Ei, se ei johdu niistä monista enemmän tai vähemmän ilkeistä sähköposteista, joita sain kaadettuani edellisen, enkä aio uutta osoitetta ees vanhan blogin seuraajille julkisesti mainostaa.
Kai minä vain sitten kuitenkin olen jotenkin koukussa bloggaamiseen julkisesti, tarvitsin vain uuden ulkonäön ja osoitteen, eli jonkinlaisen aloituksen puhtaalta pöydältä. Siksi kai ne ihmiset käy plastiikkakirurgillakin ja tekee maisemanvaihdoksia.
Tavallaan oon omassakin elämässäni nyt harjoittanut lähiaikoina plastiikkakirurgiaa ja maisemanvaihdoksia. No, vuoden alussa Helsinkiin muutto nyt oli se iso maisemanvaihdos, vaikka elämä täällä olin ollut jo viimeiset kuusi vuotta, ja vaikka en plastiikkakirurgilla olekaan käynyt, hiustyyli vaihtuu tasaisin väliajoin. Todennäköisesti hiusten kannalta epäterveellisen tasaisin väliajoin, eli usein. Viimeisin muutos on rakkain, ja siitä olen kaikista eniten innoissani, mulla on rastat! Vihdoin.
Ihan viimeisten muutaman päivän aikana, eräs pienessä ajassa hurjan rakkaaksi tullut tyttö sattui keksimään mulle lempinimen, jolla osui enemmän kuin täysin oikeaan. Hippa.
Jokainen varmasti (ja toivottavasti) tietää hippaleikin idean, kun joko otetaan toisia kiinni, tai juostaan itse karkuun. Well mates, that's the story of my life! Joko mä juoksen jotain ihmistä (yleensä useampaakin) kiinni, ja jos satun saamaan kiinni, niin juoksen sitten karkuun. Tai sitten vaan juoksen karkuun.
Tavallaan ehkä jopa se karkuun juokseminen on tän jutun the thing, koska siihen se aina päätyy, vaikka mä ensin olisinkin ollut se joka juoksee perässä. Ehkä mä pelkään, ja pelkäänkin sitä, mitä voisi tapahtua, jos en juoksis karkuun. Jos minä olen aina se joka lopulta juoksee karkuun, en joudu olemaan se, jota juostaan karkuun.
Tämän lempinimen, ja uskomattoman elämäntäyteisen 2 vuoden jälkeen, mä olen taas valmis aloittamaan blogin kirjoittamisen. Turvavyöt kiinni, se on menoa nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti