Niin no, ei se nyt ehkä mennyt ihan niinku piti. Mut kyllä tää tästä vielä.
Viimeisen kuukauden aikana on tuntunut Helsinki kodilta. Rakkaalta ja lämpimältä kodilta. Tuli heinäkuussa oltua keskisuomessa urakalla ja siellä tuntu et yhtäkkiä lähti koko alkuvuoden paskapadot päästä pois ja ajatus kulki vihdoinkin täysin normaalisti. Eli nopeesti ja ihan minne sattuu. Helvetin vapautunut olo, ja tuntu et jeees, tässä sitä taas mennään.
Aattelin ensin kirjotella tänne jonku q&a systeemin jonka kaivoin netistä, mut n. 10 kysymyksen jälkeen mua alko ottaa pannuun sen täyttäminen ja ne helvetin paskat kysymykset. No thanks.
Viime talvi oli ehkä jonkinlainen pimeäretriitti mulle? (Ai että toi ilmaisu on niin hirvee et oon iha rakastunu siihen!) Täyty käydä testaamassa jotain (lapissa asumista), että selvis hyvinkin selkeesti et ei jumalauta, ei tää paska oo mua varten. Pimeetä meininkii. Sekä se auringon puute, että ihmisten pään sisällöt. Sry vaan, jokaisella on oikeus mielipiteeseen. Lapin luontoa mulla on ikävä, mutta mitään muuta sieltä ei kyllä. (Varmasti talvella lunta...) Ei silti yhtään kaduta, että tuli testattua. Eipähän tarvii sitäkään asiaa arvailla enää.
Nyt tuntuu hyvältä. Elämä tuntuu hyvältä.
Peilistä kattoo ihan mun näköinen mimmi. Oon varsin tyytyväinen siihen mitä siellä nään, sekä ulkoisesti että sisäisesti. (Mullon seksikäs maksa!) Maunulan kämppää ei oo yhtään ikävä, eikä sitä ympäristöä. Se oli melkoista meininkiä siinä kämpässä, paskana ja humalassa. Phyi. Eipä silti kaduta sekään. Nykyinen kämppä Pajamäessä on täydellinen. Tänne muutettiin elokuun alussa. Just tänään tuli vielä ompelukone, kirjoituskone ja TVkin (kyllä vain!), joten ei paremmasta väliä. Katotaan missä vaiheessa saan hepulin ja vaihdan järjestystä, mut tällä hetkellä kaikki on hyvin. Kettusiskon kissavauvat lämmittää sydäntä tässä kämpässä myös suunnattomasti. Ihan niinku tuon kettuolennonkin kanssa asuminen. Ja vähän ehkä rakastuttaa. Se tuntuu aika hurjalta.
Näin on parasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti