilvilinnoja tulevaisuudestaan, kuitenkaan tekemättä pahemmin mitään niiden eteen, että on hämmentynyt joka kerta, kun pilvilinnat romahtavat. (Tähän ei paljoa todennäköisyyslaskentaa tarvittaisi, että pitäisi tajuta, ettei asiat tapahdu itsestään. Sitäkin on liikkeellä, mutta itse en jättäisi tärkeitä asioita sattuman varaan.) Neljäs, joka ei muista enää kuinka vanha on. Viides, joka ei pahemmin kriiseile vanhenemisesta eikä mistään siihen liittyvästä.
Ja tämä viides onkin oudosti saanut minutkin miettimään elämää nuoruuttakin pidemmälle. Hämmentävää löytää itsensä miettimästä oikeesti asioita suhteellisen pitkällekin. Jotenkin ehkä tykästymässä vanhenemiseen jollain kierolla tavalla. En siltikään voi olla pelkäämättä vanhenemista, mutta jotenkin musta on ehkä nyt viime aikoina löytynyt myös se utelias puoli tämän herran takia. Oon jopa tehnyt ajatusleikkejä siitä, minkälaista mun elämä vois olla 20 vuoden päästä. (Yleensä ne menee huvittaviksi karikatyyreiksi, mutta en mä sellaistakaan ole tehnyt moneen moneen vuoteen.) Täytyy olla kiitollinen siitä, että tuttavapiiristä löytyy pari sellaistakin, jotka oikeesti näkee itsensä vanhenemassa ja vaikka hankkimassa lapsia tai saamassa lapsenlapsia tai rakentamassa itselleen kesämökkiä tai jotain tällasta. En meinaa nyt todellakaan sitä, että lähimmistä ystävistäni löytyisi sellaisia ällöttävässä mielessä perheileviä tyyppejä, mut kuitenkin sellaisia jotka näkee elämää pidemmälle kuin ehkä max 5 vuotta eteenpäin.
Itse en oikein tiedä mitä ajattelen pitkältä tulevaisuudeltani, oon liian kiireinen miettimään paria seuraavaa viikkoa, ja ehkä maksimissaan vuotta eteenpäin. Ja sillä pärjää, enkä rakenna ihan hirveesti pilvilinnoja, jotka romahtaessaan romahduttaisivat minut. Kuitenkin sellainen todella ympäripyöreä haaveilu tulevaisuudesta vähän pidemmälle on yllättävän hauskaa. Ilman että siihen liittää tiettyjä ihmisiä tai yhtään tarkempia yksityiskohtia. Ehkä se on vähän sellaista 1001 things to do before i die? Ja tavallaan tää vanhenemiskriisi on lievästi ristiriitaista myös sen kanssa, että elämässä haluaisin kokea kaiken mahdollisen. Oon kuitenkin jostain syystä päättäny rajoittaa sen tähän nuoruuteen, ja kaikkeen mitä sillon voi kokea. En oo yhtään suostunu ajattelemaan, että ehkä joskus haluaisinn kokea miltä tuntuu olla äiti tai isoäiti tai erakko tai vanhainkodissa. Okei, kaikkea en halua kokeilla, mut uteliaisuus on heränny. Sillä mä ehkä oon selvinny nyt näistä syntymäpäivistä.
Ei se ole sitä, että pelkäisin tulevaisuutta, vaan pelkään nykyisistä asioista luopumista. Oon liian onnellinen näistä ihmisistä ja asioista elämässäni, etten ikinä haluiaisi mitään syytä luopua niistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti