Kaksi pikkumiestä, jotka veivät sydämeni. En ollut nähnyt pieniä serkkujani melkein puoleen vuoteen. Kahdesta ujosta pikkupojasta olikin kuoriutunut hurmaavia sydäntensärkijöitä. Kolme tuntia molempien roikkuessa jaloissa, yhtään vierastamatta, meni aivan liian nopeasti. Serkkupojat esittelivät lelujaan, leikkivät kamerallani (kyllä, se on vielä ehjä) ja syöttivät mulle aivan liian monta keksiä. Pienet lapset ovat ihailtavan aitoja, se aurinkoisuus joka niiden naamaltaan paistoi, tarttui väkisinkin tämänkin vähemmän lapsista pitävän tytön kasvoille. Ja se tunne, kun pikkumiehet molemmat tunnistivat vanhimman serkkunsa puolen vuoden jälkeen, oli sanoinkuvaamaton. Rupesin melkein vollottaa!
Minä (!) lupauduin lapsenvahdiksi, jos tarvetta vain tulee.
Enkä jaksaisi odottaa, että se hetki tulisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti