Kaksi asiaa on tässä aiheuttanut ihmetystä viime aikoina. (Aina?) Ja kumpaankin näistä olen myös itse syyllistynyt, enemmän tai vähemmän. Syyllistynyt ja tajunnut miten paljon pahaa sellaisilla asioilla saa aiheutettua muille ja itselleen. Se mikä pistää ihmettelemään, on ihmiset jotka toimii niin kuin toimii, eivätkä tajua satuttavansa sillä muita. Satuttavansa ihmisiä joista välittävät. (Tai sitten eivät välitä? Tai tajuavat ja tekevät silti niin?)
Ehkä se on lukijan kannalta kuitenkin helpompaa, jos nyt vaivautuisin kertomaan mitä nämä asiat ovat.
Suoraan puhuminen on ilmeisesti nykyään ihmisille päivä päivältä vaikeampaa, ja sen takia päivä päivältä myös epätodennäköisempää. En voi käsittää ihmisiä, jotka eivät sano suoraan, miltä tuntuu. Hyvältä tai huonolta. (Nonni, härskeilyksihän se meni sitten tämäkin.) Kyllä minä ymmärrän, että huonojen asioiden sanominen on vaikeeta. Joko siinä myöntää omat virheensä tai kertoo toiselle sen virheistä. No onhan se perseestä. Välillä ihan helvetin perseestä, mutta huomattavasti rumempaa jälkeä tulee siinä vaiheessa kun ne asiat on siellä sisällä, eikä niitä päästä ulos. Väistämätöntä kuitenkin on, että ne asiat jättää silloin helvetisti isommat jäljet. Sekä sinuun itseesi, että siihen toiseen joka ei ehkä ole edes tiennyt niiden olemassaolosta. Se toinen huomaa ne asiat sinun käytöksestäsi, jos et niitä peitä (ei tosin välttämättä huomaa vaikka et peittelisi...) tai sitten se huomaa ne siinä vaiheessa kun lopulta räjähdät (esimerkiksi humalassa) päin naamaa. No sehän se sitten on huomattavasti mukavampaa kuin se, että olisit heti sanonut suoraan?
Sama asia pätee ihan yhtälailla hyviin asioihin. Voidaanko pliis kehua toisiamme suoraan? Voidaanko sanoa suoraan jos pidetään toisistamme? Voidaanko olla avoimia myös niissä hyvissäkin asioissa? Välillä tuntuu, että edes niitä hyviä asioita ei saisi sanoa suoraan. Ei saisi tunnustaa, että pitää ihmisestä/tykkää elämästään/on onnellinen. "Mene muualle mainostamaan/älä puhu paskaa!" MITÄ HELVETTIÄ IHMISET?
Missä vaiheessa ihmisistä on tullut tunteettomia? Missä vaiheessa tunteettomista ihmisistä tuli niitä, joita katsotaan ylöspäin? Miksi palvotaan niitä, jotka ei tunne mitään? (Joko oikeesti kuolleita sisältä, tai ainakin osaavat näytellä...) Miksi on hienoa käyttäytyä kuin olisi kone?
Mie olen Inari hei. Mie olen tunteellinen hörhö, jolla on (ehkä) myös järkeäkin päässä. Jos olen vihainen, ja olet syypää, huomaat sen varmasti. Mutta minä lupaan, että jos olen onnellinen, ja sinulla on yhtään mitään tekemistä asian kanssa, huomaat aivan varmasti myös sen.
Kukas sinä sitten olet häh?
Ja sitten siihen toiseen asiaan. Tavallaan nämä liittyy kyllä toisiinsa. (Niinku kaikki liittyy kaikkeen enemmän tai vähemmän sekavasti joojoojoo........)
Mutta siis. Ihmiset jotka leikkii toisilla ihmisillä. Ihmiset jotka saa toisen tykästymään/ihastumaan/rakastumaan itseensä, mutta näillä tyypeillä ei ole tunteita sitten sitä "uhria" kohtaan. Ne vaan tykkää siitä huomiosta? Ne vaan tykkää siitä vallan tunteesta? Ne vaan tykkää leikkiä? Ne saa jotain sairasta nautintoa siitä faktasta, että ne pystyvät siihen? Ne vaan tykkää katsoa sitten sitä, kun toinen on ihan hajalla siitä, ettei tunne ollutkaan moelmminpuolinen?
Mie olen ollut (ja tavallaan, omalla tavallani, olen edelleenkin) pelkuri ja suojellut itseäni aina. Ehkä jossain määrin, jossain tilanteissa jopa liikaa.
Hippa. Tuon lempinimen olen saanut yli 2 vuotta sitten. Ihan syystäkin. Mie en silloin ymmärtänyt edes tekeväni sellaisia asioita, joista tuon lempinimen sitten sain. Enkä ymmärtänyt ihan täysin sitäkään, että teen hippailullani pahaa myös muille. Mutta mie ymmärsin sen tuon lempinimen takia, sekä sen ihanan tytön takia, joka minulle tuon lempinimen antoi. Auttoi minut silloin ja siitä eteenpäin ymmärtämään.
Ja minä edelleen tykkään hippailla, mutta nykyään mie mietin myös sitä toista osapuolta, tai ainakin haluan selittää itseäni, jotta minua ja minun käytöstäni voisi ymmärtää. Kaikelle kun löytyy yleensä taustat. Nykyään minä myös pelkään sitä karkuun juoksemista. Luovuttamista, itsensä jatkuvaa pakonomaista suojelua, sitä, ettei päästä ketään täysin sinne omaan maailmaansa. Ei edes halua päästää. Okei, helvetin pelottava ajatus se on silti, kun ei vain turvaudu siihen juoksemiseen, mutta se on mitä se on.
Vihdoinkin minä siis ehkä pelkään enemmän sitä karkuun juoksemista, enkä sen toisen kiinnisaamista, aivan niin kuin sen oikean hippaleikin kohdalla on aina ollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti