Sarkasmi on rikkautta. Ironia vielä parempaa. Itseironia on mahtava ominaisuus ja puhdas vittuilukin on hauskaa. Näistä en luovu, ja tällaisia piirteitä toivonkin ympärilläni olevilta ihmisiltä.
Jokainen meistä kuitenkin kaipaa kehuja. Kaikki me ollaan lievästi säälittäviä koiria, jotka haluis kuulla et niissä on vähän sutta. Jokainen kaipaa kiitosta olemassaolostaan, tekemisistään ja tarvitsee sitä, että kuulee nämä asiat ääneen. Ei riitä että niiden asioiden olemassaolosta ”tietää”. Kuinka väsyttävää on joutua todistelemaan itselleen, et ”kai toi musta tykkää, koska hengailee mun kanssa”, ”eipä se kai rumaa ihmistä jaksais katsella”, ”ehkä se on kiitollinen siitä et oon olemassa” ja ”kai mussa jotain on mistä se pitää”.
Ei riitä. Ja epävarmuus rikkoo itsetunnon.
Usein mietin, miks ihmiset ei kehu toisiaan enempää. Miksi positiivisia asioita ei sanota ääneen, kun seurauksena ei voi olla muuta kuin hyvää. Yhtälailla sekä negatiiviset että positiiviset asiat pitää sanoa ääneen. Miksi niin kovin paljon helpompaa on haukkua toista kuin kehua? Ehkä hippeilen naurettavasti kun toivoisin, että elämässä kuulisi enemmän positiivisia asioita kuin negatiivisia. En mitenkään juokse negatiivisia karkuun, nekin täytyy kohdata. Mutta miten paljon helpompaa siitäkin tulee, jos kuulet myös ne positiiviset asiat. Oon elänyt perheessä, jossa kehuminen oli ihan yliarvostettua, mut jos oli jotain negatiivista sanottavaa, niin se kyllä tehtiin kovaa ja korkealta. Mä en halua koskaan muuttua sellaiseksi, enkä jaksa sellaisia ihmisiä ympärilläni.
Mä painin tällä hetkellä ongelman kanssa, joka tuntuu syövän mua pahasti päivästä toiseen. Miten joku voi vuolaasti kehua kaikkea muuta mun ympärillä, paitsi minua. Loogisin selitys tietysti olisi, ettei minussa ole kehuttavaa. No miksi tää ihminen sit haluaa pyöriä mun kanssa? Tai varsinkin, kun kyse ei siis ole mistään puhtaasta kaveri-/tuttavasuhteesta, vaan yrityksestä, että tää olis jotain muuta. Enemmän? Kyllä mä ymmärän, et mun kautta tutustuu mahtaviin tyyppeihin, pääsee jänniin paikkoihin ja mulla ja mun ystävillä ei mielikuvitus tai juttu lopu kesken. Fakta kuitenkin on se, etten jaksa olla mikään personal entertainer ilman mitään kiitosta. Oletusarvo. Hippa vaan on tollanen.
Mitä mä olisinkaan antanut joskus siitä, etten olisi joutunut epäilemään ja uskomaan jotain, mitä en koskaan kuullut, enkä vieläkään kuule ääneen. Enkä mä tietyn rajan jälkeen jaksa jankata sille epävarmalle Hipalle, että kyllä sussa on sitä jotain senkin ihmisen mielestä.
Mä selviän itseni kanssa nykyään suht hyvinkin välillä, varsinkin ystävieni ansioista. Se mitä en tiedä, on miksi tämä joku haluaa/jaksaa mua katsella ja koska itsekin olen totaalisen rakastunut elämääni, päätelmäni väistämättä johtaa siihen, että tämänkin tyyppi on tykästynyt mun elämään. En ihmettele, mut se on mun elämä. Mä tiedän, etten vaadi liikoja, ja tiedän, ettei ole mitään alentavampaa kuin kehujen kerjääminen. Siksipä huomaan eksyväni seuraan, jossa tiedän miksi minusta pidetään ja että ne ihmiset pitävät juuri minusta. Ja he tuovat sen esille ääneenkin. Miksi pyörisin seurassa, jossa joudun epäilemään tällaisia asioita?
Vituttaa, koska oon itsekin lopettanut tälle ihmiselle mukavien asioiden sanomisen, koska oon ihan yksin siinä. Se, että kerran puolessa vuodessa kuulet kehun, tai sillon kun sanot asiasta, tai riidan jälkeen, ei oikein ole se oikea tapa. Valitettavasti ne kehut menettää merkityksensä.
Tuntuu, että oon viimeisen puoli vuotta huutanu tän ihmisen korvan vieressä täysin kuuroille korville. Oon jopa niellyt ylpeyteni monta kertaa, ja sanonut asiasta ihan suoraankin. En jaksa negatiivisia ihmisiä ympärilläni, enkä päänsä sisällä eläviä tyyppejä. Ei mulla riitä aika eikä energia, enkä halua olla mikään ajatustenlukija. Enkä aio edes yrittää, turhaa paskaa, enkä siinä kuitenkaan onnistuisi. Eli oon yksin keskellä elämääni tän tilanteen kanssa. Surullista ajatella, mut ei tässä olla r-rr-rra-rrakastuttu muhun, vaan kaikkeen mun ympärillä. Dear boy, i feel your pain, i love my life too.
Pelkään, ettei tilanne oo korjattavissa kovin helposti, mun sydän on jo tehnyt turvamuureja ja vähentänyt niiden asioiden kuulemisen merkitystä tältä ihmiseltä. Enkä voi olla kuin kiitollinen ystävistäni, jotka tietämättään ovat pitäneet mut pystyssä positiivisuudellaan, kun itse olen lyönyt itseäni maton alle tän asian kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti