vetovoimaa?

Onkohan se totta, että ihmiset vetää toisiaan puoleensa? Muutenkin siis kuin "ONPAS TUO HYVÄNNÄKÖINEN JUMALAUTA". Kyllä itse ainakin tiedän monta sellaista tilannetta, kun on vain nähnyt jonkun ihmisen ja samantien tullut sellainen fiilis, että tuon kanssa minä muuten varmasti tulen juttuun ja hyvin ja näin onkin sitten käynyt. Jos ei ois tavannut joitain tärkeimpiä ihmisiään silleen miten on, niin oisko kuitenkin jotain toista kautta tavannut? Jos on tutustunut johonkin yhteisen kaverin kautta, niin olisiko siihen koskaan tutustunut, jos tätä yhteistä kaveria ei olisi? Jos johonkin toiseen jollain kielikurssilla, niin olisko ilman sitä kurssia? Ja johonkin kolmanteen junamatkalla Helsingistä Ouluun, entäs ilman sitä junamatkaa?

Itse haluan ajatella, että vaikka tämä ihminen asuisi Kiinassa, ja sinä Suomessa, eikä yhteistä tuttua olisi, niin on mahdollista, että jotkut ihmiset vain tulevat tapaamaan, että jossain määrin joidenkin ihmisten tässä maailmassa on vain "tarkoitus" tavata. Niiden energiat jotenkin vetää toisiaan puoleensa. En nyt puhu mistään kohtalosta, tai mistään että negatiiviset ja positiiviset voimat vetää toisiaan puoleensa, vaan jostain sellaisesta, jolle en sinänsä oikeastaan edes keksi hyvää sanaa. Tämä selitys kusi nyt tähän. Ehkä se kuitenkin on se sama asia, joka saa ihmiset puhumaan kohtalosta, vaikken itse sitä sanaa haluaisi käyttää. Ihmiset on vaan niin uskomattoman mahtavia tässä omassa tuttavapiirissä, että sitä miettii, ettei itsellä voi olla niin hyvä arpaonni, että niihin on vain sattumalta törmännyt. Aika pärisevä ajatus sinänsä kyllä. Olen sitä mieltä, että jotkut ihmiset vetävät toisiaan puoleensa, ja sen takia tällasia erittäin kummallisia sattumia ylipäätään tulee. Sinänsä jonkinlainen vetovoima(?) sitä toista kohtaan nyt onkin ihan selvää, koska jokin sinut saa sanomaan moi, vaihtamaan numeroita, soittamaan sille puolitutulle, kysymään kahville and so on. Minä vain ehkä silti haluan uskoa, että siinä takana saattaa olla vielä jotain jännempää, joka on ylipäätään saanut nämä kaksi ihmistä alunperin samaan tilaan, oli se sitten baari, kanteletunnit tai lähijuna Riihimäelle.

Kuitenkin niihin tärkeimpiin ihmisiinsä ei oikeastaan ole enää tutustunut missään koulussa tai päiväkodissa tai musiikkiopistossa. Johtuiskohan siitä, etten ole missään näistä? No kuitenkin, pointtina oli se, etteivät ne ihmiset, joihin on tutustunut koulussa tai päiväkodissa tai sukulaisten kautta tai jossain harrastuksissa mihin vanhemmat kannustivat, ole pysyneet mitenkään elinikäisinä ystävinä. (Nimimerkillä 20-vuotias elinikäinen ystävä......?) Ehkä nyt vanhempana sitä ei vain enää ole niin helposti sellaisessa seurassa joka tulee koulusta tai harrastuksista tai tällaisista ns. automatisoituneesti, vaan sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa oikeasti viihtyy. (En tosin tietenkään väitä tässä, etteikö se kolmannella luokalla ollut paras ystävä voisi edelleenkin olla se paras ystävä, itsellä vain tilanne ei todellakaan ole tämä.) Tällä hetkellä melkein jokainen kaverini ja ystäväni on jonkin todella kummallisen, mutta onnellisen sattuman kautta tullut minun rakkaimmikseni. Jotkut niistä tilanteista on jopa niin kummallisia, että jossain hourepäissään (kuten nyt punaviinihöyryissä) sitä kuvittelee, että niiden takana on joku taitava käsikirjoittaja (ei, en ole nyt tulossa uskoon) tai sitten olisi vain taas kerran todettava, että maailma on aika ihmeellinen paikka.